Hanna Marttinen rakennutti Gambiaan oman talon, perusti rakennusalan yrityksen ja löysi rakkauden: ”Taloprojekti yhdisti meidät”

Puutarhuri ja valokuvaaja Hanna Marttisella, 42, on toinen koti Gambiassa. Taloprojektin kautta elämään tulivat myös kihlattu ja yhteinen rakennusyritys. Afrikassa Hanna on oppinut monta viisautta, kuten sen, että pelkojen ei pidä antaa määrittää elämää.

Kevään kirkas valo lankeaa ikkunasta Hanna Marttisen työpöydälle. Aurinko lämmittää hänen kättään, ja hetken hän tuntee olevansa Gambiassa, omassa talossaan Sanyangissa. Linnut ja oravat rapistelevat peltikatolla, ja hyönteisten siritys sekä lintujen kuoro sekoittuvat radiosta kuuluvaan paikalliseen kora-musiikkiin.

Hanna on kuitenkin Helsingissä. Hän istuu työhuoneellaan pienessä Housemouse-sisustuskaupassaan ja tekee puutarhasuunnitelmaa suomalaiselle asiakkaalle. Mielikuviin Gambiasta sekoittuvat ajatukset uudesta puutarhakirjasta, jonka Hanna haluaisi tehdä, ja tietokoneen ruudulla vaihtuvat kuvat kevään sipulikasveista.

Hanna matkusti Gambiaan kahden lapsensa kanssa maaliskuun 6. päivänä. Heidän aikomuksenaan oli viettää siellä useita viikkoja ennen kuin Hannan olisi palattava Suomeen aloittamaan kesän vilkas työkausi puutarhurina ja puutarhakuvaajana. Gambiassa heitä odotti Hannan kihlattu Jerreh Bojang, 37. He ehtivät olla maassa vain viikon, kun matkanjärjestäjältä tuli viesti, että koronaviruksen aiheuttaman pandemian takia paluulentoa saatetaan aikaistaa. Tilanne eteni nopeasti. Jo seuraavana päivänä oli päätettävä, palaavatko he saman tien Suomeen. Pelko lentojen loppumisesta kokonaan sai heidät lähtemään.

– Päätös oli vaikea. Totta kai olisimme halunneet jäädä. Olimme edellisen kerran Gambiassa ennen joulua, ja nyt meillä oli paljon suunnitelmia kaikesta, mitä halusimme tällä kertaa tehdä, Hanna sanoo.

Viime vuonna Hanna ehti istuttaa talonsa pihapiiriin sitruspuut. Nyt hän olisi halunnut saada alulle puistomaisen oleskelupuutarhan. Keittiöpuutarhakin oli vielä kesken. Rakentaisiko Jerreh sen nyt valmiiksi? Entä miten hän ehtisi hoitaa kaikki heidän yhteiseen rakennusalan yritykseensä liittyvät suunnitelmat, joissa Hannan oli ollut tarkoitus auttaa?

Hannan piti tavata vielä myös paikallisia käsityöläisiä ja kauppiaita ja ostaa heiltä tavaraa kauppaansa Suomessa. Se kaikki oli nyt jätettävä.

– Lapset olisivat myös halunneet nähdä pian syntyvät vahtikoiramme pennut.

Jäähyväisillalliselle Hanna puki ylleen pitkän valkoisen mekon ja asettui valokuvaan Jerrehin kanssa.

– Joka kerta Gambiasta lähtiessä ikävä on kova. Nyt se oli moninkertainen, sillä kukaan ei tiennyt, milloin voimme taas palata sinne, Hanna sanoo.

Tietoa ei ole vieläkään. Ikävästä huolimatta Hanna on rauhallinen ja jaksaa hymyillä.

– Murehdin nykyisin paljon vähemmän kuin ennen. Jos jostakin joutuu luopumaan, elämä ei saa kaatua sen mukana. Sen olen Afrikassa kymmenen vuoden aikana oppinut.

Hanna opiskeli ensin puutarhuriksi, sitten valokuvaajaksi

Hannasta piti tulla pianisti. Hän kävi Sibelius-lukiota Helsingissä ja harjoitteli ahkerasti.

– Minulle on luonteenomaista, että haluan keskittyä asioihin, tutustua niihin pitkään ja opetella. Samalla tavalla olen tutustunut myös elämään Gambiassa.

Miettiessään uravalintaansa Hanna päätyi puutarhakouluun. Hän tutustui kukkiin ja kasveihin samanlaisella hartaudella kuin musiikkiin. Niistä avautui oma maailma, joka herätti Hannan visuaalisuuden. Hän alkoi valokuvata kasveja ja pääsi Lahden Muotoiluinstituuttiin opiskelemaan valokuvausta.

