Ihmiset

Kolmen keskenmenon jälkeen Maria Jyrkäs tuli vielä kerran raskaaksi, mutta sikiö menehtyi kohtuun: ”Päätin, että kukaan ei enää kuolisi sisääni”

Esikoisen syntymän jälkeen Maria Jyrkäs, 44, toivoi saavansa toisen lapsen. Keskenmenojen jälkeen hän tuli vielä kerran raskaaksi, mutta sikiö oli vaikeasti vammautunut ja menehtyi kohtuun. Kun hän oli synnyttänyt kuolleen lapsen, paluuta entiseen ei enää ollut.

Teksti:
Tyyne Pennanen
Kuvat:
Tammi, Istock

– Kun hautasin lapseni, hautasin osan itsestäni, Maria Jyrkäs sanoo.

Esikoisen syntymän jälkeen Maria Jyrkäs, 44, toivoi saavansa toisen lapsen. Keskenmenojen jälkeen hän tuli vielä kerran raskaaksi, mutta sikiö oli vaikeasti vammautunut ja menehtyi kohtuun. Kun hän oli synnyttänyt kuolleen lapsen, paluuta entiseen ei enää ollut.

Uurna tuntui painavalta, vaikka sisällä oli vain tuhkaa. Maria Jyrkäs nosti kannen ja tyhjensi miehensä kanssa uurnan kuoppaan, joka oli kaivettu nurmikentälle.

Oli syksy 2013, ja he olivat tulleet hautaamaan menehtyneen lapsensa Vantaalle Honkanummen hautausmaan lasten muistolehtoon. Siellä on oma paikka lapsille, jotka on menetetty ennen raskausviikkoa 22. Heidät joukkotuhkataan, minkä jälkeen tuhkat lasketaan maahan. Paikalla oli Marian ja hänen miehensä lisäksi vain hautausmaan vahtimestari.

Nurmikentällä ei ole hautakiviä, mutta lähettyvillä on muistopaaseja, joihin vanhemmat ovat jättäneet muistokirjoituksia lapsilleen.

Maria Jyrkäs ja hänen miehensä lapioivat kuopan umpeen. Sen jälkeen Maria mittasi, kuinka monta askelta hautapaikalta on läheiseen havupuuaitaan. Hän halusi aina muistaa lapsensa tarkan hautapaikan.

Menetys oli ollut kuin maailmanloppu. Maria oli parikymppisestä asti haaveillut siitä, että hänellä olisi ainakin kaksi lasta.

Ensimmäinen keskenmeno oli hirveä pudotus

Tervetuloa meidän perheeseen, tervetuloa tähän maailmaan, 27-vuotias Maria kuiskasi pojalle, joka oli sektion jälkeen nostettu hänen rinnalleen. Oli kesä vuonna 2003, ja esikoispoika oli syntynyt.

Maria Jyrkäs oli tuore äiti ja pakahtua onnesta.

Hän katsoi vauvan kasvoja ja koski tämän nenänpäätä. Miten tutulta poika tuntuikaan, olihan hän ollut hänen vatsassaan yhdeksän kuukautta. Tuntui, että juuri tämän lapsen oli ollut määrä syntyä.

– En ollut koskaan kokenut niin puhdasta ja täydellistä rakkautta. Sylissä oli enemmän kuin joku toinen, siinä oli osa itseä, Maria sanoo.

Toimittajana työskentelevä Maria jäi äitiyslomalle ja soljahti symbioosiin vauvansa kanssa. Vuorokaudet rytmittyivät imettämisen, vaippojenvaihdon ja vauvan unien ympärille. Hän ei mielellään lähtenyt edes kauppaan ilman lastaan.

Ensimmäisten kuukausien jälkeen pojalla alkoivat mahavaivat, joiden syyksi paljastui ruoka-aineallergia. Pahinta allergiaoireilua kesti nelisen vuotta. Parin vuoden jälkeen arki sujui kuitenkin jo niin hyvin, että pariskunta päätti, että olisi sopiva aika saada toinen lapsi. He toivoivat, että lapsilla olisi melko pieni ikäero, jotta näistä olisi seuraa toisilleen.

”Olin turhautunut ja kiukkuinen. Tuntui, että muut tulevat raskaaksi tuosta vain.”

Maria ei ollut tullut raskaaksi ihan helposti ensimmäisellä kerralla. Hän oli ollut pari vuotta ilman ehkäisyä, mutta aloitettuaan ovulaatiota tehostavan tablettilääkityksen hän oli tullut raskaaksi ensimmäisestä kierrosta.

