Aika on auttanut joensuulaista Miika Nuutista selviytymään läheisen itsemurhasta. Kokemukset ovat opettaneet hänelle rauhoittumisen taitoa.
Aika on auttanut joensuulaista Miika Nuutista selviytymään läheisen itsemurhasta. Kokemukset ovat opettaneet hänelle rauhoittumisen taitoa.
Ihmiset

Kun avopuoliso teki itsemurhan, runoilija Miika Nuutinen joutui syvälle suruun ja ahdistukseen: ”Jouduin rakentamaan itseni uudestaan”

Avopuolison itsemurha sysäsi Miika Nuutisen, 42, syvälle suruun, ahdistukseen ja itsetuhoisiin ajatuksiin. Runojen kirjoittaminen auttoi häntä selviytymään päivästä toiseen ja ymmärtämään tapahtunutta. Hyväksymisestä alkoi toipuminen.
Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Riikka Hurri

Sinä aamuna Miika Nuutinen heräsi isovanhempiensa tyhjilleen jääneessä maalaistalossa.

Oli kevät, ensimmäiset korvasienet nousseet.

Miika soitti avopuolisolleen. Tämä kuulosti väsyneeltä mutta vaikutti muuten olevan kunnossa. Miika kertoi lähtevänsä sieneen. He tapaisivat myöhemmin päivällä.

Miika seurasi metsätyökoneen jättämää uraa ja löysi aina vain lisää korvasieniä. Alkoi sataa lämmintä kevätsadetta, joka sai koivut tuoksumaan. Miika koki huumaavan vapaudentunteen.

Kun hän palasi kaupunkiasunnolle, avopuolisoa ei näkynyt missään. Miika soitti tälle ja kuuli, miten kännykkä soi kauempana asunnossa.

Oliko puoliso mennyt laittamaan pyykkejä kuivumaan ullakolle? Miika tiesi, että pyykinpesu ja siihen liittyvät askareet rauhoittivat tätä.

Miika kulki portaat ylös. Kun hän näki puolisonsa, tämä oli jo kuollut. Miika otti hänet syliinsä.

Tuijotit jotain mitä minä en voinut nähdä

Pölyhiukkaset tanssivat valossa, joka tulvi sisään likaisista ikkunoista.

Jatkuva huoli vei Miikankin voimia

Suhde ehti kestää neljä ja puoli vuotta. Joen­suulaista Miikaa ja hänen avopuolisoaan yhdisti rakkaus luontoon, ja sen kyl­kiäisenä ilmastoahdistus. Parhaimmat hetkensä he viettivät luonnon helmassa, kanoottiretkillä Pielisellä tai sienimetsässä.

Sitten puoliso sairastui masennukseen, joka välillä hellitti ja taas paheni. Apua oli haettava psykiatriselta osastolta.

Piirsit sarjakuvaa osastosi ihmisistä

Kuvasit itsesi värikkääksi myssyksi

– Kun hän pääsi sairaalasta pois, minusta tuntui kuin hänet olisi jätetty tyhjän päälle, aivan yksin pärjäämään. Hänelle oli kyllä vinkattu mielenterveyskuntoutujien toimintakeskuksesta. Saatoin hänet sinne, mutta ei siellä ollut mitään toimintaa, kertoo Miika nyt, vajaa kuusi vuotta myöhemmin.

Kun puolison terapeutti muutti toiselle paikkakunnalle, terapiakäynnit harvenivat muutamaan kertaan kuukaudessa.

– Viimeiset kaksi vuotta olin todella huolissani hänestä. Hän heräsi ja nukahti ahdistuneena. Hän kuvasi masennuksen tuntuvan fyysisenä kipuna.

Miika oli läsnä, puhui ja kuunteli. Hän oli varuillaan ja tarkkaili. Hän kannusti ja vei puolisoaan lääkäriin. Hän maanitteli retkelle tai kävelylenkille. Jos pari oli erossa, oli sovittu, että Miikan soittaessa puoliso vastaa puheluun heti. Jatkuva huoli vei Miikankin voimia.