– Kukkien ja kasvien kuvaamisesta tuli minun taidemuotoni.

Kun Hanna valmistui valokuvaajaksi vuonna 2006, puutarhajournalismi oli Suomessa vasta nupuillaan. Lehdet kirjoittivat entistä enemmän pihoista ja puutarhoista. Hanna ryhtyi kuvaamaan lehtijuttuja.

– Kasvukaudet tein töitä Suomessa. Talvella haaveilin puutarhoista maailmalla.

Afrikka oli kiinnostanut Hannaa jo pitkään.

– Innostuin ensiksi afrikkalaisesta musiikista ja tanssista, jossa minua kiehtoi erityisesti se, että siinä miehet ja naiset ovat keskenään yhtä vahvoja ja tasa-arvoisia.

Opiskeluvuosien taidepiireissä Hanna oli saanut myös afrikkalaisia ystäviä, joiden kanssa hän viihtyi hyvin. Hän nautti heidän luovuudestaan ja kyvystään pitää hauskaa ilman alkoholia.

– Matkustin ensi kertaa Afrikkaan kuvaamaan Sansibariin mausteiden tuotantoa. Matkasta tuli jännittävä, sillä halusin mennä myös Kenian rannikolla olevalle Lamun saarelle. Se on maailmanperintökohde rakennuskantansa ansiosta. Juuri tuolloin Suomen ulkoministeriö ei suositellut saarelle menemistä, sillä Somalian sisällissodan takia alueella pelättiin somalialaisia merirosvoja. Halusin kuitenkin nähdä saarella olevat swahili-kulttuurin aarteet ja matkustin sinne omalla vastuullani.

Uhkarohkeudestaan Hanna syyttää uteliaisuutta.

– Olen ainut lapsi ja jopa vähän arka. Olen vain niin utelias, että minun on pantava nenäni joka paikkaan.

”Gambiassa tunsin heti, että olen tullut kotiin”

Itä-Afrikassa Hanna kuvasi paljon kauniita asioita, mutta ihmisiin hän ei saanut luotua mieleistänsä yhteyttä.

– Oleminen oli jotenkin jännittynyttä. Ehkä se johtui poliittisesta tilanteesta. Autossa istuessa piti jatkuvasti varoa, ettei käsi vain koskaan ollut ikkunan ulkopuolella. Paikalliset varoittivat, että käsi menee, Hanna muistelee. Väkivaltaisia ryöstöjä tapahtui.

Afrikan länsirannikolle Gambiaan Hanna matkusti ensimmäisen kerran noin seitsemän vuotta sitten suomalaisten ystäviensä suosituksesta.

– Olen hyvin herkkä aistimaan erilaisia tunnelmia. Gambiassa tunsin heti, että olen tullut kotiin. Ihmiset olivat lämpimiä ja vastaanottavia. Heillä oli luontaisesti hyvät vuorovaikutustaidot. Heitä oli helppo lähestyä.

Monikulttuurinen maa oli Hannan mielestä kuin Lontoo pienoiskoossa. Brittihallinnon aika näkyy Englannin vanhassa siirtomaassa yhä. Koululaisilla on koulupuvut, virkanaisilla toimistolookinsa ja katukuva on kuin Carnaby Streetillä 1970-luvulla, kun Rolling Stonesit ja Beatlesit harhailivat kadun muotiliikkeissä ja baareissa. Maassa on edelleen paljon englantilaisia, mutta myös intialaisia, kiinalaisia, hollantilaisia ja arabeja.

– Noin 90 prosenttia väestöstä on muslimeja. Siitä huolimatta kaikkien uskontojen juhlapäivät huomioidaan. Gambialaisille kaikki juhlat ovat tärkeitä. Heidän kanssaan tulee todella miettineeksi, että mihin meillä suomalaisilla on kadonnut kyky juhlia, Hanna miettii.

Haave omasta talosta Gambiassa toteutui

Käytyään Gambiassa pari kertaa Hanna huomasi, että maa on puutarhurin ja valokuvaajan paratiisi, jossa hän haluaisi viettää pidempiäkin aikoja. Hän ryhtyi haaveilemaan oman talon rakentamisesta.

Gambialla on noin 80 kilometriä Atlantin hiekkarantaa. Mieleisensä tontin Hanna löysi Sanyangista, parin kilometrin päästä rannasta. Alue on lähes maaseutua. Matkaa Brikaman kaupunkiin on parisenkymmentä kilometriä suoraan sisämaahan.