–  Naiivisti ajattelin, että toisellakin kerralla tarvittaisiin vain yksi lääkekuuri, Maria Jyrkäs sanoo.

Vuoden hoitojen jälkeen hän ei ollut hedelmöittynyt, sen sijaan hormonilääkkeiden annoskokoa oli lisätty, mikä aiheutti väsymystä ja etovaa oloa. Hänelle määrättiin kuukauden e-pillerikuuri tasaamaan kehon hormonitoimintaa.

– Olin turhautunut ja kiukkuinen. Tuntui, että muut tulevat raskaaksi tuosta vain, kun taas minä olin ollut hoidoissa jo vuoden, ja nyt minua hoidettiin e-pillereillä.

Maria tuli lopulta raskaaksi koeputkihedelmöityshoitojen avulla 32-vuotiaana. Siihen oli kulunut kaksi vuotta.

– Ajattelin, että huh, tämä on nyt päätepiste, ja kaikki vaivannäkömme palkitaan. Emme lainkaan tajunneet, ettei raskaus olisi varmaa.

Ajatukset karkasivat jo pitkälle tulevaisuudensuunnitelmiin, mutta viikko raskaustestin jälkeen alkoi verenvuoto. Raskaus oli mennyt kesken ihan alkuvaiheessa.

Se oli hirveä pudotus.

– Järki-ihmisinä kuitenkin ajattelimme, ettei raskauden keskeytyminen ole niin epätavallista. Pääasia oli, että oli löytynyt hoitomuoto, jonka avulla tulin raskaaksi.

Lue myös: Ellen Jokikunnas: ”Kadun sitä, että salasin lapsettomuuteni niin pitkään”

Kolmas keskenmeno mursi Marian

Maria Jyrkäs ja hänen miehensä jatkoivat hoitoja vielä kaksi ja puoli vuotta. Kun he olivat olleet lapsettomuushoidoissa yhteensä viisi vuotta,  he päättivät yhdessä lopettaa hoidot. Maria oli henkisesti ja fyysisesti uupunut.

Maria alkoi kuntoilla ja pudotti painoaan. Hän vaihtoi stressaavan pestinsä uutispäälliköstä radiojuontajaksi. Hän oli paremmassa kunnossa ja vähemmän stressaantunut.

Keväällä 2012 tapahtui ihme: hän tuli luomusti raskaaksi. Ajatukset karkasivat taas tulevaisuuteen. Olisiko se tyttö vai poika? Olisiko heillä kaikki valmiina?

Tämäkin raskaus meni kuitenkin pian kesken.

”Ennen kuin vuoto alkoi, tiesin jo, että raskaus oli mennyt taas kesken.”

Saman vuoden syksyllä hän osasi jo tunnistaa merkit ennen kuin oli tehnyt testin: rinnat olivat pinkeät ja alavatsan jomotus oli hieman erilaista kuin kuukautiskivuissa. Mutta hän muisti myös, miltä tuntuu, kun oireet alkavat kadota.

Hän tarkkaili kehoaan hermostuneesti. Tällä kertaa hän ei uskaltanut haaveilla tulevaisuudesta.

–  Olin joka päivä löysässä hirressä, ja ennen kuin vuoto alkoi, tiesin jo, että raskaus oli mennyt taas kesken.

Kolmas keskenmeno sai Marian murtumaan. Vaikka hän oli kiitollinen esikoisestaan, suru menetetyistä lapsista vyöryi yli. Seuraavat viikot hän hoiperteli kuin sumussa eikä pystynyt kunnolla syömään tai nukkumaan. Kun hän lopulta pyörtyi kesken työtehtävien, hänet määrättiin kuukauden sairauslomalle.

Esikoinen kyseli sisaruksen perään

Aika kului. Ikäero esikoisen ja mahdollisen toisen lapsen välissä oli kasvamassa niin suureksi, ettei heistä välttämättä enää lapsuusaikana olisi kaveriseuraa toisilleen.

Esikoinen kyseli usein sisaruksen perään, ja erityisesti hän toivoi pikkuveljeä. Kaikilla kavereillakin tuntui olevan sisarus.

– Halusin antaa lapselle kaiken, mitä hän tarvitsee, ja tuntui pakahduttavan surulliselta, kun en pystynyt antamaan hänelle sisarusta, jota me toivoimme ja jota hän niin hartaasti toivoi, Maria Jyrkäs sanoo.

Vaikka avioliitossa oli ollut ongelmia jo ennen ensimmäistä raskautta, yhteinen perhe piti Marian ja hänen miehensä yhdessä.

