Ihmiset

Ihmiskaupan uhriksi 16-vuotiaana joutunut: ”On ihme, että olen ylipäätään hengissä”

Suomesta turvapaikkaa hakenut nigerialainen Itohan Okundaye, 27, lähti 16-vuotiaana Italiaan ihmiskauppiaiden matkassa ja joutui prostituoiduksi. Neljä vuotta sitten Itohan pelastautui Suomeen, mutta hänelle ei ole myönnetty turvapaikkaa. Miltä tuntuu elää pikkukaupungin vastaanottokeskuksessa jatkuvan käännytysuhan alla?

Teksti:
Kaisa Pastila
Kuvat:
Kristiina Kurronen/Otavamedia

Itohan Okundaye on odottanut kohtalonsa ratkeamista vastaanottokeskuksessa yli neljä vuotta.

Suomesta turvapaikkaa hakenut nigerialainen Itohan Okundaye, 27, lähti 16-vuotiaana Italiaan ihmiskauppiaiden matkassa ja joutui prostituoiduksi. Neljä vuotta sitten Itohan pelastautui Suomeen, mutta hänelle ei ole myönnetty turvapaikkaa. Miltä tuntuu elää pikkukaupungin vastaanottokeskuksessa jatkuvan käännytysuhan alla?

Pieni poika kiipeää riehakkaasti äitinsä olkapäille seisomaan. Äiti Itohan Okundaye, 27, antaa hänen tehdä sen.

– Yritän olla lapselleni samaan aikaan sekä äiti että isä. Isän kanssa kuuluu saada kokeilla fyysisiä rajojaan ja temppuilla.

Itohan ja poika ovat kaksin. Kun Itohan tuli raskaaksi vajaat viisi vuotta sitten, moni asia muuttui hänen elämässään.

– Koin, että raskaus oli merkki. Sain uuden alun elämääni.

Merkki tuli Jumalalta.

– Olin tehnyt niin hirveitä asioita – joutunut olemaan prostituoituna, joutunut tekemään esimerkiksi abortteja – mutta Jumala antoi minulle anteeksi. Se muutti kaiken. Sain sisälleni rakkauden ja aloin nähdä maailman uusin silmin.

”Minulle tekaistiin aina vain uusia velkoja”

Itohan oli tullut Italiaan 16-vuotiaana Nigeriasta ihmiskauppiaiden matkassa.

– Lähdin kotimaastani, koska halusin auttaa perhettäni taloudellisesti. Kuvittelin, että Euroopassa olisi helppo tienata hyvin.

Opiskelua rakastava Itohan oli joutunut jättäytymään pois koulusta 15-vuotiaana, kun perheellä ei ollut varaa kaikkien lasten koulumaksuihin – ei vaikka Itohan siivosi opiskeluiden ohessa. Kun sukulaisnainen sitten ehdotti Italiaan lähtöä, se tuntui hyvältä idealta.

– Olin kuin kuka tahansa nuori. Olin utelias näkemään maailmaa ja kokemaan, minkälaista elämä vauraassa Euroopassa voisi olla.

Perillä selvisi, että Itohan oli matkastaan velkaa 40 000 euroa ja ainoa tarjolla oleva työ oli prostituutio.

– Se oli järkytys. Velan lyhentäminen oli tehty myös melkein mahdottomaksi. Yhdestä keikasta sai vain 10–30 euroa.

Lisäksi velka kasvoi koko ajan, koska sukulaisnaiselle, josta nyt oli tullut hänen ”madamensa”, piti maksaa vuokrasta, ruoasta ja työvaatteista. Poliisille oli turha mennä puhumaan: monet heistä olivat madamen asiakkaita, ja Itohan oli maassa laittomasti. Madame uhkaili, että Itohanin perheelle tapahtuisi kamalia asioita, jos nuori nainen ei maksaisi velkaansa.

– Muistan vain, että itkin ja ajattelin: tämä ei ole sellaista elämää, jota haluan elää.

Parin vuoden päästä Itohan pääsi onneksi kiinni parempiin tienesteihin strippiklubilla. Viidessä vuodessa hän sai velan kuitatuksi ja ilmoitti madamelle, että aikoo lähteä pois.

– Mutta kun se ei ole niin yksinkertaista. Minulle tekaistiin uusia velkoja ja uhattiin, että perheelleni Nigeriassa kävisi jotain, jos lopettaisin.

Itohan pakeni ihmiskauppiaita toiseen kaupunkiin ja muutti monta kertaa. Hän jatkoi kuitenkin prostituoituna.