– Tein avaimet käteen -sopimuksen intialaisen rakennusurakoitsijan kanssa. Käytännössä asioiden hoitaminen osoittautui hitaaksi ja vaativaksi. Joka paikassa käydään pitkiä keskusteluja, ja aina on oltava mukana välimies, joka ottaa palveluistaan oman osuutensa. Opin paljon, mutta moni asia tuli minulle yllätyksenä, eikä työ urakoitsijan kanssa oikein sujunut, Hanna kertoo.

Lopulta hän löysi avukseen luotettavan, rakennustaitoisen miehen, joka lupasi hoitaa talon rakennuttamisen loppuun. Maksuksi Hanna lupasi perustaa tälle firman.

Käytäntö on yleinen Gambiassa. Se on paikallista start up -toimintaa. Rahoittamalla uusi yritys alkuun ihmisiä autetaan mukaan liiketoimintaan.

Mies vei homman maaliin. Lupauksensa mukaisesti Hanna perusti firman, mutta päättikin lähteä siihen itse mukaan.

– Tajusin, etten halua olla enää vain turisti. Halusin päästä sisälle yhteiskuntaan. Taloa rakennettaessa aloin nähdä ja ymmärtää, mitä maassa voisi tehdä.

Gambiassa rakennetaan paljon. Jokaisen miehen haave on rakentaa talo. Se tehdään ensin ehkä äidille tai suvulle, mutta pitkällä tähtäimellä myös itselle. Maahan tulee paljon paluumuuttajia Euroopasta ja Yhdysvalloista. Myös he haluavat rakentaa.

– Monet matkivat amerikkalaista rakennustyyliä. Se ei välttämättä toimi maassa, jossa suoran seinälinjan tekeminen voi olla vaikeaa, mutta jossa rikkinäisistä tiilistä osataan tehdä vaikka mitä, Hanna sanoo.

Omassa rakentamiseen ja korjausrakentamiseen keskittyvässä yrityksessään hän haluaa toimia ekologisesti ja paikallista käsityötaitoa hyödyntäen. Perinteiset rakennustavat ja -materiaalit kiinnostavat häntä, sillä usein juuri ne ovat kauneimpia ja kestävät parhaiten muun muassa sään vaihtelut, kuten kesän rajun sadekauden.

– Skandinaaveille tuttu selkeälinjaisuus sopii Gambiaan. Esimerkiksi putki- ja sähkötyöt kannattaa suunnitella riittävän yksinkertaisesti, tyyliin keittiö ja kylpyhuone samalle seinälle. Olen tuonut näitä ajatuksia yritykseemme.

Bisneskumppanistaan Hanna löysi ihmisen, joka ajatteli samalla tavalla. Hän oli Jerreh.

Etäsuhde toimii netin ja puhelimen välityksellä

– Taloprojekti erottaa monet parit, mutta meidät se yhdisti. Näimme toisissamme sen aikana hyvin monenlaisia puolia. Tutustuimme, ja rakastuminen oli luonteva jatko kumppanuudelle, Hanna sanoo.

Yhdessäoloa on jatkunut nyt kolme vuotta. Kihloihin he menivät reilu vuosi sitten.

– Jerreh on hyvin rauhallinen ihminen. Hän ei tarvitse minkäänlaista itsetehostusta, ja juuri siitä hänessä pidän. Jerreh tekee asioita, ja se kertoo hänestä enemmän kuin mitkään sanat. Hän pystyy pitämään käsissään monta lankaa yhtä aikaa. Työkuvioissa kannustamme toisiamme jatkuvasti.

”Taloprojekti erottaa monet parit, mutta meidät se yhdisti. Näimme toisissamme sen aikana hyvin monenlaisia puolia.”

– Minussa Jerrehia kiinnostaa varmasti juuri itsenäisyyteni. Hänestä on hauskaa, että tuon uusia ajatuksia rakennusprojekteihimme ja osaan katsoa ulkopuolisen silmin, mikä paikallisissa tavoissa on hyvää ja arvokasta.

Ennen rakastumistaan Hanna ja Jerreh ehtivät olla toistensa kanssa pitkään yhteydessä vain viestien ja puhelimen kautta. Ehkä siksi suhde on kestänyt hyvin muutaman kuukauden etäjaksot, jolloin yhteydenpito on käynyt taas netin ja puhelimen välityksellä.

– Nyt Jerreh on luvannut minulle, että joka kerta, kun hän käy talollamme katsomassa, että kaikki on hyvin, hän istuttaa puutarhaan jotakin. Viimeksi hän kertoi istuttaneensa 50 bougainvillean tainta niin, että ne kasvavat kohta peittämään talomme muurin, Hanna kertoo.

”Gambia on maa, jossa jokainen saa olla sellainen kuin on”

– Gambiassa yhteisö ruokkii luovuutta, Hanna sanoo.