– En tiedä, oliko elämä hirveän hyvää kummankaan mielestä, mutta ainakin minä voin huonosti. Toivoimme kuitenkin, että saisimme liittomme parannettua.

Maria oli koko avioliiton ajan ajatellut, että hän ei koskaan eroa, mutta nyt eron mahdollisuus kävi pahimpina hetkinä toistuvasti mielessä.

– Muistan, kuinka laskin, montako vuotta menisi lapsen täysikäisyyteen, jolloin voisimme erota. En halunnut, että oma lapsi joutuisi kokemaan sitä, mitä olin kokenut.

Marian vanhemmat olivat eronneet tämän ollessa 12-vuotias. Äiti oli muuttanut sisaruksen kanssa pois paikkakunnalta. Maria oli päättänyt jäädä asumaan isänsä kanssa, jolla oli ongelmia alkoholin kanssa, koska hän oli ollut huolissaan, miten isä pärjäisi, jos tämä jäisi yksin. 12-vuotiaan tytön lapsuus oli loppunut siihen. Hänestä tuli huolehtija ja vastuunkantaja liian varhain.

Niinpä hän oli päättänyt jo nuorena, että ei koskaan eroaisi. Hän tulisi aina tarjoamaan lapsilleen ydinperheen turvan.

Keväällä 2013 raskaustestin tikkuun piirtyi taas kaksi viivaa.

”Täällä on aika paljon turvotusta”

Miten minä enää kestän, jos tämäkin raskaus päättyy suruun, Maria mietti aluksi paniikissa.

Pian hän kuitenkin alkoi taas toivoa. Jos hän saisi tämän lapsen, hän tekisi kaikkensa, jotta avioliiton ongelmat saataisiin ratkaistua. Lapsi tuntui uudelta mahdollisuudelta parisuhteellekin.

Kesän loppupuolella Maria käveli miehensä kanssa parkkipaikan halki kohti äitiyspoliklinikkaa, jossa tehtäisiin normaaliin raskaudenseurantaan kuuluva niskaturvotusultra. Siinä selviäisi, olisiko sikiöllä kaikki hyvin.

Kun Maria kuuli lukemat, hän tiesi heti, että asiat olivat huonosti.

Raskaus oli edennyt normaalisti, joten pahimmat pelot olivat hälvenneet. Pariskunta jutteli, että ultran jälkeen uutisen voisi kertoa esikoiselle ja lähipiirille.

Kun sikiön kuva ilmestyi monitorille, Maria huomasi heti, että selkä näytti erilaiselta kuin ensimmäisen lapsen kohdalla. Turvotus ulottui niskasta peppuun. Kätilö tutki sikiötä ja sanoi lopulta: ”Täällä on aika paljon turvotusta.” Kun Maria kuuli lukemat, hän tiesi heti, että asiat olivat huonosti.

Kätilö alkoi varata aikaa perinnöllisyysklinikalle, mutta Maria ei pystynyt nousemaan tutkimuspöydältä. Hän kääntyi kyljelleen, korvissa kohisi ja huone pyöri ympärillä. Oikeaan ranteeseen nousi punaisia läikkiä.

Maria oli nyt viidettä kertaa raskaana

Jatkotutkimusten jälkeen oli selvää, että sikiö oli vaikeasti vammautunut. Oli hyvin epätodennäköistä, että sikiö eläisi raskauden loppuun asti. Ja parhaimmillaankin ennuste elämästä oli lohduton ja synkkä. Lapsen elämä olisi lyhyt, kivulias ja täynnä hoitojaksoja ja toimenpiteitä. Heti syntymänsä jälkeen edessä olisi todennäköisesti isoja leikkauksia.

Riittäisikö lapselleni hyväksi elämäksi se, että hän ei ollut vielä kuollut, Maria mietti. Entä miten esikoinen kestäisi sen, että hän ensin kiintyisi sisarukseen ja sitten joutuisi myöhemmin todennäköisesti menettämään tämän? Millaista heidän vanhemmuutensa olisi, kun siihen liittyisi niin paljon huolta?

Raskauden keskeyttäminen tuntui silti hirvittävän vaikealta. He olivat yrittäneet saada toista lasta lähes yhdeksän vuotta. Tämä oli Marian viides raskaus.

– Tuntui kuin olisi joutunut valitsemaan ruton ja koleran välillä. Pyrimme lopulta valitsemaan vaihtoehdon, joka tuottaisi vähiten kärsimystä kaikille.