– Prostituutiosta on vaikea päästä irti, etenkin Italiassa, jossa on Suomea huonompi sosiaaliturva.

Itohan selittää, että kyse ei ole siitä, etteivät ihmiset haluaisi lopettaa, vaan he pelkäävät: miten minä sitten maksan vuokrani ja ostan ruokaa.

– Minunlaiselleni, laittomasti maahan tulleelle ei ollut tarjolla muuta tapaa ansaita rahaa.

”Olin usein niin epätoivoinen, että olisi ollut helpompi kuolla”

– Vasta kun tulin raskaaksi, pääsin lopullisesti irti prostituutiosta.

Itohan oli hakenut uutta sisältöä elämäänsä ja löytänyt seurakunnan. Vaikka hän oli ollut kristinuskossa lapsesta asti, usko tuli vasta nyt todeksi.

– On ihme, että olen ylipäätään hengissä, niin kovaa elämäni oli. En keksi muuta selitystä kuin sen, että Jumala oli kanssani kaikki ne kamalat vuodet.

Monesti Itohanilla oli hengenlähtö lähellä.

– Yksi asiakas melkein kuristi minut. Toinen viilteli minua. Olin usein niin epätoivoinen, että olisi ollut helpompi kuolla. Mutta jokin piti minut hengissä, ja olen kiitollinen Jumalalle siitä.

Seurakunnasta tuli merkittävä osa naisen selviytymistä.

– Muistan kerran, kun olin rukoillut, ja yhtäkkiä aloin nähdä mahdollisuuksia. Olin elänyt pitkään niin, että ajattelin, ettei minulla ole vaihtoehtoja elämässäni.

Itohan tutustui kirkossa myös lapsensa isään. Raskaudesta kuultuaan tämä teki kuitenkin oman päätöksensä: hän ei ollut valmis isäksi. Itohan ymmärsi, ettei hän voinut ryhtyä yksin äidiksi maassa, jossa hän koki olonsa uhatuksi ja jossa hänen ainoa toimeentulomahdollisuutensa oli prostituutio.

– Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko hankkiutuisin eroon raskaudesta tai sitten lähtisin Italiasta. Halusin pitää vauvan, joten aloin suunnitella matkaa.

Itohan sijoitti rahansa lentolippuun Helsinkiin. Hän oli kuullut, että Suomessa on toimiva yhteiskunta ja että täällä arvostetaan koulutusta.

Helsinki-Vantaalle saavuttuaan hän ilmoittautui poliisille. Hänelle järjestyi kyyti Kaarlenkadun vastaanottokeskukseen.

Kaksi kuukautta myöhemmin Itohan synnytti pojan Kätilöopiston sairaalassa.

Itohan Okundayen tilanteen tekee stressaavaksi sekin, että hän on yksin vastuussa pienestä pojastaan. – Ei ole helppoa olla hyvä vanhempi näin suurten pelkojen keskellä. Välillä en jaksa olla läsnä pojalleni. Mutta minun pitäisi jaksaa, koska pojalla on vain minut.

”Katson saarnavideoita ja yritän pitää spiritin yllä”

– Mummy, mummy!

Itohanin ollessa täyttämässä kahvikuppiaan lapsi havahtuu värittämisprojektistaan: missä äiti?

Hetkessä hätäännys kasvaa täyteen mittaansa. Silmistä alkaa valua kyyneliä.

Onneksi äiti tuleekin jo takaisin ja ottaa pojan syliinsä.

– Olemme ihan kiinnikasvaneet. Olemme olleet neljä vuotta kaksin, Itohan selittää.

Äiti ja poika lusikoivat kasvissosekeittoa yhteiseltä lautaselta helsinkiläisessä kahvilassa. He asuvat edelleen vastaanottokeskuksessa mutta toisella paikkakunnalla: heidät siirrettiin Helsingistä Kristiinankaupunkiin pojan ollessa puolivuotias. Heillä on yksiö, jonka yhdessä kulmassa on keittiö ja toisessa wc-kylpyhuone.

Elämä pikkukaupungissa on tylsää. Aamu alkaa sillä, että kaksikko käy ruokaostoksilla keskustan marketissa, sitten he palaavat kotiin ja loppupäivä kuluukin siellä.

– Kuuntelen koko päivän negrospirituaaleja, katson saarnavideoita ja yritän pitää spiritin yllä.

Itohan osallistuu myös netissä metodistien keskusteluryhmään ja opintopiiriin, jossa tutkitaan Raamattua englanniksi.

– Minulla on online-kirkko, Itohan sanoo ja nauraa.