– Jokainen saa olla sellainen kuin on ja tehdä sellaisia asioita kuin haluaa. Kun Gambiassa palkkaa kotiin maalarin, ei kannata sanoa hänelle mitä haluaa. Parasta on antaa vapaat kädet. Silloin tulee jännittävää jälkeä.

Hanna nauraa, että jokainen gambialainen sanoo itsestään, että minä olen paras. Jokainen on omasta mielestään taiteilija. Tytöt ja pojat kasvatetaan niin, että kaikki tuntevat olevansa kauniita. Heidän ulkonäköään kehutaan, eikä yhteneviä kriteereitä ole. On aivan sama, onko ihminen lihava tai laiha. Kaikki ovat kauniita.

– Koristautuminen ja itsensä laittaminen on gambialaisille tärkeää. Naiset viettävät vapaa-aikaa letittämällä toistensa hiuksia, kampauksia ihaillaan ja vaatteilla viestitään. Painokankaiden kuvioissa on piilotettuja viestejä, ja t-paitoihin painetaan synttärisankareiden kuvia. Naiset peittävät hiuksensa värikkäillä, taidokkaasti kiedotuilla huiveilla. Hijab-, niqab- tai burka-asuja näkee harvemmin, Hanna kertoo ja sanoo itsekin pukeutuvansa Afrikassa paljon koreammin kuin Suomessa.

– Kauniisti pukeutuminen ja laittautuminen merkitsevät afrikkalaisille sekä itsensä että toisten kunnioittamista.

Afrikkalaisella itsevarmuudella on tietysti myös kääntöpuolensa.

­– Välillä se tökkii. Vaatii taitoa ja diplomatiaa neuvotella gambialaisen kanssa erimielisyyksistä. Kun naapurin puu kaatui pihallemme, en voinut niin vain vaatia naapuria raivaamaan sitä pois. Naapurisopua ei voi vaarantaa, sillä naapurin lojaalisuutta saattaa tarvita yhtäkkiä jossakin yllättävässä tilanteessa. Lopulta naapuri siirsi puun pois, mutta maksoin itse rikkoutuneen aidan.

Hanna tunnustaa, että hän ilmaisisi mielellään suuttumustaan paljon temperamenttisemmin kuin Gambiassa sallitaan.

”Jos koronavirusepidemia menee meillä ohi, se saattaa olla Afrikassa vasta alkamassa”

Hannan 11- ja 5-vuotiaat lapset matkustavat aina äitinsä mukana.

– Olen yrittänyt ajoittaa Afrikan-matkamme koulun loma-aikoihin. Kotikoulu on sujunut aina hyvin, sillä lapseni on älykköluonne ja nauttii koulutehtävistään, Hanna sanoo.

– Uskon, että Afrikalla on suuri sosiaalinen merkitys lapsille. Afrikka opettaa heille vuorovaikutustaitoja ja käytöstapoja. Gambiassa kaikki tervehtivät toisiaan vauvasta vaariin.

Tähän mennessä koronavirus on ehtinyt myös Gambiaan. Koulut eivät toimi, moskeijat ja kirkot ovat kiinni. Hannan lähtiessä hänen suomalainen ystävättärensä jäi Sanyangiin tarkoituksenaan osallistua joogaleirille, jota ei kuitenkaan voitu enää järjestää.

– Gambian talous huolettaa. Maa on hyvin riippuvainen naapurimaastaan Senegalista. Nyt raja on kiinni ja normaali kanssakäyminen maiden välillä seisoo, Hanna sanoo.

Toistaiseksi hän on saanut yhteyden Jerrehiin ja ystävättäreensä Messengerillä ja Whatsappilla. Koira on saanut kuusi pentua, ja Hanna ja lapset ovat seuranneet niiden kasvua videoilta.

Yhteydenpito saattaa kuitenkin hankaloitua, jos koronatilanne maassa pahenee. Yhteydenpitoa enemmän Hanna huolehtii kuitenkin siitä, miten gambialaiset läheiset selviävät.

– Afrikassa suhtaudutaan kuolemaan hyvin eri tavalla kuin meillä Suomessa. Siellä kuolema on paljon enemmän läsnä, sillä ihmisiä kuolee paljon esimerkiksi malariaan.

Paluu Afrikkaan tuntuu vielä hyvin kaukaiselta.

– Jos tautiaalto menee meillä ohi, se saattaa olla Afrikassa vasta alkamassa. Emme voi lähteä sinne tartuttamaan ihmisiä, joilla ei ole varaa lääkehoitoon.

Mielikuva toisesta kodista on kuitenkin lohduttava.

– Afrikassa pelot eivät määrittele elämää. Siellä on luonnollista mennä elämää kohti ja ottaa vastaan kaikki, mitä se tuo. Elämälle saa antautua, Hanna sanoo.