Ihmiset

Ex-puoliso joutui henkirikoksen uhriksi – Tuuli ja hänen lapsensa jäivät traumoineen yksin: ”Lapseni olisi ansainnut kaiken avun alusta asti”

Tuulin elämä järkkyi, kun hänen ex-puolisonsa ja lapsensa isä joutui henkirikoksen uhriksi. Hän kokee lapsineen jääneensä traumojensa kanssa yksin. Nyt lähes kolmen vuoden jälkeen elämä alkaa pikkuhiljaa tasaantua.

Teksti:
Iina Alanko
Kuvat:
Juha Sarkkinen

Tuulin ex-puoliso ja lapsen isä joutui henkirikoksen uhriksi kolme vuotta sitten. Tuulilla on yhä suuri huoli lapsestaan ja siitä, onko hän osannut olla tälle raastavassa tilanteessa riittävän hyvä äiti.

Tuulin elämä järkkyi, kun hänen ex-puolisonsa ja lapsensa isä joutui henkirikoksen uhriksi. Hän kokee lapsineen jääneensä traumojensa kanssa yksin. Nyt lähes kolmen vuoden jälkeen elämä alkaa pikkuhiljaa tasaantua.

Vastaa isi, on ikävä, Tuulin kahdeksanvuotias lapsi viestitti isälleen Tommille torstai­-iltana kolmisen vuotta sitten. Lapsi oli tottunut kahden kodin rytmiin, jossa hän menisi loppuviikoksi muutaman kilometrin päähän isälleen ja palaisi äidin luokse taas maanantaina. Nyt isä ei kuitenkaan ollut tullut tavalliseen aikaan eikä vastannut puhelimeenkaan.

Tuuli ei vielä huolestunut, Tommi oli myöhässä mutta tulisi varmasti niin kuin aina ennenkin. Silloin Tuulin puhelimen näytölle pompahti paikallislehden nettiuutinen, jossa kerrottiin paikkakunnalla käynnissä olevasta poliisioperaatiosta. Jutun kuvituksena oli kerros­talo, jossa Tuulin ex-mies asui.

– Lävitseni kulki humahdus. Aavistin, että jotain kamalaa oli tapahtunut, Tuuli kertoo nyt.

Seuraavaksi soi puhelin. Tommin äiti kyseli, oliko lapsi mennyt tavalliseen tapaan isälleen.

– Aloin mennä paniikkiin. Yritin saada ex-anoppiani soittamaan poliisille. Hän oli lähi­omainen, ja hänellä olisi oikeus tietää, jos hänen pojalleen olisi sattunut jotain. Hän halusi odottaa aamuun – Tommi oli varmaankin kunnossa. Ellei, eikö poliisin pitäisi soittaa hänelle eikä päinvastoin?

Aamulla Tuuli yritteli pysytellä rauhallisena. Hän lähetti lapsen kouluun ja päätti ottaa selvää, mitä oli tapahtunut. Poliisista hänelle ei kuitenkaan kerrottu mitään, kyseltiin vain, mitä Tuuli itse asiasta tiesi. Pian poliisi kuitenkin soitti takaisin ja kertoi Tuulin ex-anopin luvalla uutisen. Tommi oli surmattu omaan asuntoonsa.

– En ymmärtänyt poliisin lopuista sanoista enää mitään. Päässäni pyöri vain, mitä tämä tarkoittaisi lapsellemme. Kuinka hän koskaan selviäisi tästä?

Tuuli ja Tommi olivat eronneet useita vuosia aiemmin, mutta isän ja lapsen välit olivat säilyneet tiiviinä ja läheisinä. Puhelimitse he olivat yhteydessä lähes päivittäin.

Miten tällaisesta kerrotaan lapselle, Tuuli mietti epätoivoisena. Googlettamalla hän löysi Henkirikoksen uhrien läheiset -yhdistyksen eli Huoman sivut.

– Halusin neuvoja, etten satuttaisi lastani yhtään enempää kuin olisi pakko.

Tuuli ei onnistunut pääsemään kriisiavun piiriin

Raskain sydämin Tuuli haki lapsensa koulusta.

– Koko paluumatkan mietin, että nauti nyt, laske vielä kerran onnellisena tuo lempiliukumäkesi, vielä hetken aikaa olet ehjä. Kohta sydämesi särkyy ja elämäsi muuttuu peruuttamattomasti.

Kotona Tuuli teki kuten oli neuvottu: istui lapsen kanssa lähekkäin sohvalle ja kertoi, että tämän isä oli kuollut ja että toinen ihminen oli aiheuttanut hänen kuolemansa.

– Lapsi syöksyi järkyttyneenä vessaan ja lukittautui sinne. Oven läpi hän huusi tuskaansa ja syytti tapahtuneesta minua.

Seuraavat päivät menivät kuin sumussa. Huoli lapsesta vei Tuulin yöunet. Tapahtunutta oli vaikea tajuta, saati selittää sitä lapselle. Epätietoisuus pahensi asiaa. Keskeneräisestä tutkinnasta ei saanut tietoja, ja huhut velloivat netissä ja kaupungilla. Uutinen, että tapahtunutta tutkittiin murhana, pahensi Tuulin ahdistusta entisestään.

Tuuli tajusi nopeasti, että lapsi ja hän tarvitsivat tukea. Hän alkoi soitella ympäriinsä mutta ei onnistunut pääsemään kriisiavun piiriin.

Esitutkintalain niin sanotun uhridirektiivin mukaan esitutkintaa suorittavan viranomaisen olisi heti alussa pitänyt ilmoittaa Tuulille hänen ja hänen lapsensa oikeuksista tukipalveluihin ja neuvontaan.

– Ehkä joku jotain apua tai puhelinnumeroa tarjosikin. Mutta kun jotain näin kamalaa tapahtuu, kaikkea kuulemaansa ei heti pysty ymmärtämään, ei edes tarjotun avun mahdollisuutta.

– Jos ihminen itkee, häntä yleensä ymmärretään. Mutta jokainen suru on yhtä arvokas, itkee ihminen tai ei, ja jokainen omainen täytyisi ottaa vakavasti, Tuuli sanoo.
– Jos ihminen itkee, häntä yleensä ymmärretään. Mutta jokainen suru on yhtä arvokas, itkee ihminen tai ei, ja jokainen omainen täytyisi ottaa vakavasti, Tuuli sanoo.

Lapsi oireili kotona monin tavoin

Tuuli yritti parhaansa mukaan pitää itsensä kasassa ja selviytyä. Hän kehitti suojakseen panssarin, joka auttoi häntä suorittamaan arjen rutiinit, olemaan yhteydessä eri viranomaisiin ja auttamaan ex-anoppiaan hautajaisjärjestelyissä.

Sopeutuminen uusiin järjestelyihin vei kuitenkin aikansa.

– Lapseni sisäinen kello kertoi pitkään, milloin isille olisi pitänyt mennä. Itse menetin yksin­olon hetkeni, joihin olin tottunut.

Kahden viikon kotonaolon jälkeen lapsi palasi kouluun, jossa hän käyttäytyi heti korostetun normaalisti. Muutaman tapaamisen jälkeen koulukuraattori arvioi, ettei enempiin tapaamisiin ollut aihetta.

– Jos aikuinen vetää suojakseen näkymättömän maskin, lapsi tekee sen moninkertaisesti, Tuuli sanoo.

Kotona lapsi oireili monin tavoin, oli itkuinen ja kiukkuinen.

– Hän muun muassa mietti, että jos isä oli tapettu puukolla, oli tullut paljon verta. Jos aseella, verta oli vähän, ja jos myrkyllä, verta ei ollut yhtään. Sitä hän toisteli aamusta iltaan eikä nukkunut juuri ollenkaan.

Tuu­li soitti Rikosuhripäivystykseen. Sieltä neuvottiin kertomaan lapselle totuus murhavälineestä.

– Tieto riitti lapselle. Sen jälkeen hän ei enempää tapahtuneesta kysellyt.

”Tuntui, etten pääse eteenpäin, ellen tiedä kaikkea”

Kun murhasta oli kulunut kuukausi ja rikospaikkatutkinta Tommin kodissa oli päättynyt, Tuuli ja ex-anoppi saivat luvan mennä asuntoon. Lattioilla ja pinnoilla yhä olleista verijäljistä he päättelivät, mitä ehkä oli tapahtunut.

– Se oli hyvin traumaattinen kokemus.

Tarkempaa tietoa surmasta omaiset saivat vasta tutkinnan päätyttyä pari kuukautta myöhemmin. Samalla selvisi, että teolla oli epäilty ja että oikeudenkäynti olisi parin viikon päästä.

– Halusin olla läsnä jokaisessa oikeuden­istunnossa. Tuntui, etten pääse eteenpäin, ellen tiedä kaikkea. Ajattelin myös, että kun lapsi kasvaa ja haluaa tietoa, hän saa sen minulta.

