Laura Annala poseeraa taulunsa kanssa. 
Taulut tuovat Laura Annalalle jatkuvuuden tunnetta. – On lohdullista, että jotain niin kaunista ja ilahduttavaa voi jäädä jälkeeni maailmaan.
Ihmiset

Iltasatua lukiessaan Laura, 35, huomasi kädessään jotain outoa – ”Ensimmäinen mielikuva aivosyövästä oli, että eihän siitä voi selvitä”

Laura Annala selvisi aivosyöpäleikkauksesta, mutta riski sairauden uusiutumisesta jäi. Kuolemanpelkoaan hän on käsitellyt maalaamalla tauluja. Kuin huomaamatta terapeuttisesta harrastuksesta on tullut työ.
Teksti: Anneli Juutilainen Kuvat: Krista Luoma ja Laura Annalan kotialbumi

Käsi ei totellut ajatuksia. Lapua­lainen Laura Annala, 35, ei saanut kirjoitettua paperille edes omaa nimeään­. Oli tammikuu 2018, ja hänen aivoistaan oli juuri leikattu Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa golfpallon kokoinen kasvain.

Lauralla oli lapsesta asti ollut tapana purkaa ajatuksiaan piirtelemällä. Jo pikkutyttönä hän maalasi baskeri vinosti päässään taiteellisen isoäitinsä kanssa. Mutta nyt kun ahdistus oli kaikkein suurinta, hän ei saanut paperille kuin epämääräistä suttua.

Lauran äiti seurasi tyttärensä tuskastunutta tuherrusta. Kun Laura kotiutui sairaalasta viikon kuluttua leikkauksesta, äiti vei hänet ostamaan suuria kankaita ja akryylimaaleja. Tuska ja pelko piti saada maalattua ulos.

Parin viikon ajan Laura ”sotki” kotonaan. Pian paikat täyttyivät valmiista teoksista. Tila loppui kesken.

– Maalaaminen oli vapauttavaa, kuin jonkinlainen irtipäästö. Päätin, etten saa asettaa itselleni odotuksia. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, ettei minun tarvitse osata tai onnistua. Annoin vain mennä ja maalasin itselleni, Laura muistelee nyt, liki neljä vuotta tapahtuneen jälkeen.

Leikkauksesta oli kulunut pari viikkoa, kun Laura sai kotiin kirjeen: kasvain oli pahanlaatuinen, kyseessä oli aivosyöpä. Säde- ja sytostaattihoidot alkaisivat pian.

Laura löysi kotinsa lähistöltä vanhan Vanhan Paukun kulttuurikeskuksen ja taiteilijaresidenssin, josta hän vuokrasi työtilan. Voimakkaiden värien ja suurten kankaiden keskellä hän pääsi käsiksi kaikkein kipeimpiin tunteisiinsa: kuolemanpelkoon ja ajatukseen, että hänen puolitoistavuotias Frans-poikansa voisi jäädä ilman äitiä.

Laura Annala ja Frans-poika vuonna 2018. 

Laura Annala Frans-poikansa kanssa ruotsinlaivalla juhannuksena 2018.

Pysähdys tuli vasta pakon edessä

Elämä ennen syöpää oli ollut kiireistä. Jo 18-vuotiaana yrittäjäksi ryhtynyt Laura pyöritti kahta parturi-kampaamoa ja lapsiperheen arkea. Lisäksi hän keikkaili ympäri Suomea kouluttamassa kampaajia.

Pohjalla hän oli käynyt aiemminkin. Vuonna 2014 paha burnout ja masennus veivät Lauran viikoiksi psykiatriseen sairaalahoitoon. Hänen todettiin sairastavan kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Lauran kokemat masennuskaudet olivat selkeitä, mutta maniavaiheet näyttäytyivät holtittomuuden sijaan yltiöpäisenä työntekona.

