Annika Metsäketo: ”Ilmapiiri oli vanhassa työpaikassa niin huono, että sairastuin masennukseen”

Työttömäksi joutunut juontaja Annika Metsäketo, 45, kertoo avoimesti vaikeasta ajasta urallaan. Työilmapiiri oli eräällä työpaikalla todella huono, ja Annika sanoo yrittäneensä puuttua epäkohtiin.

Potkut tuntuivat kohtuuttomilta

”Vuosi sitten maaliskuussa sain potkut Radio Novasta. Se tuntui käsittämättömältä, sillä Sari Seppälän kanssa toimittamani Konttori-ohjelma oli suosittu ja kaupallisesti menestynyt, ja silti se lopetettiin. Potkut tulivat minulle ja kuuntelijoille puun takaa, enkä varmaan koskaan saa tietää, mistä ne johtuivat.

Irtisanominen tuntui pahalta, koska tiesin, että tein hyvää työtä. Sillä ei kuitenkaan näyttänyt olevan painoarvoa. Luulen, että ohjelman lopettaminen johtui vain siitä, että yksi henkilö ei pitänyt minusta. Ajatus tuosta helpottaa, sillä nyt minun ei tarvitse ainakaan miettiä, teinkö työni huonosti.

Käänsin potkut positiiviseksi asiaksi: sain olla vanhempieni tukena isän viimeiset kuukaudet. Vuoden kuluttua potkuistani moni muukin sai lähteä. Mietin, että olipa luojan lykky, että sain potkut jo vuotta aiemmin, sillä olisi ollut hirveää, jos olisin yrittänyt sinnitellä työni ja vanhempieni välillä, ja lopulta minut olisi kuitenkin potkittu ulos.

Sain kuuntelijoilta kannustavia viestejä ja postia jopa kotiini. En tiedä, mistä he keksivät, missä asun.

Työttömänä mietin totta kai taloudellista puolta. Kuulun liittoon ja nostan hyvällä omallatunnolla päivärahaa. Olen tehnyt töitä 16-vuotiaasta lähtien, joten olen oman panokseni antanut jäsenmaksujen muodossa.

Minua kuitenkin ahdistaa se, että työttömyyskorvaukseni menee heti laskuihin. Asuntolainan lyhennys haukkaa siitä suurimman osan.

Äitini huolehtii, että miten minä pärjään. Eikä tämä helppoa ole ollut, mutta onneksi minulla on ollut mahdollisuus ottaa välillä esimerkiksi asuntolainan lyhennysvapaata. Pienituloisen arki on haastavaa, sillä täytyy nähdä vaivaa niin ostosten kuin murkinan tekemisenkin suhteen. En ole pitkään aikaan ostellut itselleni mitään ja ruoat valmistan aina kotona ja juoksen tarjoustuotteiden perässä. Yllättävän pienellä rahalla saa taiottua hyvää kotiruokaa.

Nyt haen töitä. Olisi hienoa soittaa liittoon ja sanoa, että kiitos kovasti avustanne, en tarvitse sitä enää. Haluaisin löytää työtä mediasta, mutta ei minua haittaisi tehdä työtä kaupan kassallakaan. Uskon, että löydän kyllä jotain.”

Rantapäivä kaunistaa

”Julkisessa ammatissa olen jatkuvan arvostelun kohteena. En viitsi enää käydä lukemassa, mitä keskustelupalstoilla jutellaan, sillä siellä anonyymit voivat kirjoittaa mitä sattuu. Olen kuulemma ketunnaamainen transvestiitti, jolla ei ole rintoja. Osaan nykyään ottaa kommentit huumorilla. Mutta alkuaikoina mietin, mitä pahaa olen tehnyt.

Koen olevani kauneimmillani, kun olen ollut päivän uimarannalla ja ottanut aurinkoa. En juuri koskaan pala vaan saan helposti nätin värin pintaani. Kun rantapäivän jälkeen käyn suihkussa, tunnen itseni kauniiksi. Ulkomailla meikiksi riittää päivetys.