Fyysisesti kirkko, afrikkalainen seurakunta, on Helsingissä. Kristiinankaupungissa äidillä on yksi ystävä, toinen nigerialainen nainen. Valitettavasti ystävä muutti juuri uuteen asuntoon toiselle puolelle kaupunkia. Pitkä kävely lapsen kanssa on usein liikaa Itohanille. Kristiinankaupungissa ei juurikaan ole paikallisliikennettä.

”On kamalaa, kun elämä on muiden käsissä”

Itohanin turvapaikan odotus on kestänyt jo neljä vuotta.

– Eniten pahoillani tilanteesta olen lapseni takia. Lapset oppivat yleensä nopeasti kielen, mutta poikani ei ole oppinut suomea tai ruotsia, hänelle ei ole annettu siihen mahdollisuutta. Emme ole oikeutettuja päiväkotiin, koska meillä ei ole oleskelulupaa.

Puolen vuoden ajan Itohanin poika on saanut mennä vastaanottokeskuksessa päivähoitoon kolmeksi tunniksi kahtena päivänä viikossa, mutta siellä ei ole lapsia, joilta voisi napata kielen. Sen sijaan Itohan itse on päässyt vihdoinkin opiskelemaan suomea.

– Päivähoidon ansiosta olen päässyt ensimmäistä kertaa suomenkurssille. Tunnille ei saa mennä lapsi kainalossa.

Itohanin ensimmäinen turvapaikkahakemus hylättiin vuoden odottelun jälkeen. Itohan valitti päätöksestä, mutta vuoden päästä tuli taas hylkäävä päätös.

– Yhtenä iltapäivänä ovikello soi ja siellä oli kaksi poliisia. He sanoivat, että pitäisi pakata nopeasti.

Oli marraskuu 2016. Kristiinankaupungista äiti ja poika vietiin Vaasan poliisiaseman putkaan odottamaan lentoa Helsinkiin ja edelleen Milanoon.

– Kun pääsimme viimein Milanoon, aloin olla jo tosi väsynyt, osittain stressistä, osittain matkustamisesta pitkään kaksivuotiaan kanssa.

Milanossa Itohan ymmärsi sen verran poliisin puheesta, että jotain oli pielessä. Suomalaisten viranomaisten papereissa ei ollut mainintaa lapsesta.

– Meidät laitettiin paluukoneeseen, ja Helsingissä meidät vietiin Kaarlenkadun vastaanottokeskukseen.

Oli epäselvää mitä tapahtuisi, kunnes neljän päivän odotuksen jälkeen äidille ja pojalle sanottiin, että he palaisivat Kristiinankaupunkiin.

– Kukaan muu kuin toinen saman kokenut ei voi ymmärtää, miltä tuntuu, kun elämä on muiden käsissä. Se on niin kamalaa, etten toivoisi sitä kenellekään.

”En halua edes ajatella sitä vaihtoehtoa, että palaisin Italiaan”

Monet turvapaikanhakijat sairastuvat ja masentuvat stressistä. Moni ei esimerkiksi saa nukuttua ilman lääkkeitä. Itohan on kuitenkin pärjännyt ilman pillereitä.

– Moni on kysynyt minulta, miten jaksan olla niin toiveikas kaikesta huolimatta. Vastaus on kirkko. Olen sanonut terapeutillenikin, että toivoni on Jumalassa.

Viime lokakuussa korkein hallinto-oikeus päätti, että Itohan poikineen palautettaisiin uudestaan Italiaan. Päätöksestä ei saa valittaa.

– Kielteinen päätös oli yllätys. Emme odottaneet sitä lakimieheni kanssa.

Itohanilla on tälläkin hetkellä voimassa käännytyspäätös. Poliisi voi koska tahansa tulla hakemaan hänet. Marraskuussa Itohan teki uuden hakemuksen ihmiskaupan uhrille tarkoitetusta oleskeluluvasta.

– Eilen tuli kuluneeksi päivälleen viisi kuukautta siitä, kun jätin uuden hakemuksen, mutta siitä ei ole kuulunut mitään, nainen huokaisee ja katsoo väsyneesti kaukaisuuteen.

Hän on huolissaan ja peloissaan. Entä jos hän ei saa turvapaikkaa? Pystyykö hän pitämään lapsestaan huolta? Italiassa äitiä ja poikaa uhkaa päätyminen uudestaan ihmiskaupan uhreiksi.

– Sellaista vaihtoehtoa ei ole, että palaisin Italiaan. En halua edes ajatella sitä.

Itohan kertoo voimaantuneensa niin paljon Toisenlaisia tarinoita -kampanjatyöstään, että uskalsi viimein kertoa äidilleen kamalista Italian-vuosistaan. – Kerroin, että minut kohtasi paha, mutta Jumala pelasti minut.