Oikeudenkäynti päättyi välituomioon, ja syytetty määrättiin mielentilatutkimukseen. Se tarkoitti asian pitkittymistä usealla kuukaudella.

”Minua ei otettu todesta, enkä saanut lähetettä psykologille”

Oikeudenkäynnin jälkeen lapsi pääsi hoitoon kunnalliseen perheneuvolaan, mutta Tuulin panssari alkoi rakoilla.

– Olin koko valveillaolo­aikani paniikissa. Tuntui, että tukehdun, pyörryn, saan sydänkohtauksen. En pystynyt nielemään mitään ja laihduin kuukaudessa seitsemän kiloa.

Tuuli kävi kymmenkunta kertaa lääkärissä, mutta kukaan ei tuntunut ymmärtävän, mistä oireissa oli kysymys.

– Minua ei otettu todesta, enkä saanut lähetettä psykologille. Potilaskertomukseeni kirjattiin, että potilaan tarinaan on vaikea luottaa. Kerran jouduin seulaan, jossa testattiin, käytänkö huumeita. Epikriiseihin kirjattiin myös useammin kuin kerran, että potilas ei itke.

Vasta kun Tuuli otti taas yhteyttä Huomaan, hän kuuli, että kyse oli trauman oireista.

– Se helpotti oloani, mutta tulin myös vihaiseksi: miksi minua ei auteta?

Tuuli sai Huomasta tukihenkilön tuekseen lääkäriin, mutta siitäkään ei ollut apua.

– Joka paikassa minulle näytettiin ovea. Silloin tunsin jääväni todella yksin. Tuntui, ettei minusta ja lapsestani välitä tässä yhteiskunnassa kukaan.

Myöskään ympäristö ei ymmärtänyt Tuulin reaktioita.

– Ihmeteltiin, miksi suren ihmistä, josta olen eronnut vuosia aiemmin. Missä raja menee, kuka ja miten saa surra? Rakkaimman ihmiseni toinen rakas, hänelle yhtä tärkeä kuin minä, on tapettu. Totta kai suren, että lapseni luottamus elämää kohtaan on murskattu. Minä elän hänen kanssaan, yritän koota hänet uudelleen ehjäksi niistä palasista, mitä jäi.

Lapsi sai kauhukohtauksia öisin

Tieto mielentilaoikeudenkäynnistä tuli Tuulille kahden päivän varoitusajalla.

– Silloin olin jo aivan hajalla, en nukkunut kuin kaksi tuntia yössä. Lääkäri ei suostunut kirjoittamaan minulle rauhoittavia lääkkeitä, joita pyysin oikeudenkäynnistä selvitäkseni. Hän sanoi, että oikeudenkäynnin jälkeen voin taputtaa itseäni olalle ja sanoa, että hyvä, sinä selvisit.

Myös lapsen vointi alkoi huonontua.

– Hän lakkasi nukkumasta ja sai kauhukohtauksia: juoksi ympäri asuntoa varmana siitä, että kohta tulee joku tekemään meille pahaa. Jos hän ei joka hetki tiennyt, missä olen, hän ajatteli minun olevan kuollut. En voinut viedä edes roskia tai koiraa ulos ilman puhelinta.

Käynti alueen keskussairaalan lastenpsykiatrian polilla päättyi kättelyyn ja hyvän jatkon toivotuksiin; lapsella ei lääkärin mielestä ollut mitään hätää.

Tuuli oli epätoivoinen.

– Lapsen menettämisen jälkeen toiseksi pahinta äidille on kestää se, että lapsi voi pahoin eikä hänelle saa apua.

Avuksi tulivat Huoman vertaisviikonloput, jossa lapsi ensimmäistä kertaa tapasi saman kokeneita ikäisiään.

– Yhteenkuuluvaisuus lasten kesken oli uskomatonta, Tuuli muistelee.

Vihdoin lähete traumaterapiaan

Kesällä 2019 lapsen perheneuvolakäynnit loppuivat. Syksyllä Tuulin oli pakko viedä hänet uudestaan lastenpsykiatrian polille.

– Tapahtui ihme. Lastani hoitava lääkäri oli vaihtunut, ja uuden lääkärin mukaan lapseni oli selkeästi traumaterapian tarpeessa.

Viiden kuukauden jonottamisen jälkeen lapsi pääsi vihdoin tämän vuoden alussa aloittamaan traumaterapian. Hänen isänsä murhasta oli silloin kulunut jo lähes kolme vuotta.

