Dissosiaatiohäiriön kanssa elävä Seija Hirstiö löysi avun terapiasta: ”Aloin eheytyä, tulla kokonaiseksi ihmiseksi”

Lapsuudessa tapahtunut hyväksikäyttö hajotti Seija Hirstiön, 56, mielen. Elämä dissosiaatiohäiriön kanssa on ollut kaoottista ja raskasta mutta myös luovaa ja spontaania. Terapian avulla Seija on pala palalta eheytynyt.

Eräänä aamuna 25 vuotta sitten Seija Hirstiön mieleen alkoi tulvia muistoja. Filminauhan lailla hänen päässään pyöri kuvia siitä, miten häntä oli lapsuudessa hyväksikäytetty. Seija piirsi ja kirjoitti muistoja paperille. Piirtyi jana, joka alkoi hänen ollessaan viisivuotias ja loppui 12 ikävuoteen.

– Ajatus hyväksikäytöstä tuntui oudolta. En ollut aiemmin ajatellut sitä, vaikka lapsuuteni oli ollut vaikea ja raskas.

Kun Seija puhui muistoistaan perheenjäsenilleen, yksi torjui asian ja toinen kertoi, että samankaltaista oli tapahtunut myös hänelle. Seija kirjoitti kirjeen hyväksikäyttäjälleen, joka kielsi kaiken.

Hän kävi lyhyen aikaa myös terapiassa.

– Kaksi asiaa jäi siitä mieleeni. Kun kerroin jo lapsena kokemistani painajaisista ja aistiharhoista, terapeutti sanoi, että nuo kuulostavat traumamuistoilta. Ja kun kerroin elämästäni, hän totesi, että oletko koskaan ajatellut, että sinun elämäsi ei ole ihan normaalia.

”Elämässäni oli kaaosta ja itsetuhoisuutta mutta myös luovuutta”

Seija oli koulukiusattu, muiden silmissä outo lapsi ja eristyvä nuori. Lukiossa hän oli niin ahdistunut, ettei kyennyt aina menemään tunnille vaan piileskeli koulun pommisuojassa.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Seija halusi heti pois Suomesta, mahdollisimman kauaksi kotoa. Hän oli hippityttö, joka etsi maailmalta ekokylää ja liftasi ympäri Eurooppaa.

Sitten hippityttö katosi, ja Seijasta tuli kaljupäinen ja mustiin pukeutunut anarkisti. Tällaisia äkillisiä muutoksia hänen elämässään on ollut useita.

– Tuntui, kuin persoonassani olisi ollut monta särmää, jotka yksi kerrallaan ilmenivät ulospäin. Joka kerta tuntui, kuin aikaisempi persoonani osa olisi ollut jonkun toisen elämää, ei omaani.

Lontoosta Seija löysi anarkistilesbopiirit, asui vallatuissa taloissa ja pyöritti klubeja dj-tyttöystävänsä kanssa. New Yorkissa hän asui puolityhjissä tehdasrakennuksissa, pyöri taidepiireissä ja työskenteli esimerkiksi fillarilähettinä ja liikemiehille tarkoitetussa sadomasokistisessa psykodraamaklubissa.

– Ulkopuolelta katsottuna elämäni oli varmasti uhkaavaa ja vaarallista, mutta itse tunsin oloni kotoisaksi ja turvalliseksi. Anarkistisesta elämäntyylistä huolimatta olin kiinni yhteiskunnassa ja opiskelin tv-tuotantoa ja videokuvausta. Elämässäni oli kaaosta, tyhjyyttä ja itsetuhoisuutta mutta samaan aikaan myös luovuutta, vapautta ja spontaaniutta.

”Olin aistinut hahmoja ja kuullut ääniä nuoresta asti”

Palattuaan Suomeen 1990-luvun alkupuolella Seija jätti anarkismin ja ryhtyi auttamaan Baltian sodasta kärsineitä lapsia ja Suomeen tulevia pakolaisia.

Ensimmäistä kertaa elämässään Seija alkoi seurustella miehen kanssa. Silloin muistot hyväksikäytöstä tulvivat hänen mieleensä.

– Mietin, miksi nämä muistot tulivat juuri nyt. Oliko laukaiseva tekijä se, että olin taas Suomessa? Vai se, että olin miehen kanssa?

Suhde päättyi jo ennen Petra-tyttären syntymää vuonna 1997. Lasta hoitaessaan Seija palasi uudestaan omiin traumaattisiin kokemuksiinsa. Takautumiin liittyi suunnatonta hätää ja kauhua, jota ei voinut pukea sanoiksi.

– Kun Petra aloitti koulun, en jaksanut enää sinnitellä. Mieleni hajosi vielä enemmän. Olin aistinut ympärilläni erilaisia hahmoja ja kuullut ääniä nuoresta asti, mutta nyt harhat pahenivat. Ensin hahmot, äänet ja puhe olivat ulkopuolella, ikään kuin pääni ympärillä. Pikkuhiljaa ne muuttuivat pääni sisäiseksi kokemukseksi. Kaikki näytti kuitenkin ulospäin ihan normaalilta, koska kykenin kontrolloimaan itseäni.

