Laura Pörsti on pukeutunut isoäitinsä vanhaan harmaaseen villakangastakkiin. Takki on osa isoäidin tarinaa, ja Laura kirjoittaa siitä Viimeinen vuosi -kirjassaan.
Laura Pörsti kierrättää vaatteitaan surutta, mutta villakangastakista hän ei luovu. Takki on osa isoäidin tarinaa, ja Laura kirjoittaa siitä Viimeinen vuosi -kirjassaan.
Ihmiset

Kolme naista avaa vaatekaappinsa ja paljastaa aarteensa: ”Mekko oli ylläni päivänä, joka muutti kaiken”

Mikä yhdistää mustaa hupparia, villakangastakkia ja kotelomekkoa? Vaate voi herättää muistoja, tuoda turvaa tai viedä vuosikymmenten taa. Laura, Paula, Anna-Sisko ja Kirsi kertovat vaateaarteesta, joka kulkee aina heidän mukanaan.
Teksti: Virve Järvinen Kuvat: Samuli Ikäheimo, Sara Pihlaja ja Sampo Korhonen

”Isoäidin takki on silta hänen luokseen”

Laura Pörsti, 39, kirjoittaja-toimittaja

”Villakangastakkini on samaan aikaan sileä ja karhea, luja ja ryhdikäs – kuten takin aiempi omistaja, isoäitini. Se on taikatakki, joka suoristaa ryhtini ja tekee olosta hyvän. Takki on kotimainen ja huolellisesti tehty. Pukeutumalla siihen haluan välittää kuvan ihmisestä, joka pitää huolta tavaroistaan ja vaalii ympäristöarvoja. Se on todellinen kuva minusta.

Vietin kuukauden 94-vuotiaan, liikuntakyvyttömän isoäitini seurana hänen viimeisenä elinvuotenaan. Vaikka olin viettänyt hänen kanssaan lapsena paljonkin aikaa, hän oli jäänyt minulle tavoittamattomaksi. Ajattelin, että vaatteet voisivat toimia siltana hänen luokseen, joten aloin käydä läpi hänen vaatekaappejaan. Vaatteita oli valtavasti, koko isoäidin aikuisen elämän ajalta, ja silti hän muisti niistä lähes jokaisen. Jokaisella vaatteella oli tarina.

Isoäidin vaatteet kertoivat naisesta, jonka sairaanhoitajahaaveet kariutuivat sotaan. Kun veljet lähtivät rintamalle, isoäiti jäi hoitamaan kotitaloa ja huhkimaan pellolla. Hän ei juuri liikkunut pihapiirinsä, kukkapenkkien ja navetan, ulkopuolella. Siihen ympäristöön pitkä vaalea villakangastakki ei ollut sopinut. Kun sain sen, se oli kuin uusi, vasta kaupasta ostettu.

Harmaa pitkä villakangastakki. 

Laura Pörstin isoäidin villakangastakin tunnearvo on mittaamaton.

Villakangastakki oli isoäidille kuten juhlamekot monelle naiselle. Ne ruokkivat kauneudenkaipuuta ja toiveita elämästä, jossa niitä voisi käyttää. Isoäidilläkin oli ehkä haaveita koulutetun kaupunkilaisen elämästä, jossa pitkä villakangastakki olisi voinut olla tarpeellinen vaate.

Kun sovitin takkia isoäitini edessä, tunsin oloni kauniiksi. Uskon, että isoäiti tunsi aikanaan samoin takki yllään. Sen sanominen ääneen ei kuitenkaan sopinut hänen tapoihinsa.

Isoäidin takki on minulle sekä muisto että käyttöesine. En varjele sitä, vaan pukeudun siihen esimerkiksi leikkipuistoon. Takki ei ole siellä ehkä se käytännöllisin vaate, mutta minulla on se ylläni hyvä olo. Toivon, että se välittyy myös muille.”

Lue lisää: Onko villakangastakkisi täynnä nyppyjä? Älä osta uutta – näillä nikseillä takista tulee kuin uusi!

”Mekko oli ylläni päivänä, joka muutti kaiken”

Paula Peltonen esittelee vaaleanviolettia kotelomekkoa, jota hän käytti ylioppilasjuhlissaan.  

– Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, sanoo Paula Peltonen, eikä puhu mekosta. Mekosta alkoi yhteinen elämä puolison kanssa.

Paula Peltonen, 39, palveluneuvoja ja digimarkkinoinnin opiskelija

”Pienellä paikkakunnalla lapsesta kasvaa roolinsa vanki. Kun luokkatoverit pysyvät samoina ensimmäisestä luokasta lukion loppuun, rooli yhteisössä vahvistuu, ja siitä on vaikea pyristellä irti. Minulla se oli ujon ja syrjäänvetäytyvän tytön rooli. Tunsin, ettei minusta pidetty. Kukaan ei halunnut tehdä kanssani ryhmätöitä, ja liikuntatunnilla minut valittiin viimeisenä joukkueeseen. Siksi en kokenut lakkiaisissani minkäänlaista haikeutta.