– Vasta nyt lapsi on alkanut ensimmäistä kertaa puhua kokemastaan surusta ja vihasta.

Tuulia pelottaa, että terapia alkoi liian myöhään. Mitä kaikkea siitä voi seurata?

Loppuvuodesta 2019 Tuuli sai itsekin lähetteen traumaterapiaan. Nyt hän käy mielenterveystoimiston psykologilla pari kertaa kuussa ja odottelee terapeutin vapautumista.

Sekä Tuulilla että hänen lapsellaan diagnosoitiin traumaperäinen stressireaktio yli kaksi vuotta surmatyön jälkeen.

– Henkirikoksen uhrien omaiset ovat rikos­uhridirektiivin mukaan auttamisjärjestyksessä ensimmäisiä, ja siksi on käsittämätöntä, että hoitoon pääsemisemme kesti niin kauan.

Tuulista on tullut kokemustensa kautta Henkirikoksen uhrien läheiset ry:n eli Huoma ry:n aktiivi. 
Tuulista on tullut kokemustensa kautta Henkirikoksen uhrien läheiset ry:n eli Huoma ry:n aktiivi.

”Emme ole saaneet lapselle määrätyistä korvauksista euroakaan”

Tuulista on tullut Huoman aktiivi. Hän haluaa kertoa tarinansa kiinnittääkseen huomiota epäkohtiin, jotka liittyvät nykyiseen oikeuskäytäntöön ja henkirikosten uhrien omaisten kohteluun ja joiden korjaamiseksi Huoma kampanjoi. Yksi niistä liittyy oikeuden määräämiin kärsimyskor­vauksiin, joilla Tuuli olisi voinut kustantaa lapsensa nopean pääsyn yksityiseen terapiaan.

– Vaikka lapselleni määrättiin maksimimäärä korvauksia, emme ole saaneet niistä euroakaan.

”Lapseni ei ole tehnyt kenellekään pahaa. Hän olisi ansainnut kaiken avun alusta asti.”

Aiemmin valtionkonttori takasi kärsimyskorvaukset eli maksoi ne, jos rikoksen tekijä oli varaton – kuten heistä useimmat vankilaan joutuessaan ovat.

Vuonna 2009 laki muuttui. Enää valtio ei kärsimyskorvauksia takaa, vaan omaiset joutuvat hakemaan niitä suoraan surmaajalta. Ulosoton kautta tapahtuva perintä voi olla vireillä vuosikymmeniä, eikä omainen silti saa korvauksia lainkaan.

Lisäksi kärsimyskorvauksen suuruus perustuu nyt oikeudenkäyntiin mennessä syntyneisiin todellisiin kuluihin. Ongelmana on, että julkiselta puolelta haettu psykoterapia ei ole useinkaan vielä alkanut ennen oikeudenkäyntiä, eikä siitä näin ollen ole kuitteja eikä arviota sen kestosta tai kustannuksista.

Uudistuksen jälkeen omaisille maksetut korvaukset ovat pudonneet noin kymmenesosaan aiemmasta. Valtio siis säästää sillä, että monen henkirikoksen uhrin omaisen järkkynyt mielenterveys jää hoitamatta.

”Meille poliisi ei koskaan tuonut kuolinviestiä”

Tuuli haluaa herättää tarinallaan myös keskustelua kuolinviestin nykyistä inhimillisemmästä toimittamisesta ja omaisten jälkihoidosta.

– Meille poliisi ei kuolinviestiä tuonut koskaan. Eikö lapsi ole lähiomainen? Keneltäkään ei voinut jäädä huomaamatta, että surma-asunnossa asui myös lapsi. Jos en olisi exäni äidin kanssa tekemisissä, miten olisimme saaneet tietää surmasta? Kuolinviestiä ei viety edes ex-anopilleni – hän sai tietää asian, kun kehotuksestani itse soitti poliisille.

Tuulin mukaan hyvä käytäntö olisi se, että henkirikoksen tapahtuessa poliisi ilmoittaisi asiasta heti tietylle, tehtävään nimetylle kriisityöntekijälle. Tämä ottaisi omaisiin yhteyttä ja huolehtisi siitä, että nämä varmasti saavat apua niin pitkään kuin tarvitsevat.

– Sokkitilassa ihminen ei pysty aina hakemaan itselleen apua. Minä hain aktiivisesti, mutten siltikään sitä saanut. Tällaisissa tilanteissa ihmisen ei pitäisi joutua taistelemaan tuesta, Tuuli sanoo.

