Kolme päivää ennen Suomeen lähtöä Yuliia kävi kiivaan keskustelun äitinsä kanssa: ”Jos et ajattele itseäsi, ajattele poikaasi”

Kun kotimaassa käydään sotaa, ukrainalaisnaiset ahkeroivat Suomessa marjatilalla. Huoli läheisistä on suuri, mutta tärkeintä on ollut lasten saaminen turvaan sodan keskeltä.

Kesäinen maisema läntisellä Uudellamaalla Degerbyssä on kuin postikortista. Auton ikkunasta vilahtavat ohi kylämuseo ja pittoreski vaalea kivikirkko hautaus­maineen. Kymmenkunta kilometriä myöhemmin asfaltti vaihtuu hiekkatieksi, joka johtaa perille Flythin mansikkatilalle.

Paikan omistaja Karl Åberg hankki tilalle kuuluvat pellot itselleen vuonna 1996, myöhemmin myös siihen kuuluvat metsät. Ensimmäiset mansikkansa Åberg viljeli vuonna 2009. Samana kesänä saapuivat myös ensimmäiset ukrainalaiset kausityöntekijät.

Vuosien varrella porukan ahkeruus ja sitoutuminen työhön on tehnyt Åbergiin vaikutuksen.

– Ukrainalaiset ovat aina hoitaneet projektit kunnialla alusta loppuun. Tätä arvostan työnantajana, sillä mansikoita on poimittava päivittäin – sato ei odota.

Kun helmikuun lopulla iltauutisissa kerrottiin Venäjän hyökänneen Ukrainaan, Åberg ei jäänyt miettimään asiaa sen enempää. Aamulla hän viestitti tutuille poimijoille WhatsAppissa ja Messengerissä, että nämä olisivat perheineen tervetulleita tilalle.

Maaliskuun viidentenä saapui ensimmäinen äiti kahden tyttärensä kanssa. Heidän jälkeensä saapui lisää äitejä ja lapsia.

Åberg laittoi kutsun myös Facebook-seinälleen tavoittaakseen mahdollisimman monet apua tarvitsevat.

Maaliskuun viidentenä saapui ensimmäinen äiti kahden tyttärensä kanssa. Heidän jälkeensä saapui lisää äitejä ja lapsia. Muutama viikko myöhemmin tulijoita oli kerralla niin paljon, että Åberg järjesti bussin noutamaan joukkoa Helsingin Länsisatamasta.

Kaiken kaikkiaan tilalle on kevään aikana saapunut yhteensä 45 ukrainalaista. Heistä 18 on lapsia, iältään 4–18-vuotiaita.

Sodan vaikutukset ovat näkyneet kausityöhakemusten määrässä; Maahanmuuttovirasto tiedotti heinäkuussa hakemusten määrän jääneen alle kolmasosaan vuoteen 2021 verrattuna. Koko viime vuonna kausityö­todistuksia myönnettiin hieman yli 13  000 ukrainalaiselle, kun nyt luku on runsaat 4  200.

Suurin osa luvista myönnetään kevään ja kesän aikana.

Koska työikäisiä miehiä tarvitaan puolustamaan kotimaataan, heitä ei näy tulijoiden joukossa. Flythin tilalle saapui tänä keväänä vain yksi mies, joka autistisen pojan isänä sai viranomaisilta erityisluvan matkustaa Suomeen.

Naisille uusi tehtävä mansikkapelloilla

”Polka, Sonata, Sonsation”, tulkiksemme lupautunut Yuliia Shelyst, 28, luettelee mansikkalajikkeita. Hän on kotoisin Bershadin kaupungista, joka sijaitsee Vinnytsjan alueella Länsi-Ukrainassa. Kotimaassaan Yuliia työskentelee englannin kielen opettajana ja kuuluu niihin harvoihin, jotka ovat ensimmäistä kertaa töissä marjatilalla.

Auringonpaiste on vaihtunut sadepisaroihin, jotka ropisevat maahan harvakseltaan. Ne eivät vielä haittaa mansikanpoimintaa – vasta suuremman sateen sattuessa siirrytään sisätiloihin odottelemaan kuuron ohimenoa.

