Kunniaan liittyvä väkivalta koskettaa Suomessa kymmeniä – Johanna Aapakallio ja Hassen Hnini auttavat niin uhreja kuin tekijöitäkin: ”Annan heidän kertoa oman tarinansa”

Kunniaan liittyvä väkivalta koskettaa Suomessa vuosittain kymmeniä naisia ja miehiä. Johanna Aapakallio ja Hassen Hnini auttavat heitä työkseen. Vaikeissa ja vaarallisissakin tilanteissa on aina mahdollisuus sopuun. Siksi heidän on kuunneltava paitsi uhreja myös väkivallan tekijöitä.

Keitetäänkö kahvit? Johanna Aapakallio ja Hassen Hnini kysyvät ensimmäiseksi. Molempia hymyilyttää, kahvilla kannattaa aina aloittaa oli kyse sitten haastattelusta tai asiakastapaamisesta.

Kysymyksessä on jotakin lohdullista: Laitetaan ensin pannu kuumaksi, sitten istutaan yhdessä alas ja juodaan kahvit. Nyt ei ole kiirettä, hätää tai vaaraa.

Johanna ja Hassen tekevät pääkaupunkiseudulla toimivan Loisto-setlementin Sopu-työtä. Heidän asiakkaansa ovat perheitä, joissa on kunniaan liittyvää väkivaltaa tai sen uhkaa. Työn tavoitteena on ehkäistä konflikteja, tukea uhreja sekä heidän perheitään ja auttaa osapuolia löytämään konfliktitilanteissakin ratkaisuja keskustelemalla.

Heidän työtilansa on Helsingissä salaisessa osoitteessa, sillä osa asiakkaista elää jatkuvan väkivallan uhan alla. Lattioilla on punottuja raheja ja värikkäitä itämaisia mattoja. Samettisohvilla saa kainaloonsa pikkutyynyjä. Leveillä ikkunalaudoilla viherkasvit paistattelevat korkeista ikkunoista tulvivassa kevätauringossa. Täällä he tapaavat yleensä uhreja ja tekijöitäkin, jos he eivät ole vaarallisia. Useimmiten heitä ja kokonaisia perheitä tavataan poliisin tiloissa. Se on viesti kaikille osapuolille: asia otetaan vakavasti.

Kunniaan liittyvä väkivalta nousee yleensä otsikoihin ääritekojen, kuten surmien, vuoksi. Johanna ja Hassen tietävät, että monenlaisista tilanteista on löydettävissä ulospääsy, umpikujastakin. Sekin nuori, jonka isä oli jo päättänyt surmata, selviytyi ja asuu taas perheensä luona.

Työ vaatii kuuntelemista, avointa mieltä ja kärsivällisyyttä. Ratkaisun löytyminen vaatii aikaa ja monta kahvipannullista.

”Taustalla kunniakäsityksiä saattaakin vaalia uhkaajan äiti”

Suurin osa Johannan ja Hassenin asiakkaista on 18–29-vuotiaita nuoria aikuisia, jotka haluavat elää omannäköistään elämää: pukeutua, seurustella ja tehdä valintoja vapaasti. He ovat kulttuureista ja yhteisöistä, joissa hyvän naisen ja hyvän miehen on käyttäydyttävä tietyllä tavalla. Kunnia on sidoksissa yksilön seksuaaliseen moraaliin ja siveyteen sekä yhteisön käsityksiin niistä.

Kunniaan liittyvän väkivallan motiivina on perheen, suvun tai oman yhteisön kun­nian säilyttäminen. Ajatellaan, että yksilö voi pilata käytöksellään kaikkien maineen, joten perheen tai yhteisön on ehkäistävä sen menetys vaikka väkivaltaisesti. Se voi olla uhkailua kotimaahan lähettämisestä, kaveripiirin, liikkumisen tai pukeutumisen rajoittamista, lyömistä, hiuksista repimistä. Pahimmillaan uhria uhataan kunniamurhalla.

”Monissa tapauksissa uhrit ovat niin tottuneita rajoituksiin ja väkivallan eri muotoihin, että niistä on tullut heidän normaalinsa.”

