Eeva Louko, 39, lukee kuolemisen karmeita yksityiskohtia ja kirjoitti ruumiin lähelle kotiaan – hänellä on selitys, miksi ahmimme sarjamurhia viihteenä

Mikä kauhussa koukuttaa? Dekkaristi Eeva Louko ja ohjaaja Hanna Bergholm tietävät, että ihmismielen pimeä puoli sekä kiehtoo että karmii.

Sinä syksynä Eeva Louko kuljeskeli päivittäin pitkin Lauttasaaren rantoja. Yksinäisillä koiralenkeillä hän purki isänsä äkillisen kuoleman aiheuttamaa surua. Eräänä kylmänkalseana marraskuun iltana Eeva pysähtyi niemenkärkeen tuijottamaan harmaina vyöryviin aaltoihin. Päähän pälkähti omituinen ajatus: mitä jos rantavedessä kelluisi ruumis? Siitä alkoi kehittyä juoni vastikään ilmestyneeseen dekkariin Onnellisten saari, joka käynnistää kirjasarjan.

Eeva on ahminut rikosromaaneita lapsesta saakka, Agatha Christiestä Camilla Läckbergiin. Hän sanoo olevansa ”kallellaan pimeälle puolelle”: mitä karmeampi tarina, sitä parempi.

– Esimerkiksi Niklas Natt och Dagin historiallista trilleriä 1793 lukiessa huokailin, että herrajumala, kun tämä on brutaali. Kuuntelin juuri myös äänikirjaa, joka käsitteli Zodiac Killerinä tunnettua sarjamurhaajaa. Yksityiskohdat olivat niin karmeita, että puolustusmekanismini suorastaan huusivat lopettamaan. Silti oli pakko jatkaa. Lukemalla haen kai jännitystä turvallisin keinoin.

Eeva Louko ei itse mehustele

Eevan romaani edustaa cozy crimea eli pehmodekkaria, jossa ei mehustella väkivallalla. Kustannustoimittaja joutui tosin välillä hieman suitsimaan kirjailijaa, jottei tarina saisi liian karmeita käänteitä. Päämääränä oli luoda eräänlainen aikuisten Neiti Etsivä -sarja, jossa seikkailevat Eevan itsensä ikäiset 30–40-vuotiaat, tavalliset naiset.

Onnellisten saari rikkoo dekkarin peruskaavaa, jossa uhri on nuori nainen ja rikostutkija kompleksinen, alkoholisoitunut mies. Murhattuna löytyy eläkeläismies, ja tapausta alkaa nuorehkon poliisikaksikon ohella selvittää uhrin tytär ystävineen.

– Minua on aina vaivannut se, että dekkareissa päähenkilöt ovat usein kovin traumatisoituneita ja yksiulotteisia. Halusin tuoda tarinaan elämänmakua. Rikosta rat­koessaan henkilöni keskustelevat lapsenhankinnasta ja suhdeongelmista, samanlaisista asioista kuin lähipiirinikin.

Myös murhaajan persoonaan Eeva pyrki tuomaan inhimillisiä piirteitä.

”Pahuus voi piillä ihan tavallisessa naapurin pertsassa.”

Eeva pohtii sitä, miksi joku ajautuu tappamaan toisen. Millaisia traumoja on taustalla?

– Ei tänne synnytä hirviöinä. Ikävien kokemusten kautta jotkut antavat periksi karmeille mieliteoilleen. Tarinassani pelko on psykologista ja piilotettua. Pahuuttahan ei aina välttämättä tunnista, se voi piillä ihan tavallisessa naapurin pertsassa.

Dekkareiden ohella Eevaa kiinnostavat kauhuviihde ja yliluonnolliset asiat. Ihmisverta imevästä vampyyrista kertova Bram Stokerin Dracula on hänen suuri suosikkinsa. Kauhufantasiaa on Eevan mielestä helpompi käsitellä, koska siitä tietää varmasti, että se ei ole totta. Yliluonnollisilta vaikuttavissa tapauksissa puolestaan kiehtoo epävarmuus. Voisiko tällaista tosiaan tapahtua?

On ihmisiä, jotka eivät suin surminkaan halua lukea tai katsoa mitään vakaviin rikoksiin liittyvää. Eevasta se on ymmärrettävää. Häntä itseään ajaa toimittajan tiedonhalu. Vaikka asia olisi kuinka kammottava, siitä vain täytyy ottaa selvää.

– Jos ei koskaan käsittele ikäviä asioita, maailmankuva jää pinnalliseksi. Kaikki ei ole vain kaunista ja ihanaa.