– Olin aivan loppu. Uskoin kuitenkin, että kaikki selviää, kun vain riittävästi yrittää.

”Yritin juosta ahdistusta pakoon, mutta se seurasi minua”

Mitä ihminen tekee, kun löytää läheisensä kuolleena? Toinen puoli Miikasta ei mennyt paniikkiin vaan toimi johdonmukaisesti. Soitti 112:een. Yritti pelastaa. Teki, mitä tehtävissä oli. Soitti menehtyneen puolison omaisille.

Toinen puoli hänestä tuntui kuin katoavan.

Olen siinä mihin sinä jäit

Miika sirotteli tuhkat järveen. Hän suri ja kaipasi. Hän oli myös vihainen: Miksi teit tämän minulle, meille? Syyllisyyttä hän ei tuntenut, sillä hän tiesi tehneensä kaiken mahdollisen puolisonsa tukemiseksi ja auttamiseksi.

Hän näki kuolleen kasvot kaikkialla. Tämä tuli kadulla vastaan ja istui yleisössä, kun sirkustaiteilijana työskentelevä Miika esiintyi.

– Muistan, kun edesmenneen puolisoni täti sanoi minulle, että sinähän voit poistaa hänen yhteystietonsa puhelimestasi. Mietin, että miksi. Kenelle minä sitten soittaisin?

Ensimmäisen vuoden Miika pakeni. Hän juoksi, jongleerasi, joi, kirjoitti. Hän ei uskaltanut pysähtyä, vaan hukutti surunsa ja ahdistuksensa tekemiseen.

Hän aikataulutti päivänsä. Aamuisin hän meni harjoittelemaan jongleerausta tai lenkille, vaikka ei olisi jaksanut. Iltaisin hän joi viiniä rauhoittuakseen ja kirjoitti luonto­aiheista romaaniaan, jonka hän oli aloittanut jokunen vuosi aiemmin. Vihdoin se olisi saatava valmiiksi. Seuraavana aamuna hän oli taas valmiina lenkille.

– Olen aina rakastanut liikuntaa, mutta nyt juokseminen ei tuonut minulle nautintoa. Yritin juosta ahdistusta pakoon, mutta se seurasi minua.

Kun vuosi oli kulunut, Miika uupui. Hän ymmärsi, että puoliso oli kuollut.

Kun runoja alkoi pulpahdella, Miika Nuutinen kirjoitti niitä paperilapuille.

Kun runoja alkoi pulpahdella, Miika Nuutinen kirjoitti niitä paperilapuille.

Olo tuntui vieraalta ja pelottavalta

Portaat. Ovi. Oven aukaiseminen. Narulla roikkuvat pyykit. Valonkaje. Kaikki tuntui tuovan Miikalle mieleen sen hetken, kun hän löysi puolisonsa kuolleena.

Miika tunsi olonsa vieraaksi. Kuka minä olen? Missä minä olen? hän ihmetteli. Hän alkoi pelätä ja nähdä kuolemaa joka paikassa.

Lasten iloiset äänet saivat minut ajattelemaan, että pian he kuolisivat

Hän alkoi pelätä itseään ja omia itsetuhoisia pakkoajatuksiaan.

– Suihkussa koin olevani kuin kaasukammiossa. Kun katsoin itseäni peilistä parturissa, minusta tuntui kuin pääni olisi ollut tulessa.

Miika hylkäsi ystävänsä, koska ajatteli, ettei kukaan halunnut nähdä häntä masentuneena ja väsyneenä. Eikä hän olisi jaksanutkaan tavata ystäviään.

Kun Miika haki apua kaupungin mielenterveystoimistosta, hän sai pari rauhoittavaa ja neuvon, että hän voisi lähteä vaikka kaverin kanssa kaljalle. Hän kävi akupunktiossa ja sai ohjeen juoda sen jälkeen paljon vettä.