Suomessa taas nautin siitä, miten kasvoni hehkuvat avantouinnin ja saunan jälkeen. Voi tosin olla, että kuvittelen ihanan hehkun ja oikeasti olen aivan punainen.”

Kun työ sairastuttaa

”Olen kerran urallani työskennellyt työyhteisössä, jossa oli niin huono ilmapiiri, että sairastuin masennukseen. Työntekijöitä kohdeltiin mielestäni epäreilusti riippuen siitä, mikä oli kenenkin henkilökohtainen suhde silloiseen esimieheen. Joillekin suotiin vapauksia ja asioita katsottiin sormien läpi, kun taas jollekin toiselle tuli vastaavista asioista paljon sanktioita. Joku esimerkiksi saattoi tasaiseen tahtiin venyttää viikonloppuja jommastakummasta päästä milloin minkäkin vatsataudin perusteella, eikä asiaan puututtu. Muille työntekijöille tuli tästä epäreilu olo.

Työpaikallani oli hyviä ja lojaaleja tyyppejä, mutta he saivat kenkää, eikä heidän työpanoksellaan ollut yhtäkkiä mitään merkitystä. Vaikka itse sain jäädä, minulle ei tullut fiilis, että jee jee täällähän on hyvä meininki.

Olen aina puuttunut herkästi epäkohtiin. Koulussakin menin aina väliin, jos näin, että joku oli opettajan hampaissa. Puolustin suuna päänä sitä reppanaa. Siispä töissä sanoin ääneen, jos näin epäkohtia. Siitä ei pidetty, vaan minut leimattiin hankalaksi työntekijäksi.

Valitettavasti tänä päivänä pitäisi olla hiljaa ja hyväksyä kaikki, koska silloin pääsee helpommalla. Mutta eikö epäkohdat pitäisi korjata, jotta kaikilla olisi kivaa? On tietenkin olemassa oikeasti hankalia ihmisiä, jotka valittavat joka ikisestä asiasta, mutta se on eri asia.

Äitini mielestä puutuin liiaksi epäkohtiin, isä kannusti. Aamulla menin suoraan työpöytäni ääreen, ja kun sain työni tehtyä, hipsin pois niin pian kuin mahdollista.

Kyllähän sellaisesta seurasi paha mieli. Muistan, miten yhtenä päivänä kävelin kohti työpaikkaa: jalkani painoivat tonnin ja kurkkuani kuristi. Mietin, että minä en halua mennä tuonne. Olin väsynyt, apea ja haluton tarttumaan töihin. Säikähdin, että onkohan minulla burnout.

Menin lääkäriin, joka sanoi, että burnoutia sinulla ei ole, mutta masentunut sinä olet. Lääkäri passitti minut puoleksitoista kuukaudeksi sairauslomalle ja kehotti tekemään kaikkea kivaa. Hän neuvoi, että puheluihin ja viesteihin ei tarvitse vastata, jos ei itse halua.

Olin sairauslomani aikana paljon perheeni kanssa ja mökillä. Se auttoi. Minulla oli parempi fiilis mennä sen jälkeen töihin. Jakso oli outo mutta hyvä kokemus. Opin kuuntelemaan kehoani ja toivottavasti tulevaisuudessa osaan lukea itseäni ajoissa. Kokemus ei vaikuttanut ammatilliseen itsetuntooni. Ymmärsin, että masennuksesta tai pahasta mielestä ei saa syyttää itseään.”

Juttu on katkelma Annan nro 44 kansijutusta.

Lue myös:

Pätkätyöläisen arki on kuin ainaista yt-neuvottelua: ”En tiedä, voinko ensi kuussa maksaa vuokran ja ostaa ruokaa”

Suosikkirunoilija Heli Laaksonen vaikeuksistaan: Harkitsi kirjoittajan uran lopettamista

Piritta Hagman: ”Masennusjaksoni ovat olleet suhteemme kovimmat paikat”