Ihmiset

Jäätelökioski parvekkeelle ja salainen keidas naapuruston roskaisimpaan paikkaan – ”Paljon voi tehdä, kun tekee vaan”

Aina ei tarvitse odottaa, että joku tulisi ja muuttaisi lähiympäristön viihtyisämmäksi. Toimia voi myös itse. Sissiviljelijä Stephen, muraalimaalarit Laura ja Maikki sekä parvekkeellaan pop up -jäätelökioskia perheineen pitävä Jaakko kertovat, miten he sen tekevät.
Teksti: Iina Alanko Kuvat: Sampo Korhonen | Video: Sampo Korhonen

Ei uskoisi, että vielä muutama vuosi sitten tässä oli lähiympäristön kaatopaikka: roskaa, muovia, autonromua ja lasinsirpaleita niitynnotkelmat ja kallionkolot pullollaan.

Nyt Vantaanjoen varren metsänreuna kukoistaa. Luonnosta kerätyistä puista, oksista ja risuista rakennetut luomuaidat reunustavat viljelmiä, joilla kasvaa salaattia, tilliä, palsternakkaa, kesäkurpitsoja, auringonkukkaa… Jopa maissia.

– Raparpereja on jo 21 puskaa, niitä moni käy täältä keräämässä, opettaja Stephen Schultz esittelee kotitalonsa lähellä kasvavaa ”sissipuutarhaa”.

Sissiviljely tulee englannin sanoista guerrilla gardening ja tarkoittaa sitä, että viljelmät on perustettu kaupungin joutomaille ilman lupaa. Siis kaikkien kaupunkilaisten tai kuntalaisten yhteiselle ja samalla ei-kenenkään-maalle.

– Ensimmäiset kesäkurpitsat istutin tänne kuusi vuotta sitten. Heinikkoon, piiloon muiden katseilta, Stephen kertoo.

Hieman aiemmin lähistön uusiin kerros­taloihin muuttaneet lapsiperheet olivat innostuneet järjestämään talkoot, joissa ryteikköinen ja lapsille vaarallinen paikka siivottiin yhteisvoimin.

Kaupunki-aktiivi Stephen Schultz

Stephen Schultz haluaa opettaa myös lapsilleen, miten kasveja kasvatetaan ja luonnosta pidetään huolta.

– Romua löytyi kaksi kuormalavallista. Kaupunki toimitti ne kaatopaikalle.

Sen jälkeen alkoi nokkosten ja rikkakasvien niittäminen ja kitkeminen. Heinikon keskeltä löytyi jonkun sinne vuosikymmeniä sitten istuttamia karviaispensaita ja syreenejä.

Stephen rakensi istutuksille aitauksia, ja viljelykset laajenivat, kun naapurusto alkoi tulla mukaan perhe kerrallaan. Joku toi omalta pihalta yli jäänyttä multaa, toinen ylimääräisiä siemeniä, kolmas perennoja mummon puutarhasta – kukin voimiensa, halujensa ja varojensa mukaan.

– Vesi tänne pitää kantaa kotoa kerros­talosta. Joskus saamme vettä myös tuon talon asukkailta, jotka symppaavat touhuamme, Stephen sanoo ja viittaa kädellään puiden takaa pilkistävää pientä puutaloa kohti.

Nyt perheitä on sissiviljelmässä mukana kymmenkunta ja metsänreunan puutarhassa on oma alue lapsillekin. Pajunvarsista rakennettu tiipii on jännittävä paikka. Sen ympärille istutetut salkopavut peittävät sen kesän mittaan kokonaan.

– Lapset voivat mennä tiipiin sisään ja poimia papuja suoraan suuhunsa.

Sissiviljely tekee mielelle hyvää

Riskinä sissiviljelyssä on oman työn hedelmien menettäminen. Kun ollaan ei-kenenkään-maalla, viljelykset tai vaivoin tehdyt rakennelmat eivät voi olla perinteisessä mielessä kenenkään omia.

– Tässä tarvitaan tietty määrä optimismia ja luottamusta ihmisiin, Stephen sanoo.

– Pitää uskoa siihen, että ihmiset tänne tullessaan huomaavat, että viljelysten eteen on nähty vaivaa. Että he osaavat arvostaa tehtyä työtä niin, etteivät riko tai sotke viljelyksiä.

