Hiljainen tanssijatyttö asettui rehtoria vastaan – nyt Anja Lappi koettelee uskoaan Minna Canthin kotitalon kunnostajana
Kuopiolainen kulttuurivaikuttaja Anja Lappi, 57, oppi jo lapsena tanssitunneilla nauttimaan esiintymisestä. Hiljaisesta tytöstä kasvoi taiteen puolestapuhuja.
Anja on Minna Canthin talo ry:n toiminnanjohtaja.
Kuopiolainen kulttuurivaikuttaja Anja Lappi, 57, oppi jo lapsena tanssitunneilla nauttimaan esiintymisestä. Hiljaisesta tytöstä kasvoi taiteen puolestapuhuja.
”Seisoin 19-vuotiaana Zürichin rautatieasemalla keskellä yötä ja mietin, miksi ihmeessä minä tänne lähdin. Olin matkustanut laivalla ja junalla kotiseudultani Mikkelistä au pairiksi Sveitsiin. Perillä kukaan ei ollut minua vastassa. Ylläni oli isän vanha villapaita; olin halunnut varmistaa, etten herättäisi huomiota.
Alun paniikista huolimatta aika Sveitsissä oli hieno kokemus. Sain palkkaa au pairin työstäni ja tuhlasi rahani tanssitunteihin.
Tanssimisen olin aloittanut 8-vuotiaana balettikoulussa. Aina kevätnäytöksen jälkeen opettajat kehuivat meitä lapsia siitä, miten hienosti ja upeasti esitys oli mennyt – vaikka olisi tapahtunut mitä. Se tunne on aivan perustavaa laatua: kun esiinnyt, sinun pitää saada nauttia. Ja siinä muilla on iso rooli.
Pitää sanoa ääneen, että mahtavaa, hyvin meni!
Teininä takaraivossani oli unelma tanssitaiteen tekemisestä, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen kellekään. Olen aina ollut hieman ujo ja hiljainen, enkä rohjennut ajatella, että minusta olisi tanssitaiteilijaksi. 23-vuotiaana kuitenkin pääsin Kuopioon opiskelemaan tanssinopettajaksi ensimmäisten joukossa, kun koulutus polkaistiin siellä käyntiin syksyllä 1987. Olin ehtinyt hankkia lääkintävoimistelijan tutkinnon ja olin muita opiskelijoita vanhempi, joten ajattelin voivani vaikuttaa siihen, millaiseksi koulutus muodostuu.
Opiskelin ja tein esityksiä ystävieni Liisa Ruuskasen ja Johanna Keinäsen kanssa. Rehtori piti meitä aivan hirveinä tyyppeinä ja syytti meitä siitä, että treenasimme esityksiämme koulun tiloissa ilman lupaa. Me tunsimme kuitenkin, että tanssin harrastamiseen ja opettamiseen liittyy vahvasti myös esiintyminen, joten puolustimme näkökantaamme. Tunsin ristiriidan: en olisi halunnut aina puuttua, mutta en voinut olla hiljaakaan.
Ryhmässä minulla oli tilaa hengittää. Liisan ja Johannan kanssa olemme erilaisia mutta samanhenkisiä. Lähdimme mukaan jo aiemmin perustettuun ryhmään nimeltä Tanssiteatteri Minimi. Minusta tuli taiteilija ja tuotantojohtaja. Lavalla olin tanssija, kahvihuoneessa työnantaja. Parhaimmillaan työntekijöitä oli 50 ja esityksiä 100 vuodessa, ulkomaita myöten.”
Väärä käsipaperiteline
”Tiiviistä porukastamme olin ensimmäinen, joka meni naimisiin ja sai lapsia. Muistan, miten tarkkailin esikoiseni hengitystä tämän kehdon luona. Äitini ja siskoni olivat molemmat kätilöitä, ja ihmettelivät, mitä tein. Kyllähän huudosta kuulisi, kun vauva olisi nälkäinen. Vaikka loukkaannuin heidän suorapuheisuudestaan, sain siitä ymmärrystä, joka maadoitti minut.
Äitiys on minulle elämän onni, ehdoton ydin. Minulla on kolme lasta, ja kun he olivat pieniä, kävin tanssiteatterin kanssa kiertueilla. Mieheni työskenteli keraamikkona ja pystyi järjestelemään työaikojaan. Kun lähdin töihin ja suljin oven perässäni, minun ei koskaan tarvinnut miettiä, pärjätäänkö kotona.
”Meillä oli pienet lapset ja hautajaisia peräkkäisinä viikonloppuina.”