”Voin muuntaa negatiivisen kokemukseni positiiviseksi auttamalla muita”

Viime vuonna Itohania pyydettiin paikalliselle koululle kertomaan tarinansa. Kun eräs 15-vuotias tyttö tuli sanomaan hänelle esityksen jälkeen, miten paljon esitys oli merkinnyt hänelle, Itohan sai oivalluksen:

– Tajusin, että voin muuntaa negatiivisen kokemukseni joksikin positiiviseksi: voin auttaa muita. Haluan koskettaa ihmisiä ja opettaa heitä, haluan muuttaa heidän elämänsä.

Itohan otti yhteyttä helsinkiläiseen valokuvaajaan Anna Kuokkaseen, jonka kanssa hänellä oli ollut jo neljä vuotta dokumentointiprojekti, ja kertoi ideastaan hänelle. Nyt Toisenlaisia tarinoita -kampanjalla kerätään rahaa hankkeeseen, joka kehittää nuorten naisten koulutus- ja toimeentulomahdollisuuksia Nigeriassa. Itohan kiertää ympäri Suomea kertomassa ihmiskaupasta.

– Ei riitä, että nigerialaisia nuoria valistetaan ihmiskaupan vaaroista. Pitää olla tarjolla myös aito mahdollisuus valita toisin kuin minä tein.

Vaikka Itohan jätti aikoinaan koulun sillä ajatuksella, että päätös turvaisi siskon koulunkäynnin, siskokaan ei saanut käydä koulua loppuun.

– Minulla on hyvä äiti. Hän rakastaa meitä yli kaiken ja on aina tehnyt parhaansa, mutta hänellä ei ole ollut helppo elämä. Meitä on viisi lasta, ja äitini on isäni viides vaimo. On selvää, ettei kaikkien lasten kouluttamiseen riitä rahaa.

Sukulaisnaiselle, joka houkutteli hänet Eurooppaan, Itohan on antanut sydämessään anteeksi.

– Jumala antoi minulle anteeksi, ja minä annoin hänelle anteeksi.

”Vanhempana tärkeintä on opettaa rakkaus”

Nelivuotias tulee kieppumaan äitinsä kaulaan.

– Mennään jo! hän sanoo.

Äiti myöntyy. On aika lähteä metrolla ystävän kotiin. Itohan on tämän viikon Helsingissä valokuvanäyttelyn avajaisten ja puhujakeikkojen takia.

Hän kietoo pojan kaulaan itsekudotun kaulaliinan. Se löytyi korista, johon paikalliset rouvat olivat tuoneet vastaanottokeskuksen asukkaille kutomiaan villaisia. Sitten äiti virittelee pienelle hellästi tuplahanskat: alle naisten kutomat tumput, päälle rukkaset.

Jos Itohan saisi valita, hän haluaisi asua Helsingissä. Täällä ovat kaikki hänen ystävänsä, esimerkiksi perhe, johon hän tutustui aikoinaan kirkossa ja jonka luona hän majoittuu tänäänkin.

– Haluaisin juuri samanlaisen elämän kuin heillä. Haluaisin oman vuokra-asunnon ja haluaisin päiväkotipaikan pojalleni, jotta hän saisi kavereita.

Itohan haluaisi käydä töissä ja opiskella.

– Lapsena haaveammattini oli lääkäri, koska halusin auttaa ihmisiä. Kampanjan aikana olen ymmärtänyt, että voin auttaa ihmisiä myös muulla tavalla. Voisin opiskella esimerkiksi sosiaalialaa.

Jos äiti ja poika asuisivat Helsingissä, heillä olisi myös ohjelmaa omalla kirkollaan useana päivänä viikossa. Kirkko on ollut yksinhuoltajan tärkein tuki kasvatuskysymyksissä. Itohanin mukaan hänen tärkein vanhemmuusoppinsa tulee Raamatusta.

– Vanhempana tärkeintä on opettaa rakkaus: mitä on tulla rakastetuksi ja mitä on rakastaa. Ihminen, joka on saanut rakkautta lapsena, kohtaa toiset kunnioittavasti. Hän ei ota käteensä veistä tai asetta ja tee sillä pahaa toiselle.

Jo nyt äiti on huomannut, että maailmaan on kasvamassa hieno, empaattinen nuorimies.

– Poikani on nuori, mutta hän ymmärtää paljon. Jos itken, hän tulee kysymään minulta: ”Äiti, miksi sinä itket?” Sitten hän silittää minua. Olen hänestä hyvin ylpeä.

X