Monica Paavilainen
Monica Paavilainen haluaa puhua onnettomuudestaan varoittavana esimerkkinä.
Ihmiset

Monica Paavilainen horjahti kotipihallaan, ja puolisoa odotti veret seisauttava näky: ”Saan kiittää miestäni hengestäni”

Kotipihalla sattunut tapaturma oli viedä Monica Paavilaiselta hengen. Pysyvät jäljet jäivät, mutta Monica suhtautuu vammoihinsa lempeästi. Elämä oli opettanut luopumista jo aiemmin.
Teksti: Anneli Juutilainen Kuvat: Sampo Korhonen ja Monica Paavilaisen kotialbumi

Ripustaisinko kausivalot tänä vuonna kerrankin ajoissa? Nummelassa asuva Monica Paavilainen, 62, onnitteli itseään­ hyvästä ideasta, sillä aikaisempina vuosina puuha oli usein jäänyt pakkaskeleille sormet kohmeessa tehtäväksi viime hetken askareeksi.

Nyt hän oli sattunut piipahtamaan varastollaan viemässä sinne muuta tavaraa, kun katse osui valosarjan sisältäneeseen laatikkoon. Hetken mielijohteesta hän päätti tarttua toimeen. Oli lokakuun viimeinen päivä vuonna 2021.

Monicalla oli tapana ripustaa valot kotiovensa viereiseen isoon katajaan. Se oli kuitenkin kasvanut edellisvuodesta, joten Monica haki avukseen A-tikkaat ja vei ne katajan toisella puolella olevalle terassille yltääkseen mahdollisimman korkealle. Mutta tikkaiden turvakaide vaikeutti kurkottamista ja latva uhkasi jäädä tyhjäksi. Monica käänsi tikkaat sivuttain, jotta kaide ei estäisi häntä.

– Viimeinen muistikuvani on se, kun horjahdin tikkailta alas. Tartuin viereiseen ränniin, joka irtosi ja romahti mukanani.

Monica putosi pää edellä reilun kahden metrin matkan alas asfaltoituun maahan.

Puoliso luuli vaimonsa kuolleen

Monica ei hengittänyt. Hänen puolisonsa Jarne Paavilainen oli juossut sisältä paikalle kuultuaan tömähdyksen. Hetken aikaa hän luuli vaimonsa kuolleen. Tämän toinen silmä tuijotti tyhjänä eteenpäin, toinen oli muurautunut kiinni. Pulssi kuitenkin tuntui.

Upseerikoulutuksessa ensiaputaidot oppinut Jarne käänsi Monican kylkiasentoon ja avasi tämän hengitystiet. Monican otsanahka roikkui kasvoilla ja kallon luu oli näkyvissä. Jarne kiepautti talouspaperilla otsan paikoilleen ja soitti ambulanssin. Nyt vaimo hengitti taas.

Monica ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Kaikki ajatukset olivat kovissa kivuissa.

Monica havahtui hereille ambulanssissa ja ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut. Ensiapuhoitajat kertoivat määränpään olevan Töölön sairaala. Siellä selvisi pian, että Monicalla oli aivoverenvuoto, jota ei voitu leikata. Oli vain seurattava, mihin suuntaan tilanne kehittyisi. Aivoja kuvattiin useamman päivän ajan. Monica itse ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta tai osannut pelätä henkensä puolesta. Kaikki ajatukset olivat kovissa kivuissa.

Monica Paavilainen

Onnettomuudesta jääneet kasvojen arvet eivät Monicaa haittaa, mutta etuhampaan menettäminen otti koville.

– Miehelleni odotus oli kuulemma todella raastavaa – hän on sanonut sen olleen hänen elämänsä pisin viikko. Vaikka olin päässyt elossa sairaalaan asti, olin edelleen hengenvaarassa.

Viikon kuluttua lääkäri ilmoitti, ettei ollut enää Monicasta huolissaan – hän selviäisi. Sairaalaan hän kuitenkin vielä jäi.

Aivoverenvuodon lisäksi Monican vasemman käden värttinäluu oli murtunut pieniin osiin. Myös nenä oli murtunut ja vääntynyt ”poskelle”. Leuka murtui myös, kuten silmänpohjatkin.

Vasenkätisen Monican kättä leikattiin kahdesti: Ensimmäisellä kerralla asennettiin titaanilevyjä ja ruuveja. Toisessa leikkauksessa kuuden viikon kuluttua ne poistettiin.

”En murehdi asioita, joita en pysty tekemään”

Ennen onnettomuutta Monican arki oli täyttynyt yrittäjän kiireistä. Hän on omistanut yli 30 vuotta parturi-kampaamon, jossa työskentelee hänen lisäkseen yhdeksän työntekijää.

Varsinaista parturi-kampaajan työtä Monica ei ole pystynyt tekemään moneen vuoteen muutamia vakituisia asiakkaita lukuun ottamatta. Vuonna 1995 hän sairastui pehmytkudosreumaan eli fibromyalgiaan, minkä lisäksi olkapäiden nivelrikot ovat vaikeuttaneet työntekoa.

Työkyvyttömyyseläkkeelle hän joutui vuonna 2018 kaularangan rappeuman vuoksi. Sen jälkeen työ on ollut hallinnollista ja painottunut esimiestehtäviin.

Sairauksien vuoksi remontit, siivoaminen ja puutarhatyöt olivat Monicalta kiellettyjä jo ennen onnettomuutta. Niistä luopuminen on vaatinut surutyötä ihmiseltä, joka rakasti puuhata käsillään – esimerkiksi mattonsa Monica tahtoi aina pestä käsin. Ehkä juuri aiemman sairastelunsa ja luopumisten vuoksi hän osasi suhtautua myös tapaturman aiheuttamiin vammoihin lempeästi.

Monica Paavilainen

Monica viettää talvet puolisonsa kanssa perheen kakkoskodissa Espanjan Torreviejassa.

Monica Paavilainen

Espanjan lämmin ilmasto sopii Monicalle, sillä siellä hänen sairastamansa fibromyalgia on lähes oireeton, ja uinti on hänen lempilajinsa.

– Jo silloin, kun työkyvyttömyyseläkkeeni alkoi, otin käyttöön moton: en murehdi asioita, joita en pysty tekemään. Sen sijaan nautin täysillä kaikesta siitä, mihin vielä kykenen.

Tämä periaate kantoi eteenpäin myös onnettomuuden jälkeisenä toipumisaikana. Kun lääkäri leikkaus­ten jälkeen totesi, ettei osaa vielä ennustaa, palautuuko Monican käsi täysin ennalleen, potilaalla oli yksi kysymys: voiko kädellä vielä uida rintaa, vapaauintia ja selkää?

Vastaus oli myöntävä ja Monica helpottui. Tärkeintä oli, ettei häneltä viety rakkainta liikuntamuotoa eli uimista.

Positiivinen ajattelu on ominaista hänen luonteelleen.

– Negatiiviset ajattelumallit vievät ihan turhaan voimia, pessimistisyys on valtava energiasyöppö. Minun lasini ei ole koskaan puoliksi tyhjä, se on aina puoliksi täynnä.

Lue myös: Johanna, 36, halvaantui teininä onnettomuudessa ja ajautui vuosiksi rajuun päihdekierteeseen: ”Nyt olen antanut 16-vuotiaalle itselleni anteeksi”

”Hoitajia nauratti, kun jumppailin”

Tapaturmasta toipuessaan Monica on ollut itselleen kiitollinen liikunnallisesta elämäntavastaan. Uimisen lisäksi hän lenkkeilee innokkaasti ja käy myös kuntosalilla. Hän uskoo hyvän kunnon nopeuttaneen toipumista merkittävästi.

– Kuntoutin itseäni jo sairaalassa. Hoitajia nauratti, kun jumppailin huoneeni lattialla ja kävin rappusissa kävelemässä.

Kotiin päästyään hän ryhtyi tekemään kävelylenkkejä, mutta ei koskaan yksin, sillä hänen tasapainoaistinsa oli kärsinyt. Se aiheutti huojumista ja tutinaa.

– Myös sanat menivät välillä sekaisin ja käytin asioista vääriä termejä. Se oli pelottavaa ja jännitin, että jäänkö sellaiseksi. Onneksi olen palautunut lähes ennalleni.

Nyt Monica on pystynyt palaamaan harrastustensa pariin, mutta joitakin onnettomuuden jälkiä korjaillaan vielä.

Tapaturmassa Monican toisen etuhampaan asento muuttui, ja se jäi törröttämään ulospäin. Toinen etuhammas sai niin kovan iskun, että se jouduttiin poistamaan. Hän saa sen tilalle pysyvän implantin syksyllä.

– En osannut aavistaa, että etuhampaan irrottaminen voisi olla ihmiselle niin kova paikka. Haluaisin takaisin saman hymyn kuin minulla oli ennenkin.

Monica Paavilainen

Monica uskoo hyvän fyysisen kunnon nopeuttaneen toipumistaan. Hän toivoo, että saisi säilyttää liikuntakykynsä mahdollisimman vanhaksi. – Toivottavasti saan lähteä aikanani saappaat jalassa.

Ruhjeiden ja haavojen jättämät jäljet kasvoissa ovat näkyvät. Aika näyttää, ryhdytäänkö niitä korjaamaan esimerkiksi laserhoidoilla. Monicaa arvet eivät häiritse.

– Tämän