Sitten tulivat vuodet, jotka toivat mukanaan paljon miettimistä.
Syksyllä 2007 kuoli äitini ja seuraavana päivänä mieheni isä. Meillä oli pienet lapset ja hautajaisia peräkkäisinä viikonloppuina. Minua vuotta nuorempi veljeni kuoli seuraavana vuonna. Samana vuonna 2008 jätin Minimin. Lopullinen päätös syntyi, kun kamppailin töissä sen kanssa, ettei käsipaperiteline ollut oikeanlainen. Havahduin siihen, että todellako – kaiken tämän tekemisen jälkeen ongelmani oli käsipaperi. Se oli merkki siitä, että minun pitää lähteä.
”Lähteminen on tärkeää. Jos ei lähde, kukaan muu ei saa tilaa.”
Jätin kuukausipalkatun työni ja rupesin yrittäjäksi, vaikka maailmantalous oli sukeltanut lamaan. Olin jälleen tilanteessa, jossa ihmettelin, oliko ihan pakko lähteä – niin kuin silloin nuorena au pairina. Mutta lähteminen on tosi tärkeää. Jos ei lähde, kukaan muu ei saa tilaa eikä itselle tule mitään muuta.
Yritykseni toimii kulttuurihallinnon ja taiteen parissa. Olen saanut aikaan asioita, jotka ovat poikineet muille tekijöille uusia alkuja.
Oma CV:ni on muuntumassa: siinä ei ole enää pelkästään niitä asioita, joita minä olen tehnyt vaan myös niitä, joita muut ovat saaneet aikaan. Minulla on vankka usko siihen, että tekemällä kaikki toteutuu. Ei kannata valittaa sellaisista asioista, joihin ei voi puuttua. Vaikuttaminen tapahtuu teoilla eikä sillä, että valittaa siitä, ettei ole rahaa.
Miten suhtaudumme vanhoihin rakennuksiin?
Viime vuodet olen vetänyt projektia, joka on koetellut uskoani. Kokoamme rahoitusta kirjailija Minna Canthin kotitalon Kanttilan kunnostamiseen. Haluamme tehdä siitä taiteen ja tieteen tekijöiden residenssin.
Kanttila sijaitsee aivan Kuopion keskustassa, ja sen kunnostamisessa on kyse paitsi siitä, miten suhtaudumme vanhoihin rakennuksiin, myös siitä, miten arvokkaana pidämme kulttuuriperintöä.
Talossa on sijainnut Sisä-Suomen ensimmäinen kirjakauppa, ja siellä on asunut sellainen tasa-arvon edelläkävijä kuin Minna Canth. Silti asia on edennyt hitaasti. Minun roolini on olla taidehallinnon asiantuntija ja herättelijä.
Haluammeko, että meillä on paikkoja, jotka eivät rakennu materiaalisten arvojen kautta?”
Näytä tämä julkaisu Instagramissa
Anja Lappi johtaa projektia, joka tähtää 200-vuotiaan Kanttilan eli Minna Canthin kotitalon kunnostamiseen ja siihen, että se saataisiin kulttuurikäyttöön. ”Tämä projekti on fuusio kaikesta, mitä olen aiemmin tehnyt.”
Kärrynpyörä saa unohtamaan kaiken muun
”Viime jouluna isäni kuoli. Saattohoidin hänet siskoni kanssa. Minun ja siskoni lisäksi lapsuudenperheestäni ei ole enää jäljellä muita. Siksi haaveenikin liittyvät ihan tavalliseen arkeen ja siihen, että perheeni saisi elää terveenä.
Enää en varsinaisesti tanssi, vaan harrastan liikuntaa sirkuskoulussa. Bravuurini on kärrynpyörä, sitä veivaan enkä siitä kehity, mutta treeneissä unohdan kaiken muun.
Liisan ja Johannan kanssa perustimme bändin. Harjoittelin soittamaan kitaraa, Johanna bassoa ja Liisa rumpuja. Olemme tehneet ohjaaja Juha Hurmeen kanssa esityksiä. Se on ollut hirveän vapauttavaa.
Jos en olisi nuorena uskaltautunut kulttuurialalle, reppuuni olisi jäänyt vain lääkintävoimistelijakoulun ohjaajan sanat: kyllä sitä kaikenlaista haihattelua voi olla. Vaikka elämä on ollut monella tavalla rankkaa, tanssi tarjosi minulle portin toisenlaiseen tekemiseen, ihan omaan maailmansa.”
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous