Kirjailijat Riitta ja Olli Jalonen pitkästä liitostaan: ”Meillä saa olla salaisuuksia”

Riitta Jalonen tiesi jo ensikohtaamisella, että Olli Jalosesta tulisi hänen miehensä. Kirjailijapari on ollut yhdessä yli 40 vuotta. Heitä yhdistää luottamus, joka sallii puolisoiden välille isojakin salaisuuksia.

Viime elokuussa Riitta Jalonen sanoi miehelleen Olli Jaloselle, että lähde vain matkaan. Mene sinne, minne sinun täytyy mennä. Vaimo vaistosi, että mies oli jo pitkään ollut lähtemäisillään, ja halusi tukea tätä.

Olli lähti ja kertoi Riitalle maan ja paluulennon mutta ei paljastanut tarkempaa matkakohdetta. Eikä Riitta kysellyt. Mies pakkasi mukaansa vaellusvaatteet. Sen enempää Riitta ei vieläkään matkasta tiedä.

Jalosten pitkässä liitossa on asioita, joista ei jutella. Ja kummankin mielestä niin on hyvä.

Emme ole koristelijoita

Idyllisen puutarhan ympäröimä vaalea talo Hämeenlinnassa on Ollin lapsuudenkoti, ja aviopari on asunut siellä reilusti yli 30 vuotta.

Pihan lipputanko on lahja naapureilta, ja se muistuttaa vuodesta 1990. Olli voitti silloin Finlandia-palkinnon romaanista Isäksi ja tyttäreksi ja Riitta sai Topelius-palkinnon romaanista Enkeliyöt.

– Koti remontoitiin aikoinaan täydellisesti, mutta täällä on edelleen appivanhempieni hyvä henki. Meistä kumpikaan ei ole sisustajana koristelija, vaan kaikki on selkeää ja pelkistettyä, Riitta kertoo.

– Kiviä meillä on paljon, ne ovat meille tärkeitä ja niillä on tarinansa. Kokoelmia on ikkunoiden väleissä ja muuallakin, sisällä ja ulkona. Olemme asuneet kahdesti Irlannissa ja tuoneet auton takakontissa monta laatikollista tuulisilta rannoilta kerättyjä, aaltojen hiomia kiviä, Olli jatkaa.

Mitä hyvää on siinä, että teillä on sama ammatti?

Riitta: Ehkä isoin hyöty on se, että ymmärrämme toisiamme. Mitä tiukempi paikka, sen tärkeämpää on tuki. Esimerkiksi kun Finlandia-palkintoehdokkaat  julkistettiin, olin tietysti pettynyt, ettei kirjani Kirkkaus ollut listalla, vaikka monet olivat sitä sille veikkailleet.

Kun sain puhelimessa kuulla asiasta, Olli oli lähellä. Pyöritin hänelle päätäni merkiksi huonoista uutisista ja sain heti lohtua hänen katseestaan. Hän harmitteli asiaa kanssani ja muistutti, että kirjahan ei siitä miksikään muutu, se on yhtä hyvä edelleen.

Olli: Minulle on tärkeää, että Riitta ymmärtää minun tapani työskennellä eikä ole vaatinut minua muuttumaan. Olen yksinpuurtaja ja haluan säilyttää vapauteni.

Millainen tavallinen työpäivänne on?

O: Meillä on työhuone kodin lähellä. Alkuaikoina käytimme sitä vuorotellen, mutta nykyisin se on minun toimistoni. Keitän aamulla puuron, syön sen ja lähden kuuden–seitsemän maissa kirjoittamaan.

R: Minä herään kaurapuuron tuoksuun, yleensä Olli on jo lähtenyt, kun nousen ylös. En kaipaa varsinaista työhuonetta, sillä kirjoitan kirjan ensimmäisen version käsin. Muistikirja ja kynä kulkevat mukanani, ja istuskelen milloin missäkin. Vain viimeistelyn teen työpöydän ääressä koneella.

Kirjoittamiseni vaatii paljon happea, joten kävelen pitkiä lenkkejä ja pysähdyn merkitäkseni avainsanoja ja -lauseita muistilapuille. Viimeisen kolmen vuoden aikana olen kävellyt 10 000 kilometriä.

