Iida-Maaria Lindstedt on tehnyt kokemuksistaan teatteriesityksen I niin kuin Idiootti.

Iida-Maaria Lindstedt haluaa purkaa raiskaukseen liittyviä myyttejä: ”Olen rikoksen uhri, mutta kieltäydyn uhripositiosta”

Näyttelijä Iida-Maaria Lindstedt, 35, joutui seksuaalisen väkivallan uhriksi Venäjällä 13 vuotta sitten. Nyt hän haluaa purkaa raiskaukseen liittyviä, vahingolliseksi kokemiaan myyttejä lempeästi ja kevyesti monologissa I niin kuin Idiootti.

16.10.2020

Teksti:

Hilppa Wuokko

Kuvat:

Heli Blåfield

Iida-Maaria Lindstedt on tehnyt kokemuksistaan teatteriesityksen I niin kuin Idiootti.

”Ei sinun varmaan kannata tehdä ilmoitusta miliisille. Siitä saattaisi tulla sinulle rankempi kokemus kuin itse raiskauksesta”, Iida-Maaria Lindstedt kuuli lääkärin sanovan hänelle. Hän oli juuri kertonut lääkärille joutuneensa seksuaalisen väkivallan uhriksi.

Raiskaus tapahtui Iida-Maarian mukaan Pietarissa vuonna 2007. Iida-Maaria asui tuolloin kyseisessä kaupungissa, koska hän opiskeli Pietarin valtiollisessa teatteritaiteen akatemiassa. Seksuaalisen väkivallan tekijä oli hänelle entuudestaan tuntematon mies – satunnainen baarituttava. Viaton flirttailu johti monen epämääräisen tilanteen kautta väkivaltaiseen raiskaukseen.

Tapauksen jälkeen Iida-Maaria ei ole nähnyt tai kuullut miehestä mitään.

Niin kuin monet raiskauksen uhrit, myös Iida-Maaria Lindstedt syytti aluksi itseään

Koska lääkäri sanoi, että raiskauksesta ei varmaan kannata tehdä ilmoitusta, Iida-Maaria ei ilmoitusta koskaan tehnyt.

Tilastokeskuksen raportista ilmenee, että vuonna 2017 raiskauksista tehtiin Suomessa 1245 ilmoitusta. Vuonna 2018 ilmoituksia tehtiin 1393. Vuoden 2019 ilmoitusten lukumäärä oli 1477.

Tukea, apua ja neuvontaa seksuaalirikosten uhreille, heidän läheisilleen ja uhrien parissa työskenteleville antavasta Tukinainen ry:stä muistutetaan, että kyseessä on vain jäävuoren huippu: arviolta yli puolet raiskauksista ei päädy tilastoihin, sillä niistä ei tehdä ilmoitusta. Harva myöskään tekee raiskauksesta ilmoitusta heti, vaan usein vasta vuosien jälkeen, kun on käsitellyt asiaa. Se tarkoittaa siis sitä, että tilastoissa on viivettä.

Tukinainen ry:n mukaan on kolme hyvin tyypillistä syytä sille, miksi ilmoitusta ei tehdä. Ensimmäinen on se, että uhri voi olla epävarma siitä, onko kyseessä sellainen tapaus, josta edes voi tehdä ilmoituksen. Uhrille voi olla epäselvää, onko kyseessä todella raiskaus vai ei. Tämä koskee erityisesti niitä tilanteita, joissa tekijä on tuttu.

Toinen tyypillinen syy olla tekemättä ilmoitusta on uhrien tuntema syyllisyys, joka nostaa väistämättä pintaan myös häpeää. On hyvin tyypillistä, että uhri pohtii, käyttäytyikö itse väärin ja antoiko vääränlaisia signaaleja. Usein uhri pohtii myös, mitä hänestä ajatellaan, jos hän tekee ilmoituksen. Uskotaanko häntä? Vaikka muiden oletetut ajatukset tapahtuneesta eivät saisi olla este ilmoituksen tekemiselle, näin usein on.