Oikean lääkityksen avulla Laura kuntoutui, ja vuotta myöhemmin hän huomasi odottavansa puolisonsa Jussin kanssa vauvaa. Frans syntyi kesäkuussa 2015.

– Äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Olen yllättynyt siitä, miten syvää rauhaa olen kokenut äitiyden äärellä, vaikka olen luonteeltani hyvin temperamenttinen. Olin aiemmin hyvin urakeskeinen enkä tiennyt halusinko lapsia. Kun Frans syntyi, ymmärsin että olin elänyt ja hengittänyt työntekoa liian kauan.

Vauvan syntymän jälkeen Laura opetteli elämäänsä uudenlaista balanssia. Työnteko yrittäjänä ei tuntunut enää yhtä antoisalta kuin ennen. Muutos tapahtui kuitenkin vasta pakon edessä.

Oudot oireet hämäsivät lääkäreitäkin

Hiusharja kolahti kampaamon lattialle aivan yhtäkkiä. Pian sama toistui uudelleen. Seuraavina päivinä Laura huomasi oireita näössään ja kuulossaan. Välillä tuntui kuin joku olisi laittanut valot pois päältä ja sytyttänyt ne hetken päästä takaisin. Korvissa kuului outo kohina. Myös voimakas väsymys painoi, mutta Laura arveli sen kuuluvan yrittäjän pikkulapsiarkeen.

Oli syksy 2017. Tuskalliset, mutta ohimenevät vatsakivut olivat vaivanneet Lauraa pitkin kesää. Myös muita kummallisia oireita oli: ylähuuleen puhkesi märkärupi, kieli kuoriutui vereslihalle, iholle ilmestyi sienitulehdus. Laura hakeutui lääkäriin. Tutkimuksissa kaikki vaikutti olevan hyvin, mutta vatsakivut jatkuivat.

Eräs lääkäri päätteli oireiden johtuvan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja määräsi Lauralle psykoosilääkityksen.

Lääkityksen aloittamisesta ehti kulua kaksi viikkoa, kun Lauran mies Jussi lähti kertausharjoituksiin, ja Laura jäi kaksin Fransin kanssa kotiin. Iltasatua lukiessaan Laura huomasi toisessa kädessään jotain outoa. Hän pystyi liikuttamaan kättä ja laittamaan sormet nyrkkiin, mutta ei tuntenut kättä lainkaan.

– Tuntui kuin olisin katsonut vieraan ihmisten kättä. Ajattelin olevani oikeasti tulossa hulluksi, tai sitten jokin oli hätänä. Tiesin, että joka tapauksessa jotain pitäisi tehdä nopeasti.

Laura varasi ajan yksityiseltä neurologilta, joka myös alkuun epäili oireiden johtuvan psyykkisestä kuormituksesta. Vakavien sairauksien poissulkemiseksi hän kuitenkin määräsi pään magneettikuvauksen. Se päätös pelasti Lauran hengen.

Laura Annala maalaamassa. 

Aivoleikkauksesta jäi Lauralle paha migreeni, johon löytyi viime keväänä lääkitys. – Viime kesä oli vuosiin ensimmäinen kesä, kun kipu ei rajoittanut elämääni.

Laura Annala: ”Ajatus lapsen hyvästelemisestä oli pahinta”

Pelosta tuli osa elämää päivänä, jona kasvain löydettiin. Elettiin marraskuuta 2017.

– Ensimmäinen mielikuva aivosyövästä oli, että eihän siitä voi selvitä.

Ensin Laura pelkäsi leikkausta, sitten hoitoja. Kuolemanpelko kulki kintereillä. Mitä perheelle tapahtuu, jos hän kuolee? Lapsi ei ainakaan muistaisi aikuisena äitiään.

– Millaiseksi poikani kasvaisi ilman äitiä? Miten voisin kertoa lapselleni, että pian äiti ei ehkä enää ole täällä? Ajatus lapsen hyvästelemisestä oli pahin mahdollinen.