Ujona en halunnut erottautua porukasta, ja hankin lakkiaisiin yksinkertaisen mekon. Vaalea, violetti kotelomekko löytyi Helsingistä. Se oli vähän nafti, mutta ajattelin, että jaksan vetää yhden päivän vatsaa sisään.

Vaaleanvioletti kotelomekko. 

– Mekko symboloi minulle uuden elämän alkua. Se oli ylläni päivänä, joka muutti kaiken, Paula Peltonen sanoo.

Lakkiaisiltana yökerhossa reilu parikymppinen mies tuli onnittelemaan minua. Vaihdoimme illan päätteeksi puhelinnumeroita. Kesän kuljimme tiiviisti yhdessä. Se oli siihenastisen elämäni paras kesä.

Minusta oli ihmeellistä, että mies oli kiinnostunut minusta, ei-tykätystä tytöstä, ja oli ilmeisen tosissaan tunteittensa kanssa. Hänen rakkautensa avulla itsevarmuuteni kasvoi ja aloin päästä eroon ujon tytön roolistani.

Kun mies kesän lopussa muutti Helsinkiin, ajattelin, että tarinamme loppuu siihen. Seurasin kuitenkin myöhemmin perässä ja aloitin opintoni Helsingissä. Kuusi vuotta myöhemmin menimme naimisiin, ja nykyään meillä on kaksi lasta.

Mekko symboloi minulle uuden elämän alkua. Se oli ylläni päivänä, joka muutti kaiken. Rakkauden löytyminen teki minusta, epävarmasta tytöstä, vahvan naisen. Astuin opintoihin ja myöhemmin työelämään muiden kanssa tasaveroisena.

Aika ajoin kurkkaan, että mekolla on pukupussissa kaikki hyvin. Kun avaan pukupussin, voin melkein haistaa silloin käyttämäni parfyymin kukkaistuoksun. Kun kosketan sileää kangasta, palaan mielessäni lakkiaispäivään. Muistan ensimmäisen tanssin mieheni kanssa, suudelmat ja auringonnousun.

Mekko ei mahdu enää päälleni, ja vaikka mahtuisi, tuskin pukeutuisin siihen. En ole muutenkaan enää sama nainen kuin lakkiaiskeväänäni.”

Lue lisää: Jäikö hääpukusi vain yhden kerran vaatteeksi? Tuunaa hääpukusi näillä Sami Sykön vinkeillä käyttövaatteeksi

”Huppari oli turvavaatteeni”

Anna-Sisko Sorsa seisoo ulkona yllään punakukallinen mekko ja musta huppari. 

Anna-Sisko Sorsa sai tarpeekseen mustasta. Nyt vaatteissa on väriä.

Anna-Sisko Sorsa, 38, sairaanhoitaja

”Musta löysä huppari hoikensi, peitti, ja ennen kaikkea se mahtui päälleni. Se on ainoa vanha vaatteeni, sillä uusin vuodessa koko vaatevarastoni. Nyt pukeudun istuviin vaatteisiin. Olen enemmän minä mekossa kuin väljissä verkkareissa: iloinen, aktiivinen, sosiaa­linen ja kunnianhimoinen. Olen entistä rohkeampi ja varmasti paljon värikkäämpi.

Minulle on tehty lihavuusleikkaus. Olen nyt 40 kiloa kevyempi kuin pari vuotta sitten. Laihdutin ensimmäisen kerran 12-vuotiaana ja lukiossa olin jo merkittävästi ylipainoinen. Olen syönyt aina tunteisiin ja nuorena kärsin ahmimishäiriöstä. Liikuin syömisissäni ääripäästä toiseen: joko kontrolloin itseäni tiukasti tai en välittänyt yhtään, mitä suuhuni laitoin. Tiukka dieetti pudotti painoa muutamia kiloja, mutta kilot palasivat korkojen kera takaisin.

Kilojen kertyessä itseinhoni kasvoi. Pyytelin ystäviltäni anteeksi olemustani. Ajattelin, että heitä hävettää liikkua seurassani. Ruoskin itseäni päästäkseni kuosiin.

Apua sain lopulta psykoterapiasta. Itseinho helpotti, kun ymmärsin, että ansaitsen kaiken mahdollisen hyvän koostani riippumatta. Käsitin, että itseruoskinta ja rajut dieetit vain lisäsivät pahoinvointiani.

Halusin kuitenkin laihtua, sillä pelkäsin terveyteni puolesta. Hain apua terveydenhuollosta, ja minulle suositeltiin lihavuusleikkausta.