Myöhemmin Miika aloitti lääkityksen mutta luopui lääkkeistä, koska ne tuntuivat turruttavan kaikki tunteet.

Noin puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen hän pääsi aloittamaan Kelan tukeman terapian. Miika oli sairastunut traumaperäiseen stressihäiriöön. Se voi syntyä, kun ihminen näkee tai kokee jotakin hyvin järkyttävää.

Metsästä kirjoittaminen toi lohtua

Sairastuminen pakotti Miikan pysähtymään. Pysähtyminen oli outo asia ihmiselle, joka oli aina ollut kova tekemään ja touhuamaan.

Hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä alkoi pulpahdella esiin runoja. Miika kirjoitti niitä paperilapuille, kännykkäänsä ja läppärille. Kirjoittaminen auttoi häntä selviytymään päivästä toiseen ja ymmärtämään tapahtunutta.

Elän jokaista kysymystä varten, vaikka vastauksia ei ole

Joitakin runoja oli vaikea kirjoittaa, mutta silti pakko. Toisia runoja oli helpompi kirjoittaa, kuten runoja luonnosta. Vaikka hän ei ahdistuksensa vuoksi uskaltanut mennä metsään, hän haki lohtua kirjoittamalla siitä.

– Luonto on ollut minulle aina tärkeä. Siitä kiitos isälleni, joka vei minua jo pienenä metsään. Sienestän, kalastan, retkeilen luonnossa.

Miika luki runojaan myös terapeutilleen. Sekin auttoi. Eräässä runossa Miika kertoi, miten hän istuttaa puun ja odottaa sen alla, kunnes se kasvaa ja suojaa häntä.

– Tiesin koko ajan, että aika auttaa. Mutta aika tuntui kamalan pitkältä. Se piti vain kestää. Opettelin rauhallisen istumisen taitoa.

Luonto on aina merkinnyt Miikalle paljon. Avantouimarina hän ei hätkähdä kylmää. Kuva on Pyhäselän rannalta.

Luonto on aina merkinnyt Miikalle paljon. Avantouimarina Miika Nuutinen ei hätkähdä kylmää. Kuva on Pyhäselän rannalta.

Uusi parisuhde on ollut tukena toipumisessa

Pyhäselkä hohti valkoisena, kun Miika lykki eteenpäin metsäsuksilla. Kevättalven aurinko paistoi, ja korvakuulokkeissa soi Bruce Springsteen.

– Se hetki on jäänyt mieleen, koska minulla oli voimia hiihtää. Kerroin siitä terapeutille-nikin aivan innoissani. Puolisoni kuolemasta oli silloin kulunut vajaa kolme vuotta.

Tapahtunut mursi jotakin Miikan sisällä. Hän kokee, että joutui rakentamaan itsensä uudestaan.

Kuolemasi jälkeen olen opetellut uutta taitoa: elämää

Nuoruuden tietäminen, vauhti, kunnianhimo, ymmärrys ja luottamus olivat kadonneet. Miika kyseenalaisti kaiken, mitä hän oli, tiesi ja teki. Hänelle tuli myös ammatillinen kriisi. Hän mietti, oliko kirjoittamisessa tai jongleerauksessakaan mitään järkeä.

– Turhat kuvitelmat ja haaveet jäivät. Tuli tietoisuus siitä, miten haavoittuvaisia me kaikki olemme. Mitä vain voi tapahtua milloin vain.

Miika hymähtää, että vaikka nuoruus jäi, ei hän aikuisuudestakaan mitään tiedä. Ihminen kuitenkin kehittyy koko ajan. Miika on esimerkiksi oppinut sietämään tylsyyttä. Oli pakko, koska sairastuttuaan hän ei jaksanutkaan tehdä asioita. Myös kilpailuhenkisyys ja näyttämisen halu ovat jääneet.