– Tärkeintä olisi tietää ainakin se, kenelle mahdollisten lasten kriisihoito kuuluu.

Tuuli toivoisi terveydenhuollon työntekijöiltä ymmärrystä henkirikosten uhrien omaisten sokki- ja traumaoireita kohtaan.

– Henkirikoksia tapahtuu sen verran vähän, että ammattiauttajilla ei välttämättä ole kokemusta tai tietotaitoa siitä, kuinka omaisiin pitäisi suhtautua. Mutta riittäisi, että on ihminen. Jos itse ei pysty auttamaan, omaisia pitää ohjata eteenpäin.

Väkivallan pelko on asettunut Tuuliin lujasti

Tuuli muistuttaa, että henkirikosten uhrien omaisten traumojen hoitamatta jättäminen tulee yhteiskunnalle huomattavasti kalliimmaksi kuin itse hoito. Hän ei itse ole ollut työkykyinen kolmeen vuoteen.

– Ensimmäiset puolitoista vuotta olin niin sokissa ja hajalla, etten kyennyt töihin. Pahinta oli jatkuva turvattomuuden tunne, joka sai pelkäämään jopa kauppaan menemistä.

Kun lapsen pelot ja kauhukohtaukset myöhemmin alkoivat, Tuulin oli pakko olla kotona lapsen palatessa koulusta.

– Ja kuinka kalliiksi olisi tullut, jos hän ei olisi koskaan päässyt terapiaan? Lapseni ei ole tehnyt kenellekään pahaa. Hän olisi ansainnut kaiken avun alusta asti.

Palveluammatissa aiemmin työskennellyt Tuuli ei usko, että enää kykenee palaamaan entisiin töihinsä. Väkivallan pelko on asettunut häneen liian lujasti.

– Toivuttuani aion lähteä opiskelemaan sosiaalipuolta ja yritän kääntää kokemani niin, että sillä olisi jokin tarkoitus ja merkitys. Toivon, että kykenisin jossain vaiheessa auttamaan saman kokeneita.

”Häpeä on suurin tunteeni, vaikka olemme tapahtuneeseen syyttömiä”

Tapahtunut rikos vaikutti voimakkaasti Tuulin ja hänen lapsensa sosiaaliseen elämään. Suuri osa ystävistä, sukulaisista ja lapsen kavereista vain katosi.

– Juuri kun tarvitsin muita, lähipiiri kapeni hyvin pieneen määrään ihmisiä.

Huoman asiantuntijoilta ja vertaisryhmistä Tuuli on kuullut samanlaisista kokemuksista ja saanut niille nimenkin: likaantuminen. Sillä tarkoitetaan stigmaa tai leimaa, jonka henkirikoksen uhrien omaiset ja läheiset saavat kantaakseen. Vaikka heidän elämäntilanteensa olisi täysin eri kuin surmaajan tai surmansa saaneen, heitäkin kartetaan ja vieroksutaan.

– Se on ollut hyvin raskasta. Häpeä on suurin tunteeni, vaikka minä ja lapseni olemme tapahtuneeseen täysin syyttömiä.

Tuulin lapsikin on huomannut ihmisten hävinneen ympäriltä.

– Hän kaipaa vanhoja lapsiperhetuttujamme ja kyselee, miksemme enää tapaa heitä.

Stigman takia Tuuli on harkinnut muuttoa toiselle paikkakunnalle. Silloin hän kuitenkin menettäisi sukulaistensa muodostaman tukiverkon.

Vaikka Tuuli tietää, että hänellä ja lapsella on vielä pitkä tie edessä, hän haluaisi jo viettää suhteellisen tavallista elämää.

– Eihän arkemme onneksi enää pelkkää henkirikosta ole. Olen hyvin tyytyväinen, kun kuuntelen musiikkia, pääsen keikalle tai kuulen ystävieni ihmissuhde- tai työkuvioista, mitä he katsoivat telkkarista tai millaisen kevättakin he aikovat ostaa.

– Tulevaisuudelta toivon, että lapseni oppisi elämään kokemansa kanssa ilman suuria tuskia. Että hän oppii käsittelemään tunteitaan ja elämään mahdollisimman normaalia, onnellista elämää.

Tuulin ja Tommin nimet on muutettu heidän ja lähipiirin yksityisyyden suojelemiseksi.

Juttua varten on taustahaastateltu myös Huoma ry:n toiminnanjohtajaa Sanna Kalajanniskaa. Lisätietoja: huoma.fi

X