Maallikon silmään mansikkapuskat näyttävät jatkuvan loputtomiin, mutta viljelmä on Yuliian mukaan vain ”tavallisen kokoinen”, yksi tilan yhdeksästä.

Poimijat noukkivat marjat ripein ottein koreihin, joiden kylkiin on merkitty mustalla paksulla tussilla numerot. Ne helpottavat kirjanpitoa, kun mansikat viedään pienessä katoksellisessa kärryssä sijaitsevaan punnituspisteeseen.

Yuliian numero on 3, mutta tänään hän ei kerää mansikoita vaan huolehtii 4-vuotiaasta pojastaan Yevheniistä, joka on flunssassa.

Kun naiset siirtyvät poimimaan satoa viljelmältä toiselle, kärry vedetään perässä traktorilla.

– Aikaisempina vuosina traktorilla ajaminen on ollut miesten hommaa. Tänä vuonna, kun miehet puuttuvat, meistä Nataliia on ottanut työn hoitaakseen, Yuliia kertoo ja viittaa kauempana seisovaan tummahiuksiseen hymyilevään naiseen.

Tänäkin vuonna tilalla kerätään mansikkaa myytäväksi noin 100 000 kilon edestä. Sesongin ollessa parhaimmillaan työpäivä voi venyä jopa 12 tunnin mittaiseksi. Tavallisen työpäivän katkaisevat 45 minuutin mittainen lounastauko ja iltapäivän kahvihetki.

Mansikoiden poimimisesta maksetaan palkkaa 1,10 euroa kilolta. Kun parhaimpaan satoaikaan nopeimmat poimijat voivat tienata lähes 200 euroa päivässä, sesonkityö on monelle ukrainalaiselle merkittävä lisätulojen lähde. Parin kuukauden aikana kukkaroon voi kertyä saman verran euroja kuin omasta palkkatyöstä maksetaan kotimaassa lähes koko vuonna.

Tämä on saanut kausityöläiset palaamaan mansikkaviljelmille vuodesta toiseen.

Lähtö oli haikea ja itkuinen

– Moni meistä elää Ukrainassa kädestä suuhun, minunkin palkkani menee suoraan laskuihin ja vuokraan. Marjanpoiminnasta saaduilla tienesteillä moni on voinut hankkia itselleen uuden puhelimen tai jotakin ekstraa lapsille, Yuliia kertoo.

Alun perin Yuliian oli tarkoitus saapua Suomeen kesäkuussa. Sota muutti kuitenkin suunnitelmat, ja hän saapui poikansa kanssa Flythin tilalle jo huhtikuun alussa. Samassa seurueessa matkusti Yuliian veljen vaimo Nataliia 11-vuotiaan poikansa kanssa.

Kolme päivää ennen lähtöä Yuliia kertoo käyneensä kiivaan keskustelun äitinsä kanssa.

– En halunnut jättää vanhempiani ja ystäviäni Ukrainaan, mutta äitini oli toista mieltä. ”Jos et ajattele itseäsi, ajattele poikaasi”, hän sanoi.

Lähtö oli haikea ja itkuinen, mutta kuten kaikille tilalle saapuneille äideille, myös Yuliialle tärkeintä on ollut tuoda lapsi turvaan sodan jaloista – ajatus tästä auttaa kestämään surua ja ikävää.

Neljä vuorokautta kestänyt matka Suomeen taitettiin Yuliian veljen vanhalla neuvostoaikaisella Ladalla. Öitä vasten etsittiin majapaikka, jotta lapset saivat levätä ja nukkua.

Ulkopuolisten osoittama myötätunto loi satunnaisia valon pilkahduksia synkkyyteen.

– Saavuttuamme Puolaan soitin hostelliin kysyäkseni yösijaa. Kun omistaja kuuli, että olimme ukrainalaisia, hän ei halunnut velottaa meiltä maksua. Aamulla hän pakkasi meille eväät mukaan ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa. Niissä hetkissä tuntui siltä, että muu maailma ei ole unohtanut meitä, Yuliia kertoo.