Musta huppari 

Musta huppari on Anna-Sisko Sorsan ainoa vanha vaate. Nykyään hän pukeutuu istuviin vaatteisiin.

Musta huppari muistuttaa minua siitä, että isoimmat esteemme ovat korvien välissä. Olin esimerkiksi uskotellut itselleni, että inhoan juoksua. Kokeilin juoksemista, kun valmistauduin lihavuusleikkaukseen, eikä se tuntunut lainkaan hullummalta. Ensin askel painoi, mutta vähitellen juoksu alkoi sujua. Nykyään nautin siitä valtavasti.

Huppari oli turvavaatteeni. Se ylläni minun ei tarvinnut pohtia, rönsyävätkö muotoni jostain ja uskallanko kurotella tai kumarrella. Mietin aiemmin paljon, miltä näytän muiden silmissä. Lihavana kokee samanaikaisesti olevansa erittäin näkyvä ja toisaalta ihmisenä ihan näkymätön.

Enää en mieti kokoani suuntaan enkä toiseen. On tavallaan ihanaa kadota taustalle, osaksi massaa. Jos erotun, teen sen muusta syystä kuin kokoni vuoksi.”

Lue lisää: Maria väsyi olemaan lihava ja esittämään kehopositiivista: ”Lihavuusleikkaus antoi elämän”

”Pukeudun puhtaaseen omaantuntoon”

Kirsi Peltola seisoo keittiössään esiliina yllään. Hänen jaloissaan kissa juo vettä kupista. 

Kirsi Peltola ompelee vanhasta uutta. Käyttämänsä materiaalit hän valitsee tarkoin.

Kirsi Peltola, 50, assistant controller, kässämartta

”Mieheni papan flanellipaita oli hiutunut ohueksi, ja sen kyynärpäät olivat reikiintyneet, mutta silti anoppi käytti sitä vielä marjapuskissa hyttysiltä suojaamaan. Noukin paidan anopin tilkkukorista, ja nyt se jatkaa elämäänsä ompelemassani esiliinassa anopin farkkujen ja lakkiaislahjaksi saamani pitsin kanssa.

Kun ompelin essua, tutustuin esiliinojen historiaan. Esiliina oli 1900-luvun alussa perheenemännyyden symboli, joka korosti naisen asemaa kodin hengen luojana. Puhdas ja sileä esiliina nähtiin merkkinä kodin siisteydestä. Puhtausnormeja kierrettiin käyttämällä kirjavia tai kaksipuolisia esiliinoja. Minun esiliinani on kaksipuolinen jauhopölyn ja rasvatahrojen kerääjä. Arvostan vaatteitani niin paljon, että haluan suojata ne keittiöpuuhissa tahroilta.

Ompelen lähes kaikki vaatteeni itse ja hyödynnän niissä käytöstä poistettuja vaatteita. Työvaiheita riittää, ja välillä saan purkaa ompelukseni alkutekijöihin. Mitä enemmän aikaa ja vaivaa vaatteen tekemiseen uhraa, sitä rakkaampi siitä tulee.

Kirsi Peltolan tekemä esiliina. 

– Mieheni papan flanellipaita jatkaa elämäänsä ompelemassani esiliinassa anopin farkkujen ja lakkiaislahjaksi saamani pitsin kanssa, Kirsi Peltola kertoo.

Pienikokoisena en ole tahtonut löytää sopivia liivejä. Kun sain ensimmäiset tekemäni rintaliivit ylleni, liikutuin. Ne tuntuivat niin pehmeiltä ja mukavilta. Valmisvaate ei koskaan istu päällä yhtä hyvin kuin kaavoilla itselle tehty. Kun pukeudun omatekoisiin vaatteisiin, koen onnistumisen iloa.

Jos ostan vaatteen kaupasta tai kirpputorilta, olen tarkka materiaalista. Hyvälaatuisen vanhan vaatteen voi jatkokäyttää useampaan kertaan. Olen tehnyt tukevasta kankaasta valmistetuista, vanhoista farkuista hameita, jotka muuntuvat seuraavaksi patakintaiksi. Venyvistä joustofarkuista hameenteko ei onnistuisi. Ketjuliikkeen halpa t-paita kelpaa korkeintaan patalappujen täytteeksi.

Ompeluharrastukseni on eettinen ja omantunnon valinta. Tuontivaatteet tulevat niin kalliiksi ympäristölle, että niiden käyttöikää tulisi pidentää. Vaikka puserosta kainalot kellertävät, takakappale taipuu vielä pikkuhousuiksi tai pipoiksi. Vaatteen voi myös leikata tilkuiksi ja palauttaa käyttöön. Viimeksi tein mummoni retrotilkuista itselleni mekon.”

X