Kipu oli jatkuvasti läsnä. Se seilasi eri puolilla kehoa niin, ettei siitä saanut otetta. Olotila vaihteli paniikin ja täydellisen lamaannuksen välillä.

Miksi Seija ei hakeutunut hoitoon?

– Tiedostin hulluuteni, ja moni olisi kävellytkin varmasti suoraan sairaalaan. Olin kuitenkin aina ollut hyvin laitosvastainen enkä halunnut luovuttaa pois itsemääräämisoikeuttani.

Dissosiaatio on mielen puolustautumiskeino

Matka kohti eheytymistä alkoi vihdoin vuonna 2006 Seijan tavattua nykyisen kumppaninsa Jukan, joka kannusti häntä hakeutumaan terapiaan.

Traumapsykoterapiassa Seijan outo elämä ja kummalliset oireet saivat lopulta selityksensä. Avainsana oli dissosiaatiohäiriö. Se ei kuulostanut Seijasta lainkaan dramaattiselta, sillä hän oli lukenut aiheesta jo aiemmin.

Persoonallisuuden rakenteellisella dissosiaatiohäiriöllä tarkoitetaan ihmisen persoonallisuuden jakautumista traumatisoitumisen seurauksena. Usein syynä on lapsuudessa koettu toistuva seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta ja kaltoinkohtelu.

– Koko elämäni ja siihen kuuluva viha, kaaos, itsetuhoisuus, pelko ja ahdistus olivat seurausta lapsuudestani ja siellä kokemastani hyväksikäytöstä, väkivallasta ja emotionaalisesta laiminlyönnistä.

Dissosiaatiossa osa persoonallisuudesta juuttuu menneisyyteen ja osa pyrkii jatkamaan elämää niin kuin ennenkin. Traumamuistot kapseloituvat erilleen muusta persoonasta. Moni elää ulospäin täysin tavalliselta vaikuttavaa elämää, vaikka sisällä käy hurja myllerrys.

– Dissosiaatio on mielen luonnollinen puolustautumiskeino jotakin vaarallista ja uhkaavaa, jotakin liian kamalaa vastaan.

Tietty tilanne, paikka, kohtaaminen tai vaikkapa tuoksu, joka muistuttaa traumakokemuksista, voi myöhemmin elämässä laukaista kipeät muistot ja aiheuttaa oireita. Seijan kokemat eri osat mielen sisällä, tajunnan menetykset, aistivääristymät, vierauden tunteet, syömisongelmat, kehon kivut ja kouristelukohtaukset olivat kuin suoraan dissosiaatiohäiriön oppikirjasta.

”Terapiassa opin välittämään itsestäni”

Terapiassa Seija puhui, kirjoitti, piirsi ja maalasi. Joskus tehtiin kehoharjoituksia.

– Persoonani eri osat pääsivät ääneen ja tulivat nähdyiksi ja kuulluiksi. Osien luokittelu ja nimeäminen esimerkiksi toimivaksi aikuiseksi, traumaa kantaviksi lapsiksi ja nuoriksi, vihaisiksi puolustaviksi osiksi, hyväntekijäksi ja hyväksikäyttäjän ääneksi helpotti minua suunnattomasti.

Seija ymmärsi, että dissosiaatio oli pelastanut hänen mielensä täydeltä musertumiselta.

Terapiaa kesti viisi vuotta, mikä on dissosiaatiohäiriöiselle lyhyt aika. Monet jatkavat terapiaa jopa yli kymmenen vuotta. Seijalla on diagnoosina määrittelemätön dissosiaatiohäiriö ja kompleksinen traumaperäinen stressihäiriö. Lisäksi hänellä on kiintymyssuhdehäiriö, mikä selitti hänen välinpitämättömyyttään useissa aiemmissa ihmissuhteissa.

– Terapia on ollut toipumiseni kannalta ratkaiseva. Aloin eheytyä, tulla kokonaiseksi ihmiseksi. Terapeutin tuella opin välittämään itsestäni syvästi. Hänen kanssaan syntyi terve, luottamusta rakentava ihmissuhde, joka on kaiken parantumisen edellytys.

Vertaistuki auttoi toipumisessa

Seija oppi terapiassa huomioimaan osiaan niin, että se edisti paranemista. Hän alkoi muun muassa kertoa itselleen pitkin päivää, mitä oli tekemässä, mitä muutoksia oli tulossa, mihin aikoi mennä. Uudet tilanteet hän kävi visuaalisesti läpi. Ennakointi lisäsi hallinnantunnetta.

Kun takautumia tuli, Seija otti käyttöön ankkurit. Ne ovat erilaisia keinoja palauttaa itsensä nykyhetkeen.