Sateen yltyessä kävelemme takaisin päärakennuksen suuntaan. Pihalla seisoo kaksi parakkia, jotka toimivat nyt väliaikaisina koteina pakolaisille. Portailla istuu kaksi teini-ikäistä poikaa, jotka tervehtivät tulijoita kohteliaasti suomeksi. Nurmikolla lojuu vieri vieressä toistakymmentä lasten polkupyörää, ja rakennusten väliin on kasattu trampoliini. Ne on saatu lahjoituksina paikallisten toimesta.

Ihmisten auttamishalua Karl Åberg kuvaa miltei mykistäväksi. Kun sana ukrainalaisten saapumisesta kiiri, kaikki halusivat tuoda jotakin, kuten vaatteita ja ruokaa.

Puheensorinaa pitkässä pöydässä

Alussa myös vuodevaatteista oli pulaa. Åberg muistaa alkukevään päivän, jolloin etäisesti tuttu mies karautti pihaan Jaguarillaan.

– Hän oli ohikulkumatkalla päättänyt poiketa kysymään, tarvitsisimmeko jotakin. Keskusteluamme seuraavana päivänä tänne saapui pakettiauto kuljettajineen. Lähetys sisälsi tuhansien eurojen arvosta laadukkaita untuvapeittoja ja -tyynyjä.

Lapsille tätäkin mieluisampi yllätys taisi olla lähistöllä asuvan nuoren kaivinkoneurakoitsijan tuoma laatikollinen virvoitusjuomia ja perunalastuja.

Åberg kiittelee myös Inkoon kuntaa, joka järjesti nopeasti ukrainalaislapsille luokkatilat peruskouluopetusta varten sekä kuljetuksen 13 kilometrin päässä sijaitsevaan Merituulen alakouluun. Siellä myös Yuliia työskenteli ensimmäiset 2 kuukautta tulkkina, jotta lapset oppisivat nopeammin koulun tavoille. Vanhimmat lapset puolestaan saivat opiskelupaikat Lohjan yhteislyseossa.

”Kengät voi jättää eteiseen”, Yuliia ohjeistaa, kun astumme sisään parakkiin. Tuulikaapin lattialla nököttää kenkäpareja vieri vieressä; pieniä ja isompia crocseja, remmisandaaleita ja lenkkareita.

Käytävän varrella sijaitsevat makuutilat, yhteensä 8 huonetta, joihin jokaiseen mahtuu nukkumaan 4 henkilöä kerrossängyissä. Keittiö ja olohuone aukeavat yhdeksi isoksi tilaksi, jonka seiniä kiertävät jääkaappi-pakastintornit, yksi varattuna kullekin huonekunnalle. Taaimmaisesta nurkasta pilkistää viherkasvi.

Pitkän ruokapöydän ääressä vallitsee vilkas puheensorina, jonka keskeltä ­erottuvat naurunherahdukset.

Tänä vuonna ilon aiheita on kuitenkin paljon vähemmän, kahville istahtaneet naiset kertovat Yuliian välityksellä. Useimmiten yhteiset keskustelut liittyvät sotaan ja läheisten vointiin kotona, vaikka lasten vuoksi koetetaan puhua muustakin – kuten silloin, kun vapaa-ajalla käydään uimassa läheisessä järvessä tai meren rannalla.

Yuliian vieressä istuva Kateryna Shevchuk, 36, hymyilee ujosti ja kertoo työskentelevänsä kotimaassaan kahvilan kassalla. Viime kesän hän vietti miehensä kanssa yhdessä kausitöissä Flythin tilalla, mutta nyt asiat ovat toisin. Kateryna palasi Inkooseen 13- ja 16-vuotiaiden tyttäriensä kanssa vielä helmikuun puolella heti sodan alettua.

Videopuhelussa näkee, että lapsuudenkoti seisoo yhä

Pöydän ääreen laskeutuu hiljaisuus puheen kääntyessä puolisoon, joka odottaa valmiudessa kotona Ukrainassa. Kateryna pyyhkii kämmenselkäänsä kyyneleitä, jotka valuvat poskille yksi toisensa jälkeen.