Kolmas hyvin tyypillinen syy olla tekemättä raiskauksesta ilmoitusta on tietämättömyys ja väärät käsitykset. Kaikki eivät tiedä, mitä ilmoituksen tekeminen vaatii käytännössä. Myös epätietoisuus siitä, millaisia tukitoimia ilmoituksen tekemiseen on saatavilla, voi johtaa siihen, että ilmoitusta ei tehdä. Raiskauksen uhri voi myös olla siinä väärässä käsityksessä, että voi saada syytteen väärästä ilmoituksesta tai kunnianloukkauksesta, jos lähtee viemään asiaa eteenpäin.

Meni vuosia ennen kuin Iida-Maaria Lindstedt hyväksyi joutuneensa rikoksen uhriksi

Iida-Marialle ei tarjottu minkäänlaista keskusteluapua lääkärikäynnin yhteydessä. Toisaalta hän uskoo, ettei olisi vielä tuolloin sellaista osannut edes ottaa vastaan.

– Kaikki oli todella sekavaa. Minulla oli paljon epäilyksiä raiskaukseen liittyen ja tunteeni olivat ristiriitaiset: Tapahtuiko tämä oikeasti? Entä jos muistan väärin? Ylireagoinko? Meni vuosia, että hyväksyin joutuneeni rikoksen uhriksi. Niin kuin monet muutkin, myös minä syytin itseäni, Iida-Maaria kertoo nyt.

Ensimmäiset kaksi viikkoa lääkärin määräämät rauhoittavat turruttivat Iida-Maarian tunteet. Sen jälkeen alkoivat vaikeammat ajat. Raiskaus tapahtui puolivälissä kevättä, ja loppukevään Iida-Maaria muistaa lähinnä itkeneensä suomalaisten opiskelukavereidensa kainaloissa. Iida-Maariaa myös saatettiin kotiin, jotta hän ei joutuisi kulkemaan yksin.

”Kun jotain kauheaa tapahtuu, ihmiset voivat sanoa mitä vain”

Pikkuhiljaa Iida-Maaria alkoi kertoa kokemastaan lähipiirilleen eli perheelleen ja ystävilleen. Ihmisten reaktiot olivat kuitenkin raskaita: Iida-Maarialta muun muassa kysyttiin, että ei kai häntä sattunut tai ei kai hänelle tullut mustelmia raiskauksesta.

– Kun jotain kauheaa tapahtuu, ihmiset voivat sanoa mitä vain. Se voi olla todella loukkaavaa. Olen miettinyt, olisinko itse osannut toimia paremmin. En tiedä.

– Kun reaktiot olivat mitä sattuu, minusta tuntui, että minun pitää itse olla vahvempi. En pystynyt ottamaan vastaan ihmisten möläytyksiä, en ollut siihen valmis. Tämä voi olla syy, miksi monet raiskauksen uhrit puhuvat asiasta vasta vuosien päästä.

Koska Iida-Maaria ei ollut aluksi valmis puhumaan raiskauksesta, ihmisille tuli kuva, että hän ei halua koskaan avata aihetta.

– Kävi niin, että asiasta ei tullut ikinä puhuttua kenenkään kanssa. Olisin jossain kohtaa, muutaman vuoden jälkeen, kaivannut asiasta puhumista: miten minulla menee asian kanssa ja saanko tukea.

Kehoterapia ja uhrin asemasta kieltäytyminen auttoivat eteenpäin

Iida-Maaria koki, että akuuttivaihetta kesti kevään ajan. Sen jälkeen hän olisi halunnut käsitellä asiaa ammattilaisen kanssa, mutta koki, ettei halua hakea apua Venäjällä. Hänelle oli tärkeää saada tukea omalla äidinkielellään.

Iida-Maaria muutti Venäjältä Suomeen vuonna 2009. Ensin hän haki apua Kajaanissa. Sitten Helsingissä. Sitten Varkaudessa.

– Kun akuuttia ongelmaa ei ollut, apua oli vaikea saada, vaikka juuri silloin tajusin haluavani käsitellä asiaa. Välillä avun hakeminen tuntui raskaammalta kuin avutta jääminen.

Pitkää terapiaa ei haluttu aloittaa, koska Iida-Maaria oli pätkätyöläinen ja muutti usein työnsä takia. Raiskauksen uhreja auttavan Tukinaisen kokoontumiset taas olivat aina silloin, kun Iida-Maarialla oli iltaharjoitukset.