Aiemmin Laura oli hoitanut pääasiassa pojan nukutuksen iltaisin, mutta nyt isä otti siitä vastuun. Laura valmisteli perhettään aikaan, jolloin hän joutuisi olemaan sairaalassa.

– Alkuun kuuntelin oven toisella puolella, kun Frans itki äitiä. Ne hetket olivat vaikeimpia.

Kuukauden ajan Laura itki iltaisin. Yhtenä päivänä hän havahtui ajatukseen: perheeni pärjää, vaikka lähtisinkin. He jäävät henkiin ja selviävät.

– Lukko sisälläni aukesi, kun ymmärsin, että heidän elämänsä jatkuu rakastavien ihmisten ympäröimänä. Ajatus toi rauhaa.

Laura olisi halunnut keskustella kuolemasta muiden kanssa. Oli yllätys, ettei juuri kukaan halunnut puhua rankasta aiheesta.

– Ihmiset eivät olleet halukkaita kohtaamaan kanssani pelkoani ja ajatusta, että saattaisin kuolla. Vain psykoterapeuttini kanssa saatoin itkeä ja puhua kuolemasta avoimesti.

Laura kaipasi pelontunteisiin vertaistukea.

– Pohdin, olinko ainoa, jota pelottaa näin paljon. Siksi olen halunnut itse puhua peloistani avoimesti, jotta muut samassa tilanteessa olevat ymmärtäisivät sen olevan osa prosessia ja normaalia.

Myös parisuhde kriisiytyi. Puoliso ei osannut puhua tunteistaan ja yritti vakuutella, että kaikki menee hyvin. Laurassa se aiheutti vastareaktion ja epäilyn siitä, ymmärsikö toinen hänen olevan vakavasti sairas.

– Oli vaikea hyväksyä, ettei toinen ottanutkaan koppia toivomallani tavalla. Tuntui, ettei hän välitä vaan vähättelee.

Pari pui myöhemmin asiaa terapiassa. Siellä Laura ymmärsi, että kyseessä oli hänen miehensä keino selviytyä pelosta ja surusta. Hän itse löysi suurimman lohdun taiteesta.

Laura Annala ja Never me -teos. 

Keväällä 2019 Laura poseerasi Never me -teoksensa kanssa.

Kankaalle Laura maalasi kuolemanpelkoaan

Jaetussa ateljeessa kaikui iloinen nauru. Australialainen taiteilijapariskunta ahersi teostensa äärellä hilpeänä. Työtilan toisessa nurkassa maalannut Laura juoksi välillä banaanilaatikoiden taakse itkemään, koska ei halunnut näyttää kyyneliään muille. Silloin syntyi Lauran oma suosikkimaalaus nimeltä Never me. Siinä on tumma ihmistä muistuttava hahmo punaisella pohjalla.

Kankaalle Laura saattoi tuoda kuolemanpelkonsa ja arimmat tunteensa. Kipeimmillään ne olivat hoitojen päätyttyä. Hoitovuosi oli ollut tiukasti suunniteltua ja aikataulutettua. Kaikki tapahtui lääkärien ja asiantuntijoiden valvonnassa.

Kun hoidot päättyivät, kasvain oli poissa.

– Kun kaikki hässäkkä hiljeni, jäin tyhjän päälle. Vasta silloin ymmärsin, mitä oli tapahtunut, ja aloin työstää tunteitani.

Laura oli lopussa ja väsynyt. Hän tunsi syvää yksinäisyyttä, ja tulevaisuus pelotti. Hän sulki mielestään haaveen toisesta lapsesta. Raskausajan hormonimyllerrys voisi aktivoida syövän uudelleen. Vielä hirveämpi ajatus oli se, että toinen pieni voisi jäädä ilman äitiä.

Aluksi maalaukset olivat synkkiä. Kasvottomia ihmisiä, voimakkaita värejä, ilmeettömiä hahmoja. Teokset uhkuivat melankoliaa. Iloa ja värejä alkoi ilmestyä kuin tyhjästä keväällä 2019.