Kauhuelokuvia katsomalla kohtaa omia pelkojaan

Hanna Bergholm on aina kammonnut kauhuelokuvia. Pitkään hän vältti huolellisesti katsomasta niitä. Kunnes päätti itse ohjata sellaisen.

Keväällä ensi-iltaan tuleva Pahanhautoja on Hannan ensimmäinen pitkä elokuva. Se kertoo esiteini-ikäisestä Tinjasta, joka yrittää toteuttaa äitinsä unelmaa menestymällä telinevoimistelijana. Äiti esittelee lahjakasta lastaan ja siloteltua perhearkea video­blogissaan. Tyttö kätkee kaikki negatiiviset tunteensa pyrkiessään miellyttämään äitiään. Eräänä yönä hän löytää oudon linnunmunan ja hautoo sitä salaa peittonsa alla. Sitten munasta kuoriutuu pelottava olento.

– Elokuva käsittelee lapsen pelkoa siitä, että häntä ei hyväksytä ja rakasteta sellaisena kuin hän on. En ollut suunnitellut tekeväni kauhuelokuvaa, lajityyppi valikoitui teeman mukaan. Kauhussa visuaalisen kerronnan keinot ovat kiehtovia. Sisäinen tunne voi saada ulkoisen muodon, Hanna kertoo.

Tarinassa on ripaus itse koettua. Lapsena Hanna järkyttyi nähdessään kadulla Painajainen Elm Streetillä -elokuvan julisteen: sen päähenkilö palovammojen peittämine kasvoineen muutti hänen vaatekaappiinsa. Sinne päätyivät myös monet muut mediasta poimitut pelottavat hahmot, ja kaappi oli lopulta täynnä karmivaa porukkaa. Yön tullen ne hiipivät ulos. Hanna komensi hirviöt takaisin kaappiin ja onnistui jotenkin pitämään ne hallinnassa. Tavallaan hän vähän kiintyikin niihin.

– Mielikuvitusolentojen kautta käsittelin sosiaalisia pelkojani. Sitä, miten osaan käyttäytyä oikein välitunnilla ja miten saan ystäviä. Tunsin, että kun pystyn hallitsemaan hirviö­itäni, voin kontrolloida muutakin elämää.

Niin monta kauhuleffaa, että pelko loppui

Pahanhautojan kuvauksiin Hanna valmistautui katsomalla pinon kauhuklassikoita. Aluksi hän tirkisteli niitä peiton alta kurkkien. Pikkuhiljaa pelko väistyi.

”Tuntui kuin olisin kohdannut uudelleen lapsuuteni hirviöt.”

Hän ymmärsi, että elokuva onkin vain elokuva, jonkun keksimä tarina.

– Leffamaraton oli lopulta ilahduttava kokemus. Tuntui kuin olisin kohdannut uudelleen lapsuuteni hirviöt. Hahmot puhuivat minulle tuttua kieltä.

Kauhuelokuvan perinteiseen menestysreseptiin kuuluu syrjäinen mökki, lauma teinejä ja murhaaja. Kliseinen kuvasto jättää Hannan kylmäksi. Lajityypin parhaimmisto sen sijaan tarjoaa hänen mielestään uuden, omaperäisen näkökulman erilaisiin tunteisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Esimerkiksi Night of the Living Dead kuvaa luokkaeroja ja rotusortoa.

Kauhuviihteessä kiehtoo Hannan mukaan sama kuin rikostrillereissä: halu kokea jännitystä turvallisissa olosuhteissa. Kun rikos selviää, jännitys laukeaa. Kauhuelokuvissa uhka on usein yliluonnollinen ja helpotus jää tulematta. Niistä voi jäädä painostava, ahdistunut olo. Siksi monet välttelevät niiden katsomista.

Pahanhautoja on suunnattu muillekin kuin lajityypin vannoutuneille faneille. Se tuo esiin harvoin käsitellyn aiheen: naisten ja tyttöjen aggressiot. Väkivallalla mässäilyn sijaan Hanna toivoo elokuvan antavan eväitä käsitellä ikäviä tunteita. Tinja-tyttö pelkää, että sisälle patoutunut kuona purkautuu ja äiti näkee hänen todellisen minänsä. Hän yrittää kahlita hirviötään, mutta lopulta se pääsee irti. Olento tekee kamalia tekoja, mutta silti se on tytölle eräänlainen turva.

– Uskon, että kauhuelokuvat voivat olla myös voimauttavia. Niiden avulla voi kohdata omia pelkojaan. Pelolle ja pelottelulle siedättyminen on ollut ainakin itselleni helpottava kokemus.