Tilanteet ovat monisyisiä. Vanhimmat asiakkaat ovat olleet viisikymppisiä, nuorin on ollut 13-vuotias. Väkivallan uhreissa on miehiä ja naisia, samoin tekijöissä.

– Avioeroa tahtovan naisen välitön uhkaaja saattaa olla oma mies, mutta taustalla kunniakäsityksiä saattaakin vaalia miehen äiti, jonka mielestä pojan ero olisi suvulle häpeällinen, Hassen kertoo.

Monelle uhrille väkivallasta on tullut normaalia

Kokonaiskuva rakentuu pala palalta.

Osa asiakkaista tulee avun piiriin soittamalla Sopu-työn puhelinpäivystykseen, suurin osa poliisin, sosiaaliviranomaisten ja vastaanottokeskusten kautta. Ensin Johanna ja Hassen kartoittavat asiakkaan tilanteen ja häneen kohdistuvan uhkan arviointilomakkeella sekä kyselemällä. Kysymykset voivat olla hyvinkin arkisia, mutta vastaukset antavat osviittaa, millaisissa oloissa asiakas elää. Hänet voidaan ohjata suoraan turvakotiin tai rikosilmoitusta tekemään.

– Iso osa asiakkaistamme ei tiedä, mitä kunniaan liittyvä väkivalta on. Jos kysyisimme heiltä suoraan, että oletko sellaisen uhri, he olisivat lähinnä ällistyneitä ja kieltäisivät sen, Johanna kertoo.

– Monissa tapauksissa uhrit ovat niin tottuneita rajoituksiin ja väkivallan eri muotoihin, että niistä on tullut heidän normaalinsa, Hassen jatkaa.

Piirretty aikajana auttaa hahmottamaan omaa elämää

Johannan työhuoneen sohvapöydällä on nenäliinapino. Asiakkaat itkevät paljon, sillä monien tilanne on vaikea ja ulos tulee asioita, joita he eivät ole kertoneet kenellekään aikaisemmin.

– Joskus tarinat ovat niin uskomattomia, että ne kuulostavat elokuvan käsikirjoitukselta. Yksi ja sama ihminen on saatettu kidnapata, raiskata, alistaa ihmiskaupan uhriksi ja pakottaa avioliittoon, Johanna sanoo.

Kun ihminen on traumatisoitunut eikä hänellä ole hyvää kielitaitoa sanoittaa kokemuksia, aikakäsityskin hämärtyy herkästi.

– Piirrämme asiakkaan kanssa hänen elämänjanansa. Vedämme paperille viivan ja sijoitamme sille ensin yhden ison elämäntapahtuman, jonka hän muistaa varmasti oikein. Sen ympärille alamme sijoittaa muita tapahtumia. Pikkuhiljaa kokonaisuus hahmottuu, Hassen kertoo.

Hän on lähtöisin Tunisiasta, ihmisoikeusaktivisti ja tehnyt pitkään töitä kotimaassaan ja Suomessa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta. Sopu-työssä hän on projektityöntekijänä. Johanna on vastaava Sopu-työntekijä, kulttuurien välisen viestinnän asiantuntija ja seksuaaliterapeutti sekä auktorisoitu seksuaalineuvoja.

”Tärkeä osa kriisityötä on kannustaa asiakkaita ajattelemaan itse”

Valmiita vastauksia Johanna ja Hassen eivät asiakkailleen tarjoa. Sen sijaan he kysyvät, millaista elämää asiakas haluaa tulevaisuudessa elää. Se on monille kysymyksistä vaikein, sillä he eivät ole tottuneet tekemään itsenäisiä päätöksiä. Joku muu on aina päättänyt heidän puolestaan.

– Tärkeä osa kriisityötä on kannustaa asiakkaita ajattelemaan itse. Meidän tehtävämme on tukea heidän vapauttaan ja tahtoaan, Hassen sanoo.

Suurin osa uhreista haluaa pysyä osana perhettään ja yhteisöään. Siksi myös väkivallan tekijöitä on tärkeää kuulla ja auttaa pää­semään irti vaarallisista ajatusmalleista. ­Millaista on kahvitella äidin tai isän kanssa, joka pahoinpitelee nuorta ja uhkailee tätä?