– En ole koskaan ollut kukkaihminen, mutta jostain syystä aloin maalata kukka-asetelmia. Ehkä tein alitajuisen päätöksen pysyä kiinni elämässä ja käsitellä olemassaoloani iloisempien mielikuvien kautta.

Laura saa inspiraationsa väreistä, tarinoista ja tunnelmista. Hän luonnostelee teoksiaan harvoin ja antaa siveltimen liikkua kankaalla ajatustensa tahtiin. Usein ajatuksista syntyy erilaisia asetelmia.

– Koskaan kyse ei ole pelkästään pöydälle jääneistä viinilaseista ja maljakosta. Maalatessani kuvittelen, mitä ympärillä tapahtuu; onko siinä odotusta, erotiikkaa, haikeutta.

Synkkyyttä Lauran teoksissa ei ole näkynyt enää vuosiin. Se ei tarkoita, että tummat ajatukset olisivat kadonneet hänen mielestään.

– Pelkään edelleen, mutta olen oppinut käsittelemään asiaa. Muistutan itseäni siitä, että pelko on turha tunne niin kauan, kunnes lääkäri sanoo, että nyt on syytä pelätä. Pelko ei väritä enää koko maailmaani.

Laura Annala: ”Tärkeintä on tuottaa iloa, erityisesti itselleni”

Kun Laura sairastui, hän luopui kampaamoyrityksistään.

– Päätin, etten koskaan enää halua olla niin loppu kuin ennen sairastumistani. Elämässä täytyy tehdä asioita, joista tulee hyvä olo. Se ei tarkoita, että jokaisen täytyisi ruveta makaamaan aurinkotuolissa, mutta turhista suorituspaineista täytyisi osata päästää irti.

Paluu tavalliseen työelämään ei ole mahdollista, sillä Lauran aivot eivät kestä samanlaista kuormitusta kuin ennen. Ura taiteilijana on silti lähtenyt lentoon vauhdikkaasti, uusia tilauksia on jonoksi asti.

Laura on luvannut itselleen, että pitää tauon, jos mieli alkaa pyöriä liikaa maalaamisen talou­dellisissa tuotoissa.

– Minä maalaan ja nautin siitä. Tärkeintä on tuottaa iloa, erityisesti itselleni. En halua pitää tätä ammattina vaan tahdon säilyttää ilon ja valon tekemisessäni, suojelen ja vaalin sitä. Työtilani on turvabunkkerini, jonne en päästä mitään pahaa.

 Syyskuussa Laura pyöräili 146 kilometriä kerätäkseen rahaa Syöpäsäätiölle. Lahjoitussumma oli yli 16 000 e.

Syyskuussa Laura pyöräili 146 kilometriä kerätäkseen rahaa Syöpäsäätiölle. Lahjoitussumma oli yli 20 000 e.

Viisivuotissuunnitelman tavoite: pysyä hengissä

Virallisia terveen papereita Laura ei ole vielä saanut. Hänen aivonsa kuvataan puolen vuoden välein.

– Tilastollisesti minulla on 25–30 prosentin mahdollisuus olla hengissä viiden vuoden kuluttua diagnoosista. Odotan päivää, jolloin kontrolleja ei enää tarvita.

Leikkauksen jälkeen Laura laati itselleen suunnitelman. Jos hän on hengissä ja terve viiden vuoden kuluttua, mahdollisuus syövän uusimiselle pienenee. Tuohon rajapyykkiin on enää vuosi aikaa. Silloin Frans aloittaa ensimmäisen luokan.

– Siihen asti elämäni päätavoite on pysyä hengissä, olla hyvä äiti ja välttävä puoliso. Vasta Fransin ensimmäisen kouluaamun jälkeen annan itselleni luvan ruveta miettimään, mitä seuraavaksi tapahtuu.

X