Saija Suominen kiittää kehoaan siitä, että se osasi toimia hädän hetkellä juuri oikein. Topi-koira on nykyään aina hihnassa kotipihalla.
Saija Suominen kiittää kehoaan siitä, että se osasi toimia hädän hetkellä juuri oikein. Topi-koira on nykyään aina hihnassa kotipihalla.
Ihmiset

Kuolemaa silmiin: Saija Suomisen, 54, aamulenkki muuttui selviytymistaisteluksi jäisessä joessa

Hetki, joka muuttaa kaiken, voi olla hyvin arkipäiväinen. Traumapsykoterapeutti kertoo, mitä kuoleman portilla käyminen voi tehdä mielelle.
Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Suvi Elo, Saija Suomisen kotialbumi

”Tonttimme rajautuu Aurajokeen, jossa on kohdallamme koski ja suvanto. Viime tammikuussa lunta oli paljon, mutta suvantokohdan jää oli vielä heikkoa. Olin käyttämässä pentukoiraamme, kääpiösnautseri Topia, aamupissalla, kun se yhtäkkiä juoksi jäälle.

Ja sitten se tipahti. Reaktioni oli välitön: heitin kännykän rannalle ja syöksyin pelastamaan koiraa. Sillä hetkellä, kun sain sen joesta turvaan, tipahdin jäihin itse.

En tuntenut kylmää tai kipua, vaikka jää repi ihoani.”

Vaistonvaraisesti riisuin heti villakangastakkini, ettei se olisi turhana painona, ja heitin sen jäälle. Minulla oli päällä vain t-paita, pikkuhousut ja saapikkaat. Vesi oli poikkeuksellisen korkealla, eivätkä jalkani ylettyneet pohjaan. Yritin punnertaa itseäni jään reunalle, mutta virtaus toimi kuin imukuppi ja veti minua poispäin.

Uin virrassa ja huusin apua, mutta eihän minua kukaan kuullut. Tajusin, että olen ihan yksin, eikä kukaan auta minua. Yksinäisyydentunne oli tosi voimakas.

Rikoin käsilläni jäätä tulosuuntaan. Sitten jalkani osuivat johonkin korkeam­paan kohtaan ja pystyin jotenkuten seisomaan. Yritin ponnistaa jäälle yhä uudestaan, mutta kehoni alkoi jo hyytyä ja kohmettua. Adrenaliiniryöpyn takia en kuitenkaan tuntenut kylmää tai kipua, vaikka jää repi ihoani.

Tajusin, että minä hukun tänne.”

Yhtäkkiä minut valtasi ihmeellinen rauha. Tajusin, että minä hukun tänne ja ajaudun jäiden alle. Mutta se ei tuntunut lainkaan pahalta tai pelottavalta. Surin vain sitä, että minulla ei ollut mitään keinoa hyvästellä miestäni, poikaani ja muita rakkaitani.

Myötätunnon vyörystä nousi häpeä

Sitten tuli se kuuluisa viimeinen ponnistus. Siirsin takkiani niin kauas kuin pystyin ja sitä ”naskalina” käyttäen pinnistin itseni ylös joesta. En noussut heti seisomaan vaan kierin turvaan. Kompuroin ylös rinnettä ja sisälle lämpimään.

– Tapahtuneen jälkeen itku saattoi tulla ihan yllättävissä tilanteissa, Saija kertoo.

– Tapahtuneen jälkeen itku saattoi tulla ihan yllättävissä tilanteissa, Saija kertoo.

Poikani heräsi ja soitti vastusteluistani huolimatta ambulanssin paikalle. Myöhemmin tarkistin urheilukellosta, että olin ollut joessa noin 15 minuuttia. Selvisin hypotermialla, ruhjeilla ja haavoilla.

Järkytys, itku ja suru tulivat myöhemmin, kun tajusin, miten lähellä kuolemaa olin ollut. Koko sen ajan kun olin taistellut hengestäni, olin pysynyt rauhallisena ja toiminut vaistonvaraisesti oikein.

Vielä samana päivänä kirjoitin Facebookiin päivityksen, jossa purin tapahtunutta. Sain niin valtavan myötätunnon vyöryn, että aloin tuntea häpeää. Mietin, olinko suurennellut kokemusta. Syyllisyydentunne vaivasi minua parisen kuukautta.

Tekikö tapahtunut minusta paremman ihmisen? Ei. Tajusin kuitenkin konkreettisesti sen kliseen, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Miten arkinen ja viaton voikaan olla se hetki, joka muuttaa kaiken perustavanlaatuisesti. Mikään ei ole niin kornia kuin räpiköidä henkensä edestä tutussa joessa ja katsella samalla kotirantaa.

Jokin muukin muuttui. En pelkää kuolemaa, kun sen hetki tulee. Se rauha, jota koin joessa tajutessani, että kuolen kohta, oli niin vahva. En ole koskaan aiemmin tuntenut mitään vastaavaa.”

Kuolemanvaara järkyttää

Yhdellä käynnistyy taistele tai pakene -reaktio, toinen lamaantuu. Reagoimme uhkaaviin tilanteisiin eri tavoin, kertoo traumapsykoterapeutti Soili Poijula.

– Sama ihminen voi myös reagoida eri tilanteissa eri tavoin. Väkivallan uhriksi joutunut lamaantuu todennäköisemmin kuin onnettomuuden uhri.

Järkyttävän kokemuksen jälkeen ihminen voi tuntea hämmennystä, epätoivoa, vihaa ja pelkoa. Hän voi täristä, itkeä tai raivostua. Tunteet saattavat jähmettyä. Nämä kaikki ovat normaaleja reaktioita epänormaaleihin tapahtumiin.

Toipumisen aikana tapahtuma tunkeutuu mieleen toistuvasti ja keho ylivirittyy. Ikäviä muistoja ei kannata vältellä, sillä se hidastaa toipumista. Hiljalleen traumaan liittyvät tunteet laimenevat, ja tapahtunut muuttuu osaksi elämänhistoriaa.

– Kuolemanvaaran kokemisen jälkeen tärkeintä on toisilta saatu tuki ja se, ettei kielteisiä elämäntapahtumia kasaantuisi samanaikaisesti. Toipumista edistävät usko omaan pystyvyyteen, optimismi, monipuoliset ongelmanratkaisutaidot ja kyky säädellä tunteitaan. Ammatillinen kriisituki voi olla tarpeen, joskus myös traumakeskeinen psykoterapia.

Henkeä uhkaavasta tapahtumasta voi seurata myös jotain hyvää.

– Trauma voi kasvattaa henkisesti. Arvot syvenevät, elämän merkityksellisyys ja läheisten tärkeys korostuvat. Myös resilienssi voi vahvistua, kun selviytyy vastoinkäymisistä tai traumaperäisestä stressihäiriöstä.

X