Raskaus keskeytettiin viikkojen 15 ja 16 rajamailla. Ensin Marialle annettiin lääkkeet, jotka keskeyttäisivät raskauden, mutta sen jälkeen hänen pitäisi synnyttää kuollut lapsi alatiesynnytyksellä. Supistukset olivat kivuliaampia kuin ensimmäisen lapsen kohdalla.

Vanhemmat jätettiin vauvan kanssa. He pitivät poikaa sylissä ja silittivät.

Ja siinä hän nyt oli, pieni kuollut poika, kämmenen kokoinen. Iho oli punertava, mutta vatsa oli jo tummunut. Hän oli menehtynyt kohtuun jo ennen raskaudenkeskeytyslääkkeitä. Kätilö asetti vauvan sairaalapeitteen päälle pahviseen kaarimaljaan.

Maria oli ollut keskenmenoista niin lamaantunut, että hän oli itkenyt harvoin. Mutta nyt hän itki valtoimenaan.

Vanhemmat jätettiin vauvan kanssa. He pitivät poikaa sylissä ja silittivät. Hänestä näki, että hän oli ollut sairas, mutta silti kasvonpiirteet olivat tutut, yhdistelmä isää ja äitiä. Persoonalliset kasvot, vähän samanlaiset kuin esikoisella.

Luopumisen aika

Ei enää koskaan, Maria Jyrkäs päätti. Nyt se on ohi.

– Päätin, että kukaan ei enää kuolisi sisääni. Menetykset olivat olleet niin tuhoavia, että en olisi enää kestänyt henkisesti enkä fyysisesti uutta raskautta. En halunnut enää kokea positiivisen raskaustestin tulosta, joka tietäisi minulle eri asioita.

Maria jäi sairauslomalle ja haki apua netin vertaistukiryhmistä. Hän myös alkoi ensimmäistä kertaa puhua työkavereilleen ja muutamalle lähimmälle ystävälleen, mitä oli kokenut.

– Tämä oli ensimmäinen menetys, josta pystyin puhumaan. Surun jakaminen oli minulle uutta, sillä olin nuoresta pitäen kantanut asioita sisälläni. Tajusin, että ihan yksin ei tarvitse joka tilanteessa jaksaa. Ja kun muiden mielestä kokemukseni olivat olleet järkyttäviä, se auttoi yllättävällä tavalla.

”Kun on riittävän pohjalla, näkee koruttomasti ne muutamat asiat, jotka ovat kunnossa, ja ne, jotka eivät ole.”

Sairauslomansa jälkeen Maria Jyrkäs ehti olla kuukauden töissä, kun hänen isänsä kuoli yllättäen sydänkohtaukseen. Pian hän kantoi taas sylissään uurnaa.

Sen jälkeen ei ollut enää paluuta menneeseen.

– Kun on riittävän pohjalla, näkee koruttomasti ne muutamat asiat, jotka ovat kunnossa, ja ne, jotka eivät ole. Oli vain pakko hyväksyä se, että avioliitto ei ollut enää minulle hyväksi, eikä lapsellekaan, koska olin niin onneton.

Kahdeksan kuukautta lapsen menettämisen jälkeen Maria Jyrkäs ja hänen miehensä erosivat. Mariasta tuntui, että vasta kun hän oli yksin, lopullinen toipuminen kaikesta hänen kokemastaan saattoi alkaa.

Pian eron jälkeen hän ajoi moottoripyöräajokortin. Hän ajoi usein Lasten muistolehtoon. Joka kerta hän etsi muistopaasista heidän lapsensa muistolaatan. Joka kerta hän huomasi, että laattoja oli tullut lisää. Se oli surullista mutta myös lohdullista. Hän ei ollut kokemustensa kanssa yksin.

Hän laski myös havupuuaidasta askeleet ja seisoi lapsensa haudan äärellä.

– Kun hautasin lapseni, hautasin samalla osan itsestäni.

Sitä Mariaa, jolla olisi monta lasta, ei ollut enää.

– Olen kahden lapsen äiti, mutta toinen lapsistani on kuollut. Mutta se ei ole musertavaa enää. Olen hyväksynyt, että tämä on osa elämänhistoriaani, elämäni meni tältä osin näin. Kehoni on pystynyt ihmeeseen, kun synnytin yhden, elävän lapsen.

Poika on nyt 17-vuotias. Hän on äitinsä suurin aarre.

Jutussa on käytetty haastattelun lisäksi lähteenä Maria Jyrkäksen kirjaa Muutoksen matkaopas – kartanlukuohjeita omaa tietään etsiville, joka ilmestyy 1.9.2020.

X