Lopulta Iida-Maaria sai kuitenkin apua Savonlinnasta, jossa hänelle tarjottiin kehoterapiaa vuonna 2017. Iida-Maaria kävi kehoterapiassa lopulta kaksi vuotta.

Iida-Maarialle oli jäänyt raiskauksesta triggereitä, joita hän oli kantanut mukanaan ja työstää vielä tänäkin päivänä. Hän kertoo pelästyvänsä helposti esimerkiksi yllättävää kosketusta tai sitä, jos joku lähestyy häntä takaapäin.

– Pääni ei säikähdä, kehoni säikähtää. Raiskauksessa kehoani oli nöyryytetty. Kehoterapian avulla aloin kuulla, millaisia kaikkia jumeja kehossani on ja suhtautumaan armollisemmin, hyväksyvämmin ja kunnioittavammin omaan kehooni. Se edisti lempeyttä.

Tärkeä oivallus Iida-Maarialle oli myös mahdollisuus kieltäytyä uhrin asemasta.

– Tajusin, etten voin jäädä uhriksi koko elämäkseni. Olisin joutunut uhrina kieltäytymään todella monista asioista. Samaan aikaan tiesin olevani uhri, mutta en halunnut olla sitä. Uhrin asemassa oleminen tuntui kauhean sulkevalta ja passiiviselta. Minua alkoi kiinnostaa, voiko uhri olla aktiivinen. Olen rikoksen uhri, mutta kieltäydyn uhripositiosta.

Iida-Maaria uskoo, että ilman tätä päätöstä hänestä olisi tullut todella katkera ja vihainen.

Myös monista raiskauksiin liittyvistä, haitallisista myyteistä irti päästäminen on vienyt Iida-Maarian elämää eteenpäin.

– Kieltäydyin esimerkiksi uskomasta siihen, että raiskaus tuhoaa seksuaalisuuden. Tällainen ajatus tuntui 90-luvulla vielä tavalliselta.

Iida-Maaria Lindstedt toivoo näytelmänsä olevan keskustelunavaus

Iida-Maaria on tehnyt kokemuksistaan omakohtaisen teatteriesityksen I niin kuin Idiootti, jonka näytökset pyörivät parhaillaan Rauhanasemalla, Helsingin Pasilassa.

Esityksessä Iida-Maaria haluaa purkaa raiskaukseen liittyviä vahingollisia uhrimyyttejä: kunnollinen raiskauksen uhri ei flirttaile eikä juo alkoholia, toimii raiskauksen jälkeen aina tietyllä tavalla, eikä ole myötävaikuttanut mitenkään raiskaukseen.

Esityksen on tarkoitus olla myös keskustelunavaus.

– Toivoisin, että esitys olisi keskustelunavaus sille, miten monimutkainen asia raiskaus on niin yhteiskunnallisesti kuin yksilöllekin: millaiset asiat siihen voivat johtaa, mitä siitä voi seurata, millaisia myyttejä siihen liittyy.

– Minusta tuntuu, että raiskauskeskusteluja leimaavat aggressiivisuus ja syyttävyys. Toki ymmärrän sen, koska raiskaus on asia, joka herättää todella paljon tunteita. Mutta on äärimmäisen turhauttavaa, että keskustelun laatu on sitä, että raiskaaminen on väärin ja se on tosi kauheaa. Kaikki ovat samaa mieltä ja keskustelulle pannaan piste. Toivoisin raiskauskeskusteluihin laajempaa kulmaa ja vähemmän vihaa. Minusta tuntuu, että silloin asiat menisivät paremmin eteenpäin.

Tällä hetkellä Iida-Maarian kokema raiskaus näyttäytyy osana hänen elämäänsä. Raiskauksen käsittelemisen myötä Iida-Maaria on oppinut paljon itsestään ja rajojen vetämisestä, mutta hän kokee, että samoja asioita hän olisi voinut oppia myös ilman raiskauskokemusta.

– Ei ole elämäni ennen raiskausta ja raiskauksen jälkeen. Minun polkuni meni näin ja siellä oli tällainen tapahtuma matkan varrella.

Juttua varten on haastateltu Tukinainen ry:n kriisityön kehittämispäällikö Heli Heinjokea.