O: Riitta laittaa yleensä lounaan, syömme yhdessä ja jatkamme töitä illansuuhun asti.

Kuinka tapasitte ensi kerran?

R: Tämä on minulle tosi rakas ja selkeä muisto. Olin ensimmäisiä viikkoja opiskelemassa Tampereen yliopistossa, ja meitä oli tutorin ohjauksessa kuusi ihmistä pyöreän pöydän ympärillä. Kun Olli sanoi nimensä, jäin vain tuijottamaan häntä. Katsoin hänen silmiään silmälasien takana ja ajattelin, että siinä on mun mies.

O: Minulla ei ollut noin selvää etiäistä, mutta aika pian me tutustuttiin ja ihastuttiin.

R: Vakuutuin Ollista heti. Hän on asiallinen ja iloinen, sopivasti vakavissaan, ei mikään tyhjännauraja. Rakastuminen oli minun elämäni ravinto ja pelastus, sillä olin hyvin herkkä. Ja kun tapasimme, olin jo sairastunut.

Laihduin rankasti sen syksyn aikana, ja minulla epäiltiin useitakin eri sairauksia. Lopulta maaliskuussa sain diagnoosin, ja sitten toimittiin nopeasti. Minulla todettiin tuberkuloosi, aloitettiin vahva lääkitys ja jouduin saman tien Kinkomaan parantolaan.

Yhdistikö sairaus teitä?

R: Ainakin se oli koetinkivi suhteelle: jos tämä ei lopu heti, tämä kestää pitkään. Otin sairaalaan raskaan Adler-merkkisen kirjoituskoneen ja pehmeän höyhentyynyn. Vuoteeni yläpuolella oli Ollin kuva, ja lähettelimme toisillemme kymmenittäin kirjeitä. Niiden kautta tutustuimme toisiimme ja hitsauduimme yhä tiukemmin yhteen.

Tuberkuloosi oli siihen aikaan jo harvinainen mutta yhä maineeltaan pelätty sairaus. Oli aika dramaattista, kun pääsin kesällä lääkepurkkien kanssa kotiin. Tarttumista pelättiin, vaikka tauti oli jo hoidossa. Ollin vanhemmatkin joutuivat keuhkokuviin, koska Olli oli ollut kanssani tekemisissä.

O: Riitta joutui lähtemään parantolaan niin äkkiä, että ei siinä ehtinyt kuin pelästyä. Sitten suunnittelimme asiat toisella tavalla eteenpäin. Muutimme yhteen jo seuraavana syksynä, ja minä kannoin Riitan patjan yhteiseen 16 neliön opiskelija-asuntoomme Härmälään.

Naimisiin menimme vasta viisi vuotta myöhemmin.

Miten puoliso on muuttunut sitten noiden vuosien?

O: Riitta on saanut hirvittävästi lisää itsevarmuutta. Hän on selvästi löytänyt paikkansa maailmassa, hauras runotyttö on vahvistunut. Hän on entisestään syventynyt ja henkistynyt ja uskaltaa olla enemmän oma itsensä.

R: Olli on entistä tasaisempi ja hienotunteisempi, hän antaa toisen pitää oman yksityisyytensä. Hän ei halua häiritä muita ihmisiä ja tajuaa vaistonvaraisesti, missä menee pyhä raja. Yhteisten vuosien aikana hän on oppinut myös käyttämään vatupassia ja rakentamaan.

Oliko itsestään selvää, että halusitte lapsen?

R: Emme mitenkään suunnitelleet lasta, mutta sairasteluni jälkeen lapsi oli luojan lahja. Vuonna 1979 meille syntyi Tampereen keskussairaalan suurin vauva, ja olemme onnellisia hänestä. Kuntoni olisi tuskin kestänyt toista lasta, joten hyvä näin. Emme ole suurperhetyyppiä.