Meininki on Stephenin mukaan rentoa. Jos joku haluaa ottaa salaattia, hän ottaa sitä, eikä kukaan pahastu.

Vuosien varrella sissipuutarhasta on muodostunut ympäristön yhteinen, hieman salainen keidas ja huolenpidon kohde, josta kukin nauttii omalla tavallaan.

– Itse vietän täällä joka päivä ainakin tunnin, keväällä tietysti enemmän, Stephen kertoo.

Salainen keidas.

Stephen Schultzin joutomaan heinikkoon piilottamista muutamasta kesäkurpitsasta sai alkunsa vehreä ja lapsiystävällinen keidas, jota naapurusto rakastaa.

– Sissiviljely tekee mielelleni hyvää, ja kasvien kanssa puuhastelu on terapeuttista ja rauhoittavaa. Aiemmin paikka oli luotaantyöntävä, mutta nyt täällä käy väkeä jatkuvasti ja kaikkien on hyvä olla. Lapset voivat kiipeillä puissa ja hyppiä kallioilla pelkäämättä lasinsiruja tai huumeruiskuja.

Stephenille tärkeää on myös, ettei hän tappele luontoa vastaan vaan tekee yhteistyötä sen kanssa.

– Vaikka istutan kasveja, jotka eivät luontoon kuuluu, mietin tarkkaan tasapainoa – sitä, kuinka paljon alkuperäiskasveja niitän ja paljonko niitä säilytän. Täällä kasvaa myös paljon niittykukkia, ja kaikki rakennelmat on tehty luonnon omista raaka-aineista eli ne maatuvat aikanaan pois. Risuaidoissa pörriäisten ja ötököiden on hyvä asustaa.

Kaupunki tuki sissiviljelijöitä

Alun perin Stephen tutustui sissiviljelyyn opiskellessaan opettajaksi kotikaupungissaan Chicagossa Yhdysvalloissa. Ensimmäiset taimensa hän kasvatti pahvilaatikoissa kotitalonsa takana olevalla kujalla.

Suomeen muutet­tuaan Stephen vaimoineen löysi uuden kodin Vallilan vankilan kupeesta. Hän kuuli, että lähistölle oli paria vuotta aiemmin perustettu luvaton puutarha, ja meni heti toimintaan mukaan.

– Minua viehättää sissiviljelyssä tietty kapinallisuus ja jännitysmomentti, Stephen sanoo.

Pikkuhiljaa toiminta Vallilassa organisoitui, ja kaupunki antoi sille hyväksynnän. Aluetta alettiin edelleen kehittää, ja sille perustettiin lasten leikkipuisto. Kaupunki luovutti sissiviljelijöiden käyttöön ison alueen, jossa he saattoivat jatkaa viljelyjään – nyt luvan kanssa.

Ehkä sama tapahtuu joskus Vanhankaupunginlahdellakin. Kukat kukkivat, kasvit kasvavat, perhoset lentelevät, sisiliskot vipeltävät ja kallioilla hyppelee lapsia leikeissään – voisiko ihastuttavampaa takapihaa kaupungissa olla?

Muraalimaalarit Laura ja Maikki: ”Vastustus saattaa olla suurta”

Nostolava heijaa 15 metrin korkeudessa hitaasti edestakaisin kuin vene pienessä aallokossa. Kaupunki- ja katutaiteilijat Laura Lehtinen ja Maikki Rantala eivät sitä enää huomaa – he ovat maalanneet Lahden tulevan Taide-, juliste- ja muotoilumuseo LADin näyttelysalien kolmelle ulkoseinälle levittyviä seinämaalauksia eli muraaleja kohta kahden kuukauden ajan.

Muraalimaalarit Laura Lehtinen ja Maikki Rantala

Maikki Rantalan (vas.) ja Laura Lehtisen mielestä jokaisella sukupolvella pitäisi olla oikeus jättää kaupunkiin oma kädenjälkensä.

– Valmista pitäisi olla heinäkuun alkupuolella, Maikki kertoo piirtäessään pitkään varteen kiinnitetyllä liidulla turkoosin eri sävyjen ääriviivoja maalaamisen avuksi.