– He ovat yleensä ihan tavallisia äitejä ja isiä, jotka haluavat lapselleen hyvän elämän ja tulevaisuuden. Monien toiminnan taustalla on pelko siitä, että nuori pilaa käytöksellään tulevaisuutensa, Johanna sanoo.

– En tuomitse tai syytä vaan annan heidän kertoa rauhassa oman tarinansa. Usein olen ensimmäinen ihminen, joka kuuntelee myös heitä. Autan heitä perheenä.

Monet vanhemmat tulevat kulttuureista, joissa käsitys väkivallasta on hyvin erilainen kuin meillä ja joissa se ei edes välttämättä ole rikos. Heidän lähtömaissaan ei yleensä ole sosiaaliturvaa ja arki on turvatonta monin tavoin. Vanhempien näkökulmasta lapsen taloudellinen tulevaisuus voidaan turvata esimerkiksi hyvillä naimakaupoilla. Jotta hyvän aviopuolison saa, myös nuoren maineen pitää olla hyvä.

– Isä ja murrosikäinen tytär ovat saattaneet olla viimeksi läheisiä, kun lapsi oli vaippaikäinen. Isä saattaa tehdä 20 tuntia vuorokaudessa töitä. Hän ei oikeasti enää tunne lastaan eikä lapsi isäänsä. Isällä ei ole hajuakaan siitä, mistä tytär unelmoi, eikä tyttärellä siitä, millaisista olosuhteista isä on kotoisin, Johanna kertoo.

– Keskusteluissa kannustan kaikkia osapuolia miettimään asiaa myös toisesta näkökulmasta ja esitän paljon kysymyksiä. Kysyn esimerkiksi vanhemmalta, että onko rakkautesi lastasi kohtaan sidottu hänen toimintaansa vai rakastatko lastasi silloinkin, kun hän tekee jotakin toisin kuin haluat.

Kesälomamatkojen varjolla voidaan junailla pakkoavioliittoja

Miten sukupolvien ketjussa kulkevia kunniakäsityksiä voi muuttaa?

– En edes pyri muuttamaan asiakkaan kunniakäsityksiä vaan tuen heitä käsittelemään omia sisäisiä prosessejaan. Se yleensä laajentaa muutakin ajattelua, Johanna sanoo.

Jos perheessä on väkivaltaa, se pitää saada välittömästi loppumaan keskustellen tai viranomaisyhteistyöllä. Uhri voidaan esimerkiksi sijoittaa turva- tai perhekotiin.

Tilanteita pitää valmistella hyvin ja niissä on käytettävä harkintaa, jotta uhri tai hänen läheisensä eivät joudu vaaraan. Jos uhri on nuori, perhe voi lähettää hänet tai nuoremmat lapset kesken prosessin takaisin lähtömaahan. Koulujen kesälomat ovat Johannan ja Hassenin työssä stressaavaa aikaa, sillä silloin lomamatkojen varjolla voidaan junailla pakkoavioliittoja.

– Kesän jälkeen soittelemme asiakkaille ja jännitämme, ovatko he palanneet takaisin Suomeen, Johanna ja Hassen kertovat.

Jos asiakas joutuu vaikeaan tilanteeseen ulkomailla, apua voidaan järjestää, jos hänellä on Suomen kansalaisuus ja maassa on Suomen suurlähetystö.

”En tuomitse tai syytä väkivallan tekijöitä vaan annan heidän kertoa rauhassa oman tarinansa. Usein olen ensimmäinen ihminen, joka kuuntelee myös heitä.”

Onnistunut prosessi on sellainen, jossa löydetään kultainen keskitie. Yleensä kaikki osapuolet tekevät silloin kompromissin, myös uhrit.

– Kenenkään ei ole sitä pakko tehdä, mutta moni haluaa, jotta yhteys perheeseen säilyy. Vanhemmat saattavat esimerkiksi myöntyä siihen, että nuori saa seurustella vapaasti. Nuori taas sitoutuu siihen, ettei tuo tyttö- tai poikaystäväänsä oman perheen tai yhteisön silmien eteen, Johanna sanoo.