– Minulle äänimaailma on paras ankkuri. Pysähdyn, alan kuunnella ympäristöni ääniä ja kuvailla niitä itselleni: auton moottorin kova ääni tulee ulkoa, huoneessa on unettava humina, naapurista kantautuu kaunista pianonsoittoa.

Seija käyttää apunaan myös hengitysharjoituksia, meditaatiota ja luonnossa oleskelua, jotka kaikki rauhoittavat hermostoa ja palauttavat mielen nykyhetkeen.

Viitisen vuotta sitten Seija löysi netin chat-ryhmien kautta muita dissosiaatiohäiriön kanssa taistelevia. Vertaisten kohtaaminen auttoi toipumisen tiellä.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni olin seurassa, jossa tunsin itseni normaaliksi. Dissosiaatiohäiriöisen elämä ja mielentilat voivat olla niin kummallisia ja pelottavia, ettei niistä aina halua kertoa edes läheisille. Oireet saattavat kuulostaa ulkopuolisesta täysin absurdeilta, jopa keksityiltä.

Kohtalotovereista löytyi muutakin yhteistä kuin oudot kokemukset; monet olivat Seijan tavoin hyvin luovia ja taiteellisesti lahjakkaita.

Seija oli jo aiemmin kirjoittanut kirjan traumasta toipumisesta. Hänen aloitteestaan ryhmä naisia alkoi työstää dissosiaatiosta kirjaa, joka ilmestyi vuonna 2016 nimellä Viisi naista, sata elämää. Kirjaprojektista on myös syntynyt dissosiaatioyhteisö, joka pyrkii voimaannuttamaan jäseniään eri tavoin.

”Aiemmin hajallaan olleet osani ovat kaikki yhtä kuin minä”

Kun on lapsena hyväksikäytetty, hakattu ja potkittu, keho ei unohda sitä koskaan. Seijalla on edelleen kipuja ja särkyjä eri puolilla kehoa. Ihon tunnottomuus on dissosaatiohäiriöiselle myös tyypillinen oire. Siihen Seija on saanut paljon apua puolisoltaan, joka sivelee ja hieroo häntä.

– Pyrin pitämään itsestäni huolta säännöllisillä rutiineilla, syömällä hyvin ja harrastamalla liikuntaa. Petran aikuistuminen on mahdollistanut myös vapaamman elämäntavan. Voimme Jukan kanssa halutessamme elää diginomadeina, kierrellä ympäri maailmaa ja tehdä töitä mistä tahansa käsin.

Seijan persoonan osat, takaumat ja sisäisten kokemusten vieraus ovat nykyään lähes poissa.

– Persoonani tuntuu kokonaiselta. Tunnistan, että aiemmin hajallaan olleet osani ovat kaikki yhtä kuin minä.

Oireistaan huolimatta Seija on tehnyt vaativia media-alan töitä dokumentaristina, videokuvaajana ja web-suunnittelijana.

– Media-alan työt vaativat ääretöntä tarkkuutta. Joskus tuntuu siltä, että iso osa energiastani menee siihen, että saan pidettyä havaintomaailmani ja muistini skarppina. Olen luova ja älykäs, mutta en ole saanut elämässäni koko kapasiteettiani käyttöön dissosiaatiohäiriön takia.

”Olen ollut sitkeä ja selvinnyt hyvin”

Viime kevään Seija vietti Umbriassa Italiassa erään vanhan pariskunnan omistamassa keskuksessa auttaen heitä maatilan töissä ja tekemällä paikan nettisivuja. Siellä, kauniin ja kukkulaisen maaseudun rauhassa, hänellä oli hyvä ja turvallinen olla.

– Heräsin joka aamu tosi iloisena. Leikkasin oliivipuita ja nautin luonnon tuoksuista. Omistaja, entinen oopperalaulaja, opetti minulle äänenkäyttöä. Mietin, voiko elämä olla näin ihanaa.

Seija on vuosien jälkeen löytänyt onnellisuuden. Hän on surullinen monista menetetyistä mahdollisuuksista, mutta samalla kokemukset ovat laajentaneet hänen ymmärrystään elämästä.

– Olen ollut sitkeä ja selvinnyt hyvin. Olen kasvattanut lapsen, opiskellut ja tehnyt uraa freelancerina. Hyvä parisuhde, hyvä terapia, ihana lapsi, sinnikäs toivon ylläpitäminen ja oman tietoisuuden jatkuva kehittäminen ovat kaikki edesauttaneet eheytymistäni.

Kirjassa Viisi naista, sata elämää Seija kirjoittaa muun muassa näin:

Olen eheytymässä ja koen spontaanisti turvallisuuden tunteita. Koen olevani osa maailmaa, ainakin hetkellisesti. En ole vain erillinen solu tyhjyydessä, ilman merkitystä. Olen tullut kuulluksi, nähdyksi ja huomioiduksi. Minun kokemuksilleni on annettu sanat ja merkitys. Elämä on ihmeellistä ja hyvää.