Ihmiset

Ekopappi Pauliina Kainulainen: ”Ihmiset kokevat kohtaavansa saman Jumalan metsässä ja kirkon suojissa”

Pauliina Kainulainen toimii pappina luterilaisessa luostarissa ja saarnaa luontoyhteyden, hiljentymisen ja kohtuukuluttamisen puolesta. Hän uskoo kotoperäiseen luonnonviisauteen, metsän pyhyyteen ja arkiseen mietiskelyyn.
25.5.2019 Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Riikka Hurri

Enonkoskella Saimaan perinteisissä järvimaisemissa, lossin ja mutkittelevan hiekkatien takana metsän suojassa on keltainen kaksikerroksinen puutalo.

Se on Suomen ainoa evankelisluterilainen luostari ja pastori Pauliina Kainulaisen valtakunta.

– Tämä on hiljaisuuden talo, jossa on luostarielämän piirteitä. Toimimme rukoile ja tee työtä -ajatuksella, Pauliina kertoo.

Hänet siunattiin kolmivuotiseen luostari- ja retriittipapin virkaan vuosi sitten pääsiäisenä. Kesät hän työskentelee luostarissa, talvisin hän ehtii vierailla seurakunnissa hengellisyyden ja hiljaisen rukouksen tapahtumissa.

Pauliina Kainulainen haluaa yhdistää kirkollisen hengellisyyden suomalaisiin perinteisiin ja luontoon.

– Monet sanovat, että luonto on heidän kirkkonsa. On ihmisiä, jotka haluavat elämäänsä hengellistä ravintoa ja hiljaisuutta, mutta joille uskonto on jäänyt vieraaksi.

Näistä ihmisistä Pauliina on kiinnostunut. Myös luostarin toiminta pohjaa pitkälti luontoyhteydelle.

Luostari toimii tiiviissä yhteydessä Mikkelin ja Kuopion hiippakuntiin ja Savonlinnan seurakuntaan. Entisen Ihamaniemen kyläkoulun yläkerrassa oli vielä 1950-luvulla asuntola, jossa osa koululaisista majoittui. Nyt siellä yöpyvät Pauliinan lisäksi mahdolliset vapaaehtoistyöntekijät ja satunnaiset matkalaiset. Alakerran juhlasali, jossa koulukkaat veisasivat keväisin Suvivirttä, on nykyään Pyhän kolminaisuuden kappeli, ja siellä vietetään rukoushetkiä, messuja ja lauluiltoja. Luostarin tiloissa pidetään myös erilaisia retriittejä.

Pauliina on maalaistalon tyttö Savosta, ja nyt viisikymppisenä hän on palannut paitsi lapsuuden maisemiinsa myös arvoihinsa.

Hän on opiskellut Helsingissä teologiaa ja tutkinut muun muassa kristillisen hiljentymisen perinnettä sekä köyhien niin kutsuttua vapautuksen teologiaa ja viettänyt pitkiä aikoja Latinalaisessa Amerikassa.

Papiksi Pauliina vihittiin vuonna 1995, ja muutamaa kuukautta myöhemmin hänet vihittiin myös avioliittoon. Samana vuonna hän muutti miehensä Jarin kanssa Itä-Suomeen lähelle lapsuutensa seutuja. Ensimmäiset vuodet hän työskenteli nuorisopappina Leppävirralla.

Kiinnostus luontoa ja kansanperinteitä kohtaan on vahvistunut koko ajan.

– Piti käydä kaukana nähdäkseen lähelle, Pauliina naurahtaa.

Mitä hän on läheltään löytänyt ja sen kautta oivaltanut?

”Kaikki on elävää”

– Jossain sieluni sisällä tunnen yhteyden metsästäjä-keräilijöiden aikaan. Koko ajan myös haltioidun luonnosta, Pauliina sanoo.