O: Kaikki sujui tytön kanssa luontevasti. Annoimme aina lapsen mielipiteelle arvoa. Lapsen selviytyminen koulumankelin läpi tuntui hiukan pelottavalta, ja mietin jopa jossain vaiheessa, että opettaisimme häntä itse. Kasvatuskysymyksistä meille ei tullut riitaa, ja ehkä teimme jotain oikein, sillä hänestä on kasvanut fiksu ja itsellinen nainen.

Mikä on parasta puolisossasi?

O: Lempeys. Riitta katsoo lähtökohtaisesti toista hyväksyvästi eikä luo mitään paineita tai odotuksia. Me työskentelemme omissa oloissamme, ja hän ymmärtää minua. Minulle pään sisältö on erityisen omaa, en halua jakaa kaikkea kenenkään kanssa.

R: Ollissa parasta on rinnalla kulkeminen. Hän on lähellä, mutta ei ole koskaan rajoittanut minua. Hän antaa ison oman tilan, luotan häneen ja arvostan häntä vilpittömästi.

Entä mistä te riitelette?

R: Nuorena poltin tupakkaa, ja Olli sanoi siitä joskus tiukastikin, kun minulla oli sentään tautitausta. Nyt siitäkään ei ole tarvinnut taistella vuosikymmeniin. Oppaissa kai neuvotaan, että pitäisi tulistua edes silloin tällöin, mutta se ei ole meille kummallekaan luontevaa.

O: Riitely on mielestäni ajantuhlausta. Se syö voimavaroja, joita tarvitaan elämän ylläpitämiseen ja muuhun parempaan. Olisin huolissani, jos me riitelisimme.

R: Kumpikaan meistä ei mökötä. Asiat puhutaan selviksi, eikä mitään jätetä hampaankoloon.

Eikö kotitöistä tai rahastakaan synny riitaa?

O: Meille on muotoutunut kotona omat alamme, kumpikaan ei uhraudu. Riitta tekee enemmän ruokaa, minä käyn kaupassa.

R: Ja minä tykkään tiskaamisesta, ihan käsin. Se ei tunnu työltä. Puutarhahommat ja siivoukset teemme vuorotellen. Kumpikaan meistä ei jyrää eikä painosta.

O: Raha-asiat hoituvat niin, että meillä on omat tilit ja hallituksen tili, jolta hoidetaan yhteiset menot. Se on jatkoa opiskelija-aikojen ruokarahapussille, sopivan selkeä systeemi.

Millaisia lahjoja olette ostaneet toisillenne?

R: Jossain muutossa sairaala-aikani kirjeenvaihtomme hukkui meiltä moneksi vuodeksi, mutta onneksi Olli löysi sen. Hän antoi kirjeet kauniisti rusetilla sidottuna minulle 40-vuotispäivänä. Se oli koskettava yllätys ja hieno lahja.

O: Emme osta hirvittävästi tavaroita, mutta huomioimme kyllä toisiamme. Minä olen saanut Riitalta kauniin irlantilaisen villapaidan, joka kestää ja lämmittää jo ajatuksenakin.

Puhutteko tekeillä olevista romaaneista keskenänne?

O: En puhu keskeneräisestä töistäni kenenkään kanssa, en kavereiden, en oman kustannustoimittajan enkä edes Riitan. Tuntuu vapaammalta kirjoittaa näin. Koti ei ole kustantamon etähuone.

R: Nuorempana, kun luulin olevani runoilija, näytin joskus keskeneräisiä runoja Ollille. Mutta se ei ollut hyvä ajatus, ei hän ole runokriitikko. Sittemmin olen omaksunut Ollin malliin. Olemme työssämme erillisiä, kirjoitamme eri aiheista ja eri tyyleillä, ja meillä on omat kustantajat ja omat kirjailijajuhlat. Kehräämme molemmat omaa asiaamme, ja molemmilla pitää olla oma puhdas aura ja alue.

Ettekö lainkaan kritisoi toisianne?

R: Totta kai, sitten kun kirja on valmis. Arvostan hirvittävästi Ollin kritiikkiä, ja uusimman kirjani näytin hänelle samaan aikaan, kun lähetin sen kustantajalle.