Oman myllerryksensä aiheutti uusi parisuhde ja isäpuolen roolin opettelu. Miika oli tutustunut Eeviin jo ennen puolisonsa kuolemaa. Jonain mustana yönä puolisonsa kuoleman jälkeen hän tuli Eeville yöksi. Eikä enää lähtenyt.

– Kaikki tapahtui luonnollisesti. En kyennyt olemaan yksin, koska pelkäsin.

Eevi oli suurena tukena Miikan toipumisessa. Eevi naurahtaa, että heidän alkuhuumansa oli se, että he kävivät Miikan surua läpi. Suhteelle ei voinut asettaa samanlaisia odotuksia kuin normaalille suhteelle. Piti ajatella Miikan henkistä vointia.

”Tapahtunut saa jäädä, sen pitää jäädä, osaksi minua”

Miika selvisi. Eevin häkkilintujen sirkutus kuuluu alakerrasta, kun Miika kertoo tarinaansa. Kaikkea hän ei muista. Silloin Eevi tulee apuun.

– On vahingollista, jos uppoaa liian syvälle itsemurhan tehneen sielunmaisemaan. Sitä ei voi alkaa liikaa ymmärtää, sillä silloin sairastuu itse, Miika pohtii.

Hän on hyväksynyt tapahtuneen ja oman haavoittuvuutensa. Pelko ja ahdistus eivät enää määrittele hänen elämäänsä.

– Kaikesta voi selvitä, vaikka syvä jälki jäisikin. Tapahtunut saa jäädä, sen pitää jäädä, osaksi minua. En voinut sietää pimeyttä, mutta nykyään ne pimeätkin puolet ovat osa minua.

Varjosi seuraa minua loppuelämäni

Miika sanoo, että hänen tavoitteensa on olla sinut itsensä ja ympäröivän maailman kanssa.

– Luulen, että olen aika lähellä sitä. Enemmän olen onnellinen kuin en ole. Onnellisuus liittyy siihen, että saa ja jaksaa tehdä asioita, joista tykkää.

Miika työskentelee sirkustaiteilijana. Vaikeina hetkinä hän kävi läpi myös ammatillisen kriisin.

Miika Nuutinen työskentelee sirkustaiteilijana. Vaikeina hetkinä hän kävi läpi myös ammatillisen kriisin.

”Jospa edes joku runo auttaisi saman kokeneita selviytymään eteenpäin”

Runoista, joita Miika kirjoitti puolisonsa kuoleman jälkeen, syntyi runokirja Tietämisen hetket jättivät minut. Helmikuussa julkaistu runoteos on Miikan kolmas. Se käsittelee avopuolison itsemurhaa, siitä seurannutta surua, traumaperäistä stressihäiriötä ja hidasta toipumista.

– Toivon, että kirjani toisi lohtua saman kokeneille. Jospa edes joku runo tai säe auttaisi heitä selviytymään eteenpäin.

Loppujen lopuksi kuolemasta kertovasta runokirjasta tuli kunnianosoitus elämälle.

Kirjan viimeinen runo syntyi kesämökillä lammen rannalla. Ystäväänsä paikalle odottanut Miika halusi tehdä odottamisesta miellyttävää. Hänellä oli mukana retkikeitin, ruokaa, kuksa ja vähän viiniäkin. Kun runo alkoi tulla, Miika kaivoi kännykän taskusta ja ryhtyi naputtamaan. Runon viimeinen säkeistö kuuluu näin:

Rakastan sinua metsä

Rakastan sinua tuli

Rakastan sitä mikä

minusta tuli

Rakastan sinua metsä

Kursivoidut lainaukset ovat Miika Nuutisen runokirjasta Tietämisen hetket jättivät minut.

Lue myös: 

Mikko Alatalo käy ensimmäisen vaimonsa haudalla säännöllisesti: ”Miten saatoin olla niin sokea, etten nähnyt, että jotakin peruuttamatonta on tapahtumassa?”

Leena poikansa kuoleman jälkeen: ”Itsemurha ei ole heikon vaan haavoittuvaisen ihmisen teko”

X