Lavan toisessa päässä Laura vertailee muovitaskussa olevaa teoksen luonnosta jo tehtyyn työhön. Lattialla olevien maalipurkkien kansiin on sipaistu viiva maalia, ja ne on aakkostettu A:sta D:hen sävyn mukaan.

Valtaisa, 1 500 neliömetrin kokoinen työ on tilausteos, jonka tekijöiksi Laura ja Maikki valittiin useiden ehdokkaiden joukosta. Kun teosta luonnosteltiin, siinä piti ottaa huo- mioon paikan historiallisuus entisenä Mallasjuomien panimona, ympäristö, asukkaiden näkemykset ja tilaajan, Lahden kaupunginmuseon, toiveet tietyistä uuteen museoon liittyvistä teemoista.

Nyt LADin seinillä kukkivat iiris ja kurjenmiekka, limonadilasista nousee rasteripalloja ja työläisnainen kävelee Mallasjuomien kuljetusauton ohi kotiaan koti.

– Isoja muraaleja tehdessä huomioon pitää ottaa aina ympäristö ja asukkaiden mieli­piteet ja toiveet. Aluksi vastustus saattaa olla suurta, mutta muuttuu usein prosessin edetessä myötämieleksi ja hyväksynnäksi, aiemmin lehtigraafikkonakin työskennellyt Maikki kertoo.

Tasa-arvoisuus on tärkeä arvo

Katutaide on yleistynyt voimakkaasti niin Suomessa kuin maailmalla 2010-luvulla. Laura ja Maikki ovat olleet mukana tässä urbaanin taiteen uudessa aallossa siitä lähtien, kun katutaide Helsingin nollatoleranssivuosien 1998–2008 jälkeen taas sallittiin.

– Kaikki uusi on aluksi vaikeaa. Mutta kun katutaidetta on saatu ensin jonnekin, sitä toivotaan pian muuallekin naapurustoon. Projekteihimme liittyvissä asukastutkimuksissa palaute on ollut 95-prosenttisesti positiivista tai neutraalia.

Maikki aloitti katuaktivisminsa liisteröimällä eläinten oikeuksista kertovia julisteita sähkökaappeihin 1990-luvun puolessavälissä. Laura lähti 2005 opiskelemaan kuva­taidetta Barcelonaan, jossa hän innostui graffiteihin ja katutaiteeseen liittyvästä itseilmaisusta ja vapaudesta.

Se, että he nyt tekevät 70 000 euron budjetilla valtavaa tilaustyötä, ovat erikoistuneita lupaprosesseihin ja tekevät yhteistyötä viranomaisten kanssa, ei tarkoita sitä, että nuoruuden kapinallisuus ja idealismi olisivat kadonneet minnekään.

– Me väitämme, että kaikki, mikä on julkisessa tilassa, on myös yhteiskunnallista. Sen ei aina tarvitse olla sisällöllisesti painokasta tai selkeää, mutta esimerkiksi värivalinnoilla tai ornamentiikalla pintoja ja tiloja voi inhimillistää, Maikki sanoo ja lappaa pensselillä maalia purkin kannelle.

– Tärkeä arvo työmme takana on tasa-­arvoisuus. Pelkästään raha tai kaupallisuus eivät saa määrittää kaupunkitilaa, Laura lisää.

Katutaiteella voi naisten mukaan luoda paikoille merkityksiä tai uudelleenmääritellä niitä, tehdä niitä miellyttävämmiksi käyttäjilleen.

– Vantaan Myyrmäen juna-asemaa pidettiin aiemmin ikävänä ja pelottavana paikkana. Nyt se on kiva ja iloinen, entistä viihtyisämpi.

Laura ja Maikki kuuluvat Multicoloured Dreams -katutaideryhmään, joka toteutti aseman sisäseinien muraalimaalaukset. Paikalliset asukasaktiivit olivat mukana suunnittelussa ja toivat paikalle vanhoja pianoja, joilla ohikulkijat voivat soittaa.

Toinen esimerkki on Vantaan Hakunilasta, jossa katutaidetta tehtiin yhdessä lasten kanssa.

– Samalla kun maalasimme seiniin iloisia, värikkäitä kuvia, peitimme hakaristit piiloon. Eikä niitä muuten ole ilmestynyt takaisin.