– Olemme viimeksi nähneet toisemme helmikuun lopussa, hän kertoo ja näyttää puhelimestaan kuvaa, jossa hymyilevä pariskunta seisoo vierekkäin.

Ikävä ja huoli tuntuvat painona rintakehässä ja tulevat uniin painajaisina.

”Soitan miehelleni videopuhelun ensimmäiseksi aamulla ja päivän kuluessa monta kertaa, joskus yölläkin.”

– Onneksi meillä on puhelimet. Soitan miehelleni videopuhelun ensimmäiseksi aamulla herättyäni ja päivän kuluessa monta kertaa, joskus yölläkin, Kateryna huokaa.

Monien on vaikea pukea sanoiksi sitä, miltä arjen vaihtuminen poikkeustilaksi yhdessä hetkessä on tuntunut. Yuliia kuvaa tapahtumia painajaisuneksi, josta ei voinutkaan herätä.

– Kun saavuimme Suomeen, parin ensimmäisen viikon ajan yli lentävien reittikoneiden äänet muistuttivat minua venäläisten pommikoneista. Muutaman kerran havahduin ääneen kesken yöunien. Aloin kasata nopeasti tavaroita, kunnes tajusin, että minä ja lapseni olemme turvassa, Yuliia kertoo.

Myös Vinnytsjan alueella asuvan äitinsä kanssa Yuliia pitää yhteyttä päivittäin. Videopuhelut ovat parhaita, sillä niiden avulla äiti voi näyttää tyttärelleen, että lapsuudenkodin keittiö, olohuone ja piha ovat kunnossa.

Kun kysyn naisilta heidän ajatuksiaan syksystä, moni pudistelee päätään. Elämää on vaikea suunnitella eteenpäin, kun sodan kestoa ei kukaan pysty ennustamaan.

– Olemme kiitollisia kaikille, jotka ovat tukeneet meitä, ja Karlille, joka on antanut meille paikan, jossa asua ilmaiseksi ja tehdä töitä. Hän on tehnyt puolestamme jo niin paljon, että asunnon ja työpaikan hakeminen on tullut ajankohtaiseksi meille, jotka vielä jäämme Suomeen, Yuliia sanoo.

Yhtenä vaihtoehtona on muutto Kirkkonummen Masalaan vuokrakerrostaloon, jonka asunnoista osa toimii maahanmuuttoviraston vastaanottokeskuksena. Ensimmäinen askel on kuitenkin lähteä selvittämään asiaa Espoon vastaanottokeskukseen.

Mansikoita uusi silmin

Kello näyttää kolmea iltapäivällä. Kahvit on juotu ja työpäivää on edessä vielä muutama tunti. Kun kysyn lopuksi, näkevätkö naiset öisin unta mansikoista, kaikki puhkeavat nauruun.

”Emme sentään. Ja kyllä, syömme mansikoita myös vapaa-ajalla”, kuuluu yhdestä suusta.

Suomalaisille, jotka ovat tottuneet nauttimaan mansikoista kermavaahdon tai vaniljajäätelön kanssa, ukrainalaisnaisilla on antaa reseptivinkki: mansikat maistuvat parhaimmilta smetanan kanssa – makean ystävät voivat lisätä joukkoon sokeria maun mukaan.

Juttu on julkaistu Annan numerossa 32/2022.

Saatat pitää myös näistä:

• Työ ja raha

  Miriam ja Sara tulivat vuosi sitten päiväkotityön perässä Suomeen – ”Espanjassa sanottiin, että suomalainen systeemi on paras”

• Ihmiset

  ”Jos tästä selviän, muutan takaisin Suomeen”, ajatteli iranilaissyntyinen Zara Haiasi – ja niin hän teki

• Julkkikset

  Heli Laaksonen: ”Uskon traumojen periytyvän geeneissä” – Suvun menneisyys toi hänelle verenmakuisen oireen Ukrainan sodan sytyttyä