Hän painottaa sanaa haltioitua, sillä hän on pohtinut, mitä usko vaikkapa metsän tai veden haltioihin merkitsi vanhalle kansalle.

– Kenties ajatus haltioista heijastelee tuntoa luonnon valtavasta voimasta. Jossain mielessä kaikki on elävää. Ihminen on riippuvainen luonnon antimista ja sykleistä. Tämä tulee lähelle ajatustani siitä, että meidän on tarpeen palauttaa mieliimme tunto luonnon pyhyydestä ja koskemattomuudesta.

Pauliinaa kiinnostaa kotoperäinen luonnonviisaus. Kotoperäinen mieli havainnoi ja tarkkailee luontoa. On tärkeää käyttää luonnonantimia, mutta samalla pitää huolta luonnon hyvinvoinnista.

Pauliina pyytää ruokakalaa, marjastaa ja sienestää.

– Elämän ykseydellisyys on sitä, että elämän eri tasot, arki ja iätön syvyys saavat olla elossa yhtä aikaa. Jo oleskelu luonnossa voi olla eräänlaista hiljaista rukousta.

”Hiljaisuus herkistää”

Kristillinen viisaus on Pauliinan mukaan kehittynyt paljolti luostarien suojissa. Vaatimaton, luopuva asenne on koettu osaksi kokonaisemman mielen tavoittelua. Luostarin hiljaisuudelle on yhä kysyntää.

– Päästäminen irti mukavuuden, turvallisuuden ja arvostuksen tarpeista vapauttaa ihmisen. Luopuminen voi tuottaa iloa ja sisäistä vapautta, Pauliina sanoo.

Hiljaisuus on perinteisesti osa kristillistä rukouselämää. Pauliina puhuu kontemplaatiosta eli mietiskelevästä rukouksesta, joka on lähellä meditaatiota ja mindfulnessia. Se on sanatonta rukousta, hiljaista katselua ja kuuntelua.

– Moni suomalainen harjoittaa tällaista hengellisyyttä tietämättään: kykkiessään marjapuskissa, pilkkiessään kevätjäällä, tuijottaessaan tulta nuotion äärellä tai hiljaa saunaan lämmössä köllötellessään. Kokemus on rauhoittava, jopa pyhä.

Hän on tyytyväinen, että yhä useampi kaipaa hiljaisuuden viljelyä. Se tasapainottaa sanakeskeisyyttä ja herkistää ihmisiä luonnon kohtaamiselle. Metsäkirkoissa ja luontojumalanpalveluksissa Pauliina näkee väkevän riitin. Jotakin juurevaa on säilynyt kautta vuosisatojen.

– Ihmiset kokevat kohtaavansa saman Jumalan metsässä ja kirkon suojissa. Eräs uusvanha rukouksen muoto on myös keskittävä eli antaumuksen rukous. Siihen ei kuulu niinkään pyytämistä tai edistystä, vaan pelkästään halua viettää aikaa Kristuksen seurassa.

Pauliina Kainulainen on järjestänyt kotiinsa Kontiolahdelle oman hiljentymispaikan, rukousnurkkauksen.

Pauliina Kainulainen vakuuttui itkun voimasta

Suru ilmastonmuutoksesta, muuttuneista vuodenajoista, kadonneista metsämaisemista ja eläinlajeista on saanut Pauliinan pohtimaan isoa elämäntapamuutosta. Hän puhuu siirtymäriiteistä ja yhteisestä surusta, tarpeesta itkeä yhdessä.

Hän osallistui pari vuotta sitten karjalaiselle itkukurssille. Siellä hän koki, kuinka itkijän suru hersyttää muitakin itkuun ja yhteisö saa surra yhdessä. Pauliinaa puhutteli erityisesti karjalaisten itkuvirsien rukouksellinen kieli.

Itku tapahtuu tunteen ehdolla, mutta tietyntyyppisillä sanoilla itkemällä säilytetään kontrolli eikä upota liian syviin vesiin. Kyyneleet ovat hengellisyyttä, ja itku voimistaa tuntoa yhteenkuuluvuudesta.