Toimiva metodi on jankkaaminen: ”Eikö voitais edes kokeilla”

Pelkkä monumentaalinen, kiveen hakattu julkinen taide on Lauran ja Maikin mielestä outoa ja aikansa elänyttä.

– Kaupunki muuttuu koko ajan, ja jokaiselle sukupolvelle, myös amatööreille, on saatava oikeus kokeilla jättää siihen oma kädenjälkensä, Laura sanoo.

Kaupunkisuunnittelun ei Maikin mielestä pitäisi olla niin kamalan vakavaa kuin miksi se usein mielletään.

– Katutaiteella on tietty elinkaari. Maali kestää rapistumatta 10–20 vuotta, sitten päälle maalataan jotain muuta.

Pihaseinät tai porttikongit voi yleensä maalata pelkällä talon omistajan tai talo­yhtiön päätöksellä, mutta julkisivun maalaamiseen tarvitaan melkein aina kaupungin lupa. Niiden hakemisessa Maikki on nykyään melkoinen ässä.

– Metodini on se, että asioista jankataan. Miksei jotain muka saa tehdä vain siksi, ettei niin ole tehty aikaisemmin? Eikö voitaisi edes kokeilla?

Katutaide on viime vuosina ammattimaistunut ja kaupallistunutkin. Nyt tilaajat haluavat usein koko paketin, ja sitä Maikki ja Laura myös tarjoavat. He elättävät itsensä isoilla tilaustöillä.

– Työ on monialaista. Tietokoneella tehtävän suunnittelu- ja tuotantotyön, piirtämisen ja maalaamisen lisäksi meidän on pitänyt opetella käyttämään nostinta, maaliruiskua ja painepesuria. Itse maalausvaihessa työ on fyysisestikin vaativaa, mutta siihen tottuu, Laura ja Maikki kertovat.

Naisten välinen työnjako on koko vaativan projektin ajan sujunut luontevasti.

– Kun kriisejä tulee, ne selvitetään puhumalla, Laura kertoo.

– Eihän näin isosta projektista pääse millään läpi ilman muutamia itkuja, Maikki sanoo.

Jaakon pop up -jäätelökioski parvekkeella

Päätös syntyi pari päivää ennen idean toteutusta: maanantai voisi olla hyvä päivä jäätelönmyyntiin. Niinpä Jaakko Blombergin, Vera Ponomarevan ja Fira Maginan pyörittämä helsinkiläinen Konepajan parveke­kahvila tänään taas vaihteeksi avautuu ja myy lähiseudun asukkaille kotona tehtyä vegaanijäätelöä.

– Teemme tätä fiiliksen mukaan. Mainostus tapahtuu niin, että ilmoitamme asiasta sekä kahvilamme omalla että kaupunginosan Facebook-sivulla, Jaakko kertoo.

Jäätelömyyntiä parvekkeelta

12-vuotias Fira Magina laskee jäätelöannokset narukorissa kadulla odottaville asiakkaille.

Pari vuotta toiminut pop up -jäätelökioski on vaatinut perheeltä 150 euron investoinnin tehokkaaseen jäätelö­koneeseen.

– Aika pitkään siinä sai jäätelöä myydä. Isoin saamamme kassa on ollut 80 euroa.

Samankaltaisen kahvilan voisi pistää pystyyn kuka tahansa. Yksityisen henkilön pop up -ravintolatoiminnasta ei tarvitse ilmoittaa kunnan elintarvikevalvontaviranomaiselle, kun se täyttää tietyt ehdot ja on vähäris­kistä: myydä voi esimerkiksi leivonnaisia ja pataruokia, mutta kalaa tai muita helposti pilaantuvia ruokia ei.

Aurinko helottaa yhä lämpimästi, kun Jaakko iltaviideltä kantaa kadulle Ikean lasten liitutaulun, jossa kerrotaan jäätelömyynnistä ja tämän päivän valikoimasta. Perheen 12-vuo­tias Fira-tytär laskee toisen kerroksen parvekkeelta narusta roikkuvan soittokellon, joka on askarreltu vegaanijäätelöpurkeista ja tuulikellon palasista. Kun asia­kas helistää sitä kadulla, Fira tietää tulla parvekkeelle ottamaan tilauk­sen vastaan.

Jäätelöpallojen pyörittämisen pahvikuppeihin hoitaa tänään Vera. Valmiit annokset hän laittaa punottuun koriin, jonka Fira laskee narun varassa kadulle.

Tänään valikoimissa on suklaata, matchaa ja verigreippiä. Kahdella eurolla saa yhtä makua ja kolmella kahta.

– Makuja on ollut kahden vuoden aikana monia: korvapuustia, mansikkaa, lime-basilikaa, minttu-oreota, karviaista, musta­herukkaa ja avomaankurkkua, Vera luettelee.

– Kurkku oli makuna menestys, sitä on moni jälkeenpäinkin kysellyt.

Samanhenkiset ihmiset voivat saada asioita aikaan

Jäätelökioski on vain yksi osa Jaakon pitkää ketjua erilaisten kaupunkitapahtumien järjestäjänä. Hänestä tuli kaupunkiaktiivi viimeistään 2012, kun yrittäjä ja kaupunkiaktiivi Pauliina Seppälä ehdotti Facebookissa koko kaupungin yhteisen kirpputoripäivän perustamista.

– Innostuin ja lähdin mukaan tapahtuman organisointiin. Pieni ydinporukka sai aikaan Siivouspäivän, joka on jo vakiintunut, normaalisti kaksi kertaa vuodessa järjestettävä kaupunkitapahtuma.

Jaakko Blomberg

– Somen ansiosta hyvää ideaa on nykyään helppo lähteä toteuttamaan, Jaakko Blomberg sanoo.

Sen jälkeen Jaakko on ollut järjestämässä monia muita kaupunkia elävöittäneitä tapahtumia. Hän on muun muassa kutsunut tuntemattomia kotiinsa illalliselle ja pitänyt kulttuurikokki Jyrki Tsutsusen kanssa pop up -ravintoloita hylätyissä, erikoisissa tiloissa.

– Some on muuttanut kaiken ja helpottanut asioita älyttömästi. Aiemmin piti tehdä hirveästi työtä ennen kuin sai asiat liikkeelle. Piti tuntea oikeat ihmiset ja olla rahaa mainoksiin, jos halusi tavoittaa suuren yleisön. Nyt samanhenkiset löytävät toisensa somen kautta helposti ja voivat saada nopeastikin asioita aikaan.

Viime vuosina Jaakon aikaa on vienyt Konepajan alueen kehittäminen. Rautakauppaketju suunnitteli ostavansa historiallisesti arvokkaan alueen keskeltä Kalliota myymäläänsä varten. Kaavamuutoksen noustua julkisuuteen Jaakko ja muutama muu alkoivat kampanjoida alueen monipuolisemman kehittämisen puolesta. Yhdysvaltain entinen Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreck osti kiinteistöt ja sitoutui alueen kehittämiseen.

– Korona on hidastanut ja mutkistanut asioita, mutta alue rakentuu pikkuhiljaa.

Mutta nyt kello kilisee: jäätelökioski on saanut ensimmäisen asiakkaan. Viime vuonna alueelle muuttaneet Nicholas Bonollo ja Taija Ihamäki ovat nähneet ilmoituksen Facebookissa ja tulevat paikalle ensimmäistä kertaa.

Pop up -jäätelökioskilla asiakkaita

Leon ja Lia Kallio tulivat jäätelö­ostoksille yhdessä äitinsä Anu Pihlströmin kanssa.

Heidän jälkeensä saapuu kahvilan vakioasiakas Pentti Rasinkangas, joka on ottanut oman lusikkansakin mukaan.

– Tämä on ihan mahtavaa. Tulen ihan periaatteenkin vuoksi, mutta myös huvittelemaan. Tällaista aktivismia haluan kannattaa, Pentti sanoo, nappaa annoksensa korista ja nojaa lyhtypylvääseen sitä syödessään.

Jaakko on samoilla linjoilla itsekin.

– Tämä luo alueelle kivaa fiilistä. Tämänkaltainen toiminta tuo naapurustoa ja asukkaita yhteen, muovaa koko alueen identiteettiä.

Jaakko kannustaa kokeilemaan hullujakin ideoita.

– Kannattaa kokeilla. Sitä kautta oppii, mikä toimii. Aika paljon voi tehdä, kun tekee vaan.

Juttu on julkaistu Annassa 28/2020.

X