Äiti kävi matkaan Natalin, 42, luokse Suomeen sodan jaloista – laittoi jokaiseen taskuunsa saman asian
Kun sota syttyi, sipoolainen Natali Panchuk, 42, ryhtyi auttamaan ukrainalaisia turvaan. Pakolaisten joukossa oli hänen oma äitinsä.
Natali Panchuk perusti Ukrainalaisten yhdistys Itä-Uudellamaalla ry:n.
Kun sota syttyi, sipoolainen Natali Panchuk, 42, ryhtyi auttamaan ukrainalaisia turvaan. Pakolaisten joukossa oli hänen oma äitinsä.
En vieläkään ymmärrä, kuinka selvisin viime keväästä. 24. helmikuuta heräsin tapojeni vastaisesti aikaisin ja näin mieheni Tonyn istuvan hiljaa katsomassa uutisia. Kysyin häneltä, että onko se totta. Hän vastasi, että ei ei, pelkkä konflikti kuten aiemminkin.
Mutta minä tiesin, että jos Kiovaa pommitetaan, kyseessä on sota.
Tuska kotimaani kohtalosta oli hirvittävä. Pystyin ajattelemaan ainoastaan sitä, että jos emme kaikki tee jotain nyt heti, sama voi odottaa meitä täällä Suomessakin. Lähdin Eduskuntatalolle, jonka edessä seisoi muitakin ukrainalaisia. Emme tienneet, mitä tehdä tai ajatella, tiesimme vain, että meidän täytyi olla siellä.
Aika sodan syttymisen jälkeen on tuntunut kauhuelokuvalta, joka ei vain pääty.
Vartuin Itä-Ukrainan Donetskissa, jossa puhutaan sekä venäjää että ukrainaa. Kävin venäjänkielisen koulun.
Minua itkettää, kun katson valokuvia lapsuuteni maisemista, joista osaa ei ole enää olemassa.
Venäläiset ovat tuhonneet esimerkiksi kauniin Svjatohirskin kaupungin, jossa tapasimme lomailla. Vietimme vanhempieni ja veljeni kanssa paljon aikaa myös isovanhempieni luona. Voin yhä nähdä silmissäni isoäitini puutarhan, jossa kasvoi aprikoosipuita.
Nuorena rakastin kauniita vaatteita, joita innostuin myös itse suunnittelemaan ja ompelemaan. Luovaa puoltani tyydyttänyt harrastus kehittyi yllättäen bisnekseksi, kun perustin lukuisia hääpukuliikkeitä. Elannoksi niistä ei kuitenkaan pidemmän päälle ollut.
Kun parikymppisenä haeskelin suuntaani, ajauduin opiskelemaan rakennusinsinööriksi. Työ logistiikka-alalla sai minut kiinnostumaan kansainvälisistä tehtävistä. Hetken aikaa työskentelin muun muassa Intiassa.
”Mietimme pitkään, mikä maa olisi paras lapsille”
Vuonna 2005 tapasin suomenruotsalaisen Tonyn, joka matkusti oman työnsä vuoksi ympäri maailmaa. Tuskailin Donetskin lentokentällä painavien matkalaukkujeni kanssa, kun hän tarjoutui auttamaan minua niiden nostamisessa.
Sen jälkeen satuimme jatkuvasti yhtä aikaa paikalliseen kahvilaan. Suhteemme eteni pikkuhiljaa. Ihastuin Tonyssa hänen positiivisuuteensa ja suureen sydämeensä.
Kun tulin raskaaksi vuonna 2010, mietimme pitkään, mikä maa olisi paras paikka kasvattaa lapsemme.
”Kodissamme puhutaan joka päivä neljää kieltä.”
Päädyimme Suomeen, koska teillä on täällä kaikki: poliittinen vakaus, hyvä koulutus- ja sosiaaliturvajärjestelmä, kaunis luonto… Kun muutimme Sipooseen, nauroin, että tämän täytyy olla maailman turvallisin paikka, eihän täällä ole edes poliisiasemaa!