Hän vakuuttui siitä, että äänellä itkeminen on pyhä toimitus. Rituaalinomaisen itkun hoitavuus näkyy siinä, että ihminen kokee itsensä osana suurempaa kokonaisuutta. Minä pienenee.

Pauliinan oma siirtymä kohti uudenlaista elämänasennetta alkoi kymmenisen vuotta sitten. Vuonna 2011 hän oli ehdokkaana piispanvaaleissa Kuopiossa. Se oli raskas prosessi.

– Sen jälkeen olin väsynyt ja stressaantunut, vaikka hyväksyin sen, että en tullut valituksi. Siitä seurasi sisäänpäin katsomisen vaihe, ja etsin papin työhöni uusia asioita. Kouluttauduin muun muassa retriittiohjaajaksi.

Pauliina huomasi etääntyvänsä yhä enemmän akateemisesta maailmasta ja suuntaavansa lähemmäksi omaa tekemistä. Hän vietti paljon aikaa luonnossa ja kirjoitti.

Yhdeksän vuotta sitten ilmestyi kirja Missä sielu lepää, vuonna 2013 Metsän teologia ja viime kuussa pohdiskeleva tietoteos Suuren järven syvä hengitys.

– Varjelen aikaani, yksityisyyttäni ja keskittymiskykyäni. Haen luonnosta etäisyyttä teknologian vyöryyn.

Hän ei usko, että sykäys muutokseen tulee koneiden maailmasta.

– Nyrkkisääntöni kuuluu, että kaikki vanhanaikainen ja vähän juntti tekee hyvää aivoille, kuten suunnistaminen paperisen kartan avulla, käsin kirjoittaminen, kokonaisen kirjan lukeminen.

Hän sanoo haluavansa käsittää aikaa, jota elämme.

– Käsittämiseen tarvitsen kätteni ja koko ruumiini työn antamaa tietoa.

”Kaiken ei tarvitse edistyä”

Mikään vaikeneva nainen seurakunnassa Pauliina Kainulainen ei ole, vaan hän on tottunut sanomaan mielipiteensä niin tutkijana kuin pappinakin. Hän osallistuu aktiivisesti myös kansalaisjärjestöjen toimintaan.

Järjestöt ovat Pauliinan mielestä korvaamattomia, koska ne jaksavat räksyttää päättäjille. Hän itse on mukana Kohtuusliikkeen toiminnassa.

– Kaiken ei tarvitse edistyä ja kasvaa, ja kuluttamista pitää vähentää, hän tiivistää yhdistyksen sanoman.

Kohtuusliike nostaa esiin isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä, joiden vaikutukset tuntuvat yli nelivuotisen vaalikauden.

– Myös poliittisen eliitin pitäisi tarttua niihin, tai muuten meidät mammona perii.

Hän sanoo, että jatkuvan kasvun ja edistyksen idea on suvaitsematon ja tärvelee luontosuhteen. Siihen sisältyy ajatus, että se mikä ei kehity, leimautuu arvottomaksi ja muutosvastaiseksi.

– Siirtymä kohti luontoa kunnioittavaa kohtuuden kulttuuria vaatii ajattelun muutosta. Kysymys on siitä, että pitää ottaa vain se, mitä todella tarvitaan, ja käyttää kaikki tarkasti. Luonnolta pyydetään antimia, ja niistä pitää muistaa kiittää.

Pauliina pyrkii noudattamaan kohtuutta myös omassa arjessaan. Hän syö paljon kasviksia, pitää hävikkiruoan minimissä ja kierrättää. Kotimaassa hän ei lennä lainkaan, ja ulkomaille hän lentää vain työmatkoille ja mahdollisimman harvoin.