Jännitän Ollin kritiikkiä yhtä paljon kuin kustannustoimittajan palautetta. Olin helpottunut, kun Olli kehui kirjaani ja seuraavalla viikolla kustannustoimittaja ja kustannuspäällikkö tulivat tapaamaan minua henkilökohtaisesti. Ilahduin, kun näin heillä valtavan kukkakimpun, se tiesi hyvää.

O: Kirjoitan romaanejani pitkään, ja kun jätän käsikirjoitukseni kustannustoimittajalle, minulla on hirvittävän vahva kuvitelma, että se on täysin valmis. Onneksi hän lukee sitä päiviä tai jopa viikkoja, ja siinä ajassa minä ehdin keksiä monta kohtaa, joita pitäisi viilata. Kun sitten saan palautteen, olen valmis työstämään kirjaa innostuneesti edelleen.

Eikö puolisolla ole aavistustakaan, mitä toisen tuleva romaani käsittelee?

R: Eipä juuri. Matkoista voi tietysti yrittää arvailla jotakin. Olli tutkailee asioita tahollaan, sitten kartta ilmestyy pöytään ja Olli ehdottaa, että mitäs jos lähdettäisiin vaikka Fidžille. Joskus minulla on tietysti ollut omat aavistukseni.

O: Mutta yleensä ne menevät pieleen. Kun kävimme Fidžillä, paikalliset luulivat minua geologiksi, koska kuljimme viidakkopolkuja kompassi kädessä. Vasta kun romaanini 14 solmua Greenwichiin ilmestyi, Riitta tajusi, miksi meidän piti käydä erikseen pienkoneella Taveuni-saarella.

R: Samalla reissulla kävimme myös Uudessa-Seelannissa. Sieltä ostin matkalukemiseksi paikallisen kirjailijan, Janet Framen kirjoja. Niin kävi, että Janetista tuli nyt – parikymmentä vuotta myöhemmin – uusimman kirjani inspiraatio.

Eikö puolison salailu ole ärsyttävää?

R: Ehkä Ollin työsuunnitelmien salaperäisyys aluksi vähän ihmetytti minua. Yritin turhaan arvailla, mihin tekemiseen tai aiheeseen esimerkiksi matkat liittyivät. Rakkaushan ei ole sokea vaan päinvastoin, varsinkin alussa se valaisee voimakkaasti ja haluaa nähdä kaiken. Nykyisin ajattelen Ollin matkoja seikkailuina, jotka joku järjestää minulle. On ollut hieno kokemus vierailla Ollin tulevien kirjojen paikoilla. Siinä on jotain kihelmöivää, koska kokonaisuus selviää minulle vasta myöhemmin.

O: Ei meitä ärsytä toisissamme oikein mikään, olemme tottuneet toisiimme. Olemme rauhallisia tyyppejä, emme lainkaan dramaattisia.

Mikä on pitkän liiton salaisuus?

R: Luottamus ja hyvä kumppanuus. Keskustelemme paljon, mutta meillä kummallakin on oma tilansa. Taiteilijaliitossa on tärkeää, että toisen työ ei sotke omia ajatuksia.

O: Arvostus ja sopiva erillisyys. Emme todellakaan lue toista kuin avointa kirjaa. Olisi tylsää, jos tuntisi puolisonsa liian hyvin.

Jos puolisosi olisi kirja, millainen hän olisi?

O: Riitta olisi koskettava ja tarkasti kirjoitettu pienoisromaani, joka käsittelisi henkisyyttä ja ihmisen mieltä.

R: Olli olisi laaja teos, jossa olisi valtavasti eri kerroksia. Olisi juoni ja toimintaa mutta taustalla hieno henkinen taso.

Lue lisää:

Kuuluuko mustasukkaisuus rakkauteen vai tuhoaako se parisuhteen? Asiantuntijat vastaavat

Jatkuva yhdessäolo voi ajaa eroon – Oma aika on tärkeää parisuhteessa

Kanadalaismiehen kanssa pika-avioitunut rakkausvalmentaja Mia Halonen: ”Virallinen sitoutuminen tuntuu hyvältä”