Joskus kunniaan liittyvän väkivallan uhkaa ei ole mahdollista poistaa

Aina yhteiselon jatkaminen ei ole mahdollista. Joskus perheet ilmoittavat heti, että eivät halua olla enää missään tekemisissä uhrin kanssa. Joskus väkivallan uhkaa ei ole mahdollista poistaa. Hassen tekee Sopu-työtä Bahar-hankkeen kautta. Se auttaa nuoria ja aikuisia irtautumaan perheestään turvallisesti silloin, kun se on paras ratkaisu. Apuna voivat olla turvakodit, henkilötietojen salaaminen ja muutto toiselle paikkakunnalle.

Hassenin asiakkaissa on homoseksuaaleja ja transnuoria. Seksuaalivähemmistöt kokevat paljon väkivaltaa ja surman uhkaa. Homoseksuaalisuutta pidetään monissa kulttuureissa edelleen rikoksena.

– Uhka voi tulla perheen tai saman etnisen ryhmän jäseniltä, jotka kokevat, että heidän tehtävänsä on puhdistaa yhteisönsä maine, Hassen kertoo.

Hänellä on asiakkaina myös heteroita, jotka ovat eronneet tai haluavat erota puolisostaan.

– Osa perheistä ei salli irtautumista ja sitä, että heidän läheisensä aloittaisi itsenäisen elämän. Ero voidaan kokea häpeällisenä. Meillä on myös asiakkaita, jotka ovat saaneet avioeron maistraatissa mutta eivät uskonnollisen yhteisön silmissä. Silloin käymme keskusteluja esimerkiksi imaamin kanssa, jolla on valtaa yhteisössä, Hassen sanoo.

Hänkin käy keskusteluja myös väkivallan tekijöiden ja uhkaajien kanssa.

– Muutamia kuukausia kestäneen yhteistyön jälkeen alan huomata, tapahtuuko ajattelussa pieniä muutoksia vai kiertääkö se edelleen samaa kehää.

– Jälkimmäinen voi olla vihje siitä, että tekijä on alkanut verkostoitua ja usuttaa väkivallan tekijäksi jotakin ulkopuolista. Se on minulle merkki siitä, että mitään ei ole tehtävissä ja uhrin on piilouduttava.

”Työmme päämäärä on saada ihmiset ymmärtämään ja kuuntelemaan toisiaan”

– Kunniamurhia pidetään kylmäverisesti suunniteltuina, mutta ne ovat harvoin sellaisia, Johanna muistuttaa.

Hassen kertoo libanonilaisesta äidistä, joka joutui kotimaassaan 10 vuodeksi vankilaan tyttärensä kunniamurhasta. Vapautumisen jälkeen toimittajat kysyivät häneltä, kaipaatko tytärtäsi. ”Kaipaan”, äiti vastasi. Kadutko tekoasi, äidiltä kysyttiin seuraavaksi? ”En”, tämä vastasi ja jatkoi: ”Jos minä en olisi tehnyt sitä, mieheni tai poikani olisivat tehneet sen. Heidän on pidettävä huolta perheistään, joten minulla oli velvollisuus puhdistaa perheen kunnia.”

– Hän ei löytänyt tilanteeseen muuta ratkaisua, Hassen selittää.

Johanna kertoi haastattelun aluksi esimerkin asiakkaastaan, nuoresta, jonka isä oli jo päättänyt surmata ja joka pystyi onnistuneen kriisityön jälkeen palaamaan takaisin perheensä luo kuten oli itse toivonut. Miten isä saatiin luopumaan aikeestaan?

– Ei kukaan vanhempi lähtökohtaisesti halua surmata lastaan. Jos tarjolla on jokin muu ratkaisu, jokainen vanhempi turvautuu mieluummin siihen. Kuuntelin isää ja kysyin häneltä kuukausien ajan paljon kysymyksiä: Miksi et halua, että nuori tekee omat valintansa? Mitä tapahtuisi, jos ajattelisitkin asiasta ihan toisin? Hän sai itse miettiä ratkaisut kaikkiin kysymyksiin, Johanna kertoo.

– Työmme päämäärä on saada ihmiset ymmärtämään ja kuuntelemaan toisiaan. Ja kyseenalaistamaan päätöksiään.

Siksi työ on tärkeää: ratkaisuja ja vaihtoehtoja on aina olemassa.