Toinen lapsemme syntyi kaksi vuotta myöhemmin. Kodissamme puhutaan joka päivä neljää kieltä. Minä puhun lapsille ruotsia, venäjää ja ukrainaa, Tonylle vanhasta tottumuksesta englantia.
Kun tilanne kriisiytyi Itä-Ukrainassa vuonna 2014, pappina työskennellyt isäni pakeni tulenaran ammattinsa vuoksi maasta ja sai myöhemmin turvapaikan Suomesta. Äitini jäi tuolloin kotimaahan huolehtimaan omaisuudestamme.
Tony seisoi vankkumatta tukenani myös silloin, kun sota vuosi sitten syttyi. Me pääkaupunkiseudulla asuvat ukrainalaiset yhdistimme voimamme, vastailimme sotaa pakenevien viesteihin ja autoimme heitä pääsemään Suomeen turvaan.
”Minun oli taltutettava oma paniikkini, etten olisi tartuttanut sitä muihin.”
Tein parhaani auttaakseni pakolaisia virallisten asioiden selvittelyssä, mutta he saattoivat olla niin stressaantuneita, etteivät ymmärtäneet kuulemaansa edes omalla äidinkielellään. Osa heistä ei ollut nukkunut tai peseytynyt kunnolla pariin viikkoon.
Minun oli taltutettava oma paniikkini, etten olisi tartuttanut sitä muihin. Kutsuin Ukrainasta paenneita kotiimme, ja teimme mahdollisimman tavallisia asioita. Keittiö on meillä Tonyn valtakuntaa, mutta hän väistyi suosiolla, kun kokkasimme kymmenen ukrainalaisnaisen voimin 300 litraa borssikeittoa.
”Kun äiti soitti, päiviä kuristanut kauhu hellitti”
Muutama viikko sodan syttymisen jälkeen isäni joutui syöpäleikkaukseen ja muutti toipumaan luoksemme. Samaan aikaan aloin järjestellä äitini evakuointia Ukrainasta Suomeen. Hänen oli tarkoitus matkustaa Venäjän rajan yli Georgiaan ja lentää sieltä Riian kautta Helsinkiin.
Ennen lähtöään hän kirjoitti osoitteeni ja puhelinnumeroni paperilapuille, joita laittoi jokaiseen taskuunsa.
Äidin lähdettyä Donetskista en saanut häneen yhteyttä kolmeen vuorokauteen. Kun hän viimein soitti Riian lentokentältä, minua päiviä kuristanut kauhu hellitti. Nyt äiti ja isä asuvat yhdessä täällä Sipoossa. Myös Puolassa asuva veljeni on turvassa.
Paloin viime vuonna loppuun kolme kertaa. Sängystä nousemista helpotti tieto siitä, että minulla oli kotikuntani ihmiset tukenani. Tämän vuoden tammikuussa minut valittiin ehdolle Vuoden sipoolaiseksi.
Todellisuudessa koko Sipoo on tehnyt kaikkensa Ukrainan eteen. Pakolaislapset pääsivät kouluun, monet äidit töihin, majoituspaikkoja tarjottiin, vaatteita ja pleikkareita lahjoitettiin…
Vapaaehtoistoiminta on kirkastanut ajatusta siitä, mitä haluan tehdä työkseni. Viime vuodet olen työskennellyt varhaiskasvatuksen ja perhetoiminnan ohjaajana, mutta hiljattain aloin opiskella työn ohessa sosionomiksi.
Haluan työskennellä sen eteen, että maahanmuuttajia kohdeltaisiin yksilöinä ja he pääsisivät kehittämään osaamistaan sekä itseään että yhteiskuntaa hyödyttäen.
Kun olin lapsi, minulla oli tapana katsella isoäitini kanssa tähdenlentoja. Hän sanoi minulle, että Natali, sinä olet kuin tähti. Hyvän sydämesi ansiosta koko maailma on avoinna sinulle. Olet itsepäinen mutta fiksu. Saavutat, mitä ikinä haluatkin.
Jaksan eteenpäin, kun muistan isoäitini sanat.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous