Harvinaisen sairauden takia Kaisa Viitalan, 46, luut murtuvat helposti ja pituuskasvu jäi 140 senttiin: ”En halua selviytyjän viittaa harteilleni”

Lapsuuden pitkät sairaalajaksot saivat Kaisa Viitalan (os. Ikola), 46, kirjoittamaan tarinoita, ja hänestä tuli jo teininä Hullu luokka -kirjoista tunnettu nuortenkirjailija. Harvinainen sairaus on vienyt Kaisan välillä syviin vesiin, mutta juuri nyt hän kokee onnea siitä, että luovuus on löytymässä uudelleen.

Kaisa Viitalalla (os. Ikola) on aina autossaan mukana liukkaudenestoainetta eli silikaattia. Vielä sitä ei tarvita, mutta kohta, kun yöpakkaset jäädyttävät maan aamuisin petollisen liukkaaksi, Kaisa ripottelee sitä maahan ennen kuin astuu autosta ulos. Hän ei kaadu tavallista helpommin, mutta kaatumisen seuraukset voivat vaatia leikkauksen ja toipuminen viedä kuukausia. Varovaisuus on ollut osa Kaisan arkea nuoresta lähtien.

Kun Kaisa oli yksivuotias, hän istui lattialla ja kurotti lelua. Yhtäkkiä kuului voimakas naks ja Kaisa alkoi itkeä. Äidin lohdutus ei tyynnyttänyt pientä tyttöä, ja vanhemmat veivät hänet lääkäriin. Nuori lääketieteen kandidaatti epäili itkun syyksi tuhkarokkoa, mutta lopulta röntgenkuvat paljastivat, että kurkottaminen oli katkaissut Kaisan reisiluun. Jalasta löytyi toinenkin, jo paranemassa oleva murtuma. Jalka laitettiin vetoon luutumaan, ja Kaisa joutui jäämään sairaalan lastenosastolle.

Murtumien syyksi selvisi harvinainen osteogenesis imperfecta -sairaus eli luutumisvajaus, jolle tyypillistä on luuston hauraus. Sen vaikeat tautimuodot voivat aiheuttaa myös pituuskasvun häiriintymistä.

Lääkäri ilmoitti ykskantaan äidille ja isälle, ettei tytär välttämättä kävele koskaan. Kaisasta tulikin miltei sairaalan kanta-asiakas, niin usein hän sinne joutui. Toisinaan jalkoja hoidettiin vedon avulla, toisinaan kipsaamalla. Kun Kaisa ei alkanut varata jaloilleen, hoitajat rohkaisivat vanhempia viemään tyttärensä Helsinkiin tutkittavaksi.

– Kun olin melkein 4-vuotias, reisiluitteni sisälle laitettiin Lastenklinikalla leikkauksessa niin sanotut ydinnaulat. Sen jälkeen opin kävelemään, Kaisa kertoo nyt.

”Sairaalajaksot opettivat minua myös viihtymään itseni kanssa”

Koulussa Kaisa oli luokkansa lyhyin ja hänet laitettiin istumaan siksi aina etupenkkiin. Luokkatoverit tiesivät, että Kaisaa ei saa töniä edes leikillään, sillä hänen luunsa voivat murtua tai katketa siitä. Hänet oli vapautettu liikuntatunneilta, ja koulumatka taittui sairauden takia taksilla. Yksikin kaatuminen voisi katkoa monta luuta.

Kaisan kasvaessa ydinnaulat jäivät lyhyiksi ja ne vaihdettiin sairaalassa uusiin muutaman vuoden välein. Tämä tarkoitti viikkojen sairaalareissuja.

– Ei sairaalassa silti ollut erityisen kurjaa. Tapasin siellä paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja näin erilaisia ihmiskohtaloita. Sairaalajaksot opettivat minua myös viihtymään itseni kanssa.

Maaseudulla Lapualla välimatkat olivat pitkiä, ja Kaisa jäi usein sivuun, kun koulukaverit iltaisin pyöräilivät toistensa luo. Yksinäinen Kaisa ei silti ollut. Hänellä oli koulussa kavereita, ja kotona hän ahmi kirjoja. Kun paikkakunnalla joku piti juhlat, Kaisaa pyydettiin usein lausumaan runojaan, myöhemmin myös pitämään puheita. Kaisasta tuli Lapuan lapsitähti, jonka kaikki tunsivat. Hän muistaakin lapsuutensa varsin onnellisena.

– Kasvoin perheemme hellittynä nuorimmaisena. Etenkin runojen kirjoittamista harrastava isäni kannusti minua ja uskoi minun pystyvän mihin vain.

Isä teki tyttärelleen selväksi jo lapsena, ettei lyhytkasvuisuus tai luiden heikkous tehnyt hänestä muita huonompaa. Siinä missä äiti toisinaan varoitteli, isä korosti, että sairaus on yksi ihmisen ominaisuus kuten silmien väri.

Teinityttöjen kirjoittama Hullu luokka -kirja oli menestys

Kirjoja perheessä luettiin Kaisan mukaan aina. Kaisaa 18 vuotta vanhempi veli luki lukemasta päästyään tarinoita Kaisalle ja tämän kehitysvammaiselle isosiskolle. Lukemaan Kaisa oppi 5-vuotiaana. 10-vuotiaana hän rakasti Anni Polvan Tiina-kirjoja ja haaveili, että hänestä tulisi yhtä hyvä kirjailija kuin esikuvansa.

Kaisa kirjoitti ensimmäisen useamman kymmenen sivun mittaisen tarinansa 12-vuotiaana. Hän antoi sen veljelleen ja vanhemmilleen luettavaksi ja sai kannustusta. Veljen silmiin osui Pirkka-lehden mainos Keskon järjestämästä kirjoituskilpailusta. Kaisa lähetti tekstinsä kilpailuun. Tarina voitti nuorempien sarjan, ja se julkaistiin kirjana Lauran kevätlukukausi.

Kun Kaisa oli kahdeksannella luokalla, hänen luokkakaverinsa Minna Kulmala tuli kerran kylään. Illalla, kun Minnaa jo tultiin hakemaan ja nuorten vanhemmat kahvittelivat, kaksikko sai idean. He kirjoittaisivat kirjan. Teos kertoisi ainakin tyttöjen luokan villeimmästä pojasta, jonka käytös ärsytti kaksikkoa.

– Kirjoitimme vuoron perään, toinen jatkoi siitä, mihin toinen jäi. Otimme osan henkilöistä elävästä elämästä, vaikka muutimmekin nimet erilaisiksi.

1980- ja 90-luvuilla monet nuortenkirjat olivat tiedostavia ja ongelmakeskeisiä. Ehkä siksi Kaisa Ikolan ja Minna Kulmalan rempseä koululuokkaseikkailu iski kultasuoneen. Kun ensimmäinen Hullu luokka -kirja vuonna 1990 ilmestyi, moni lehti halusi kirjoittaa nuorista kirjailijanaluista.

Keskipisteenä oleminen tuntui luontevalta, olihan Kaisa kotipaikkakunnallaan monelle jo se tyttö, joka luki ja kirjoitti paljon. Hullu luokka -sarjaa ilmestyi kymmenen vuoden aikana yhteensä kymmenen osaa. Kahdeksan kirjoista on pelkästään Kaisan kirjoittamia. Kaisa kirjoitti 1990-luvulla myös kolme Skotlantiin sijoittuvaa historiallista romaania.

”Olen halunnut olla avoin sairauteni suhteen”

Suosio merkitsi lukuisia kirjailijakiertueita esimerkiksi kouluihin. Kaisa teki vierailuja yliopisto-opintojensa lomassa.

– Reissasin vuosien saatossa Hangosta Kemiin. Saatoin vetää päivällä ensin viisi tuntia koulussa ja tehdä sen jälkeen illalla vielä kirjastovierailun. Jossakin välissä yritin opiskellakin.