Hän muistuttaa, että perinteistä suomalaista maankäyttöä ohjasivat kohtuullisuus ja pitkäjänteisyys. Oli tyhmää saalistaa riekkoja viimeiseen lintuun tai kalastaa järveä tyhjäksi.

”Metsä on osa mieltä”

Luonto on pyhä, ja monelle suomalaiselle luonto on yhtä kuin metsä. Pauliinan mielestä metsää pitää kohdella kunnioittavasti.

– Kun puhutaan metsän tuotoista ja avohakkuista, jotain tärkeää unohdetaan. Ei puhuta siitä, mitä metsä meille merkitsee ja miten metsä on osa mieltä. Kun metsämaisema pirstoutuu, mielikin pirstoutuu.

Hengellinen suhde luontoon merkitsee Pauliinalle myös rakkautta, yhteenkuuluvuutta ja kunnioitusta.

– Ihmisellä ei ole oikeutta käsitellä metsää miten vain. Avohakkuu tuhoaa ihmisiltä maiseman ja eläimiltä kodin. Se tappaa jopa maanalaiset sienirihmastot. Vanhan metsän salaperäisyys yhdistää ihmisen suureen luonnon jatkumoon, yhteenkuuluvuuteen toisten lajien kanssa.

Hän puhuu jatkuvapeitteisen metsän kasvatuksen puolesta. Siinä maisema jää edelleen metsäiseksi, ja jatkuva kasvatus voi olla taloudellisesti pitkän päälle jopa kannattavampaa kuin avohakkuu. Hän omistaa itsekin metsää ja on varannut osan siitä koskemattomaksi suojelumetsäksi.

Työssään Pauliina haluaa tarjota ihmisille mahdollisuuksia havahtua metsän pyhyyteen tekemällä metsiin hiljentymispaikkoja. Metsä on oiva kirkko, niin yksittäiselle kävijälle kuin ryhmillekin.

”Tyyneys kaaoksen keskellä”

Mystinen yhteenkuuluvuuden tunne. Sellaiseksi Pauliina kuvailee suhdettaan luontoon. Työpaikka Enonkosken luostari on kauniin luonnon keskellä, ja samoin on hänen kotinsakin.

Koti Kontiolahdella on suuren järven, Höytiäisen lähellä. Maisema ja talo ovat hänelle tärkeitä.

– Minulla on pihapiirissä monia rauhoittavia, lähes pyhiä paikkoja. Kävelen usein rannalle tervehtimään järveä ja läheisen metsän tuttuja puita.

Myös mökkiranta Pielisellä on Pauliinalle rakas.

– Siellä käyn aina illalla viimeiseksi ulkona, seisahdan katselemaan järven yli Kolille ja teen ristinmerkin.

Pauliina ja hänen miehensä Jari asuvat kotiaan ja mökkiään yhdessä Lutu-koiran kanssa. Lapsia pariskunnalla ei ole.

– Näin on, mutta lapsettomuus ei ole meille mikään kaiken kattava suru. Sisaruksillani on jo lapsenlapsiakin, joten saamme kyllä osamme lapsielämästä, hän sanoo.

Pauliina kertoo tehneensä tänä vuonna yhden uudenvuodenlupauksen: hän ei yritä olla tehokas eikä väsytä itseään turhan päiten.

– Minulla on yhä vahvempana kaipuu sellaiseen tyyneyteen ja iloon, että ihminen pysyy mahdollisimman koossa tässä kaoottisessa maailmassa. Ekologisen kriisin keskellä tarvitaan toiminnan ja poliittisten päätösten lisäksi hengellistä syvyyttä.

Hengellisyys on Pauliinalle kaunis ja voimallinen sana, joka viittaa kokonaiseen hengen läpäisemään elämään.

– Sekä kotoperäinen vanha mieli että kristillinen mietiskelevä rukous vievät minua samaan suuntaan, lähemmäksi luontoa ja Luojaa.

Lue myös

Suosittelemme