Minne tahansa Kaisa menikin, hänen 140 sentin pituutensa herätti huomiota. Niinpä hän aloitti jokaisen vierailunsa kertomalla sairaudestaan ja siitä, että ilman lapsuuden paikallaanoloa ja sairaalajaksoja hän tuskin olisi kirjoittaja.

– Olen halunnut olla avoin sairauteni suhteen. Kerran uimahallissa eräs nuori kysyi lyhyydestäni, ja meille virisi syvä keskustelu.

Aina lyhytkasvuisuuteen ei suhtauduta yhtä luontevasti. Kaisa on saanut osakseen myös tuijottamista ja tirskuntaa.

Kaisa alkoi kirjoittaa Betty-tarinoita blogiin

Valmistuttuaan yliopistosta historia pääaineenaan Kaisa koki, että nuortenkirjaleima oli enemmän taakka kuin ansio. Hänen ajatuksissaan se ei ainakaan lisännyt uskottavuutta tutkijana. Hän uppoutui tietoisesti tutkijan työhön ja kirjoitti useita tilaushistorioita.

Intohimo fiktiiviseen kirjoittamiseen ei kuitenkaan vuosien varrella laantunut. Pöytälaatikkoon syntyi iltaisin runoja ja tarinoita. Vuonna 2008 veli löysi Kaisan kaksi nuorena kirjoittamaa tyttökirjatarinaa Bettystä ja palautti ne kirjoittajalleen. Kaisa piti noihin aikoihin blogia elämästään, ja hänelle tuli mieleen kysyä seuraajiltaan, kiinnostaisiko näitä tutustua Skotlannissa asuvaan Bettyyn.

– Ajattelin, että kirjoitan itseni ja tuttujeni iloksi. Työpäivän jälkeen oli ihana sukeltaa sadan vuoden taakse historiaan ja antaa mielikuvituksen laukata. Kirjoitin ikään kuin mielikuvitusmaailman itselleni.

Kaksi Betty-kirjaa ilmestyi lopulta blogissa luku kerrallaan. Nykyään Betty seikkailee jo 12 blogissa julkaistussa kirjassa. Bettyn ympärille on syntynyt aikuisista naisista koostuva fanijoukko, joka on tavannut toisiaan useamman kerran. Tapaamisiin kuuluu pukeutuminen kirjojen tapahtuma-ajan tyyliin, ja Kaisa osallistuu niihin mielellään.

– En haaveillut mistään sen kummallisemmasta. Olin saanut kustantajille tarjoamastani, nykypäivään sijoittuvasta käsikirjoituksesta vain kieltäviä kustannuspäätöksiä.

Rakkaus löytyi deittisivuston kautta

Kaisan sairaus näytti pitkään asettuneen, ja hän alkoi haaveilla parisuhteesta. Vuonna 2005 hän päätti vastata deittisivuston ilmoitukseen. Kaisa kirjoitti heti ensimmäisessä viestissään olevansa lyhytkasvuinen.

– Ajattelin, ettei kävisi niin, että mies hyvässä lykyssä ihastuisi minuun ja sitten pettyisi, kun kuulisi, kuinka lyhyt olen.

Samin vastaus vei jalat alta. Mies kirjoitti, että jos tulee tilanne, jossa kasvojen on hyvä olla samalla tasolla, hän voi istua alas tai hakea Kaisalle jakkaran. Seuraavat kuukaudet pari kirjoitti toisilleen miltei päivittäin. Ensitapaamisella kaksikko puhui pitsan syömisen lomassa neljä tuntia, ja illan jälkeen peli oli selvä: heistä tuli pari.

Ennen kuin Kaisa ja Sami ehtivät naimisiin, Kaisan vasemmasta jalasta katkesi sinne lapsuudessa asennettu ydinnaula. Naulanvaihtoleikkauksessa jalka murtui. Kun vielä samana keväänä Kaisa totesi tarvitsevansa sairautensa takia kuulolaitteet, hän harmitteli kaasolleen raihnaisuuttaan.

– Kaasoni näki asiassa myös hyviä puolia. Hän lohdutti, että Sami tiesi tarkalleen, millaisen vaimon sai. Olinhan juuri käynyt röntgenkuvissa eli vähän kuin katsastuksessa, ja varaosiakin oli vaihdettu.

”Luutumisvajaussairaus vaikuttaa monella tavalla arkeeni”

Pitkän hyvän jakson jälkeen Kaisan sairaus on viime vuosina mennyt huonompaan suuntaan. Viimeksi hän oli sairaalassa pari vuotta sitten, kun reisiluu ensin katkesi ja sen jälkeen murtui. Hiipivä nivelrikko ja vuosien varrella kertyneet kilot eivät nekään helpota liikkumista, ja esimerkiksi portaiden nouseminen tuntuu Kaisasta toisinaan ylivoimaiselta. Särkylääkkeitä kuluu enemmän kuin ennen.

– On ollut valtava pettymys, että murrosiästä alkanut 30 vuoden hyvä vaihe on päättynyt. Olen joutunut hyväksymään sen, etten olekaan melkein terve, vaan sairaus vaikuttaa monella tavalla arkeeni.

Kenkien pohjien on oltava luistamattomat, ja korkokengät kirjailija jättää nykyään suosiolla kaappiin. Pyöräily tavallisella pyörällä olisi liian iso riski. Kovin painavien kauppakassien kantaminen ei sekään ole turvallista.

Arkea helpottaa pysyvä hoitosuhde yliopistolliseen sairaalaan. Myös auton invalupa tuo sujuvuutta.

”Olen joutunut hyväksymään sen, etten olekaan melkein terve, vaan sairaus vaikuttaa monella tavalla arkeeni.”

– Varma tapa saada minut raivostumaan on asetella selviytyjän viittaa hartioilleni.

Kaisa ajattelee, että jokaisella ihmisellä on omat vaikeutensa ja huolensa.

– Jokaisella on kaksi vaihtoehtoa: elää tai kuolla. Ellei halua kuolla, on elettävä, oli elämä millaista tahansa. Sankaruudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Sillä on, että katsoo eteenpäin.

Kustantamosta tuli yllätyssoitto

Viime aikoina Kaisa on kulkenut tummissa vesissä eikä kirjoittaminenkaan ole sujunut entiseen tapaan. Surua ovat tuoneet äidin kuolema tammikuussa ja isän kuolema vuotta aiemmin. Kaisalla ja vanhemmilla oli läheiset välit. Vaikka vanhemmat yrittivät joskus saada lapsensa tekemään muutakin kuin lukemaan sisällä tuntikaupalla kirjoja, kannustivat he tätä aina kirjoittamisessa.

Kaisa olisi mielellään kertonut vanhemmille puhelusta, jonka sai muutama viikko äitinsä kuoleman jälkeen.

– Jäin suu auki työpaikallani, kun kustantaja soitti ja tiedusteli varovasti, voisiko koko tuotantoni julkaista e-kirjoina.

Puhelun jälkeen hämmentynyt Kaisa tarkisti Googlesta, että kustantamossa todella työskentelee henkilö, joka hänelle soitti. Sitten hän mietti yön yli, hiljalleen repesi riemu. Ilman muuta hän suostuisi. E-kirjojen julkaisulla ei rikastuisi, mutta Kaisalla on päivätyö muualla, eikä hänen tarvitse kirjoittaessaan miettiä talouttaan. Vanhat kirjat saisivat uuden mahdollisuuden ja löytäisivät ehkä uusia lukijoita.

Mitä vanhemmat olisivat sanoneet uutisesta? Olisivat varmasti olleet iloisia, vaikka äiti olikin sitä mieltä, että vain painettu kirja on oikea kirja. Kaisa toivoo, että senkin aika vielä tulee.

– Tunnen, että sisälläni kuplii jotakin uutta ja olen löytämässä taas luovuuteni. Haaveilen parin kuukauden ajasta, jolloin voisin sukeltaa fiktion maailmaan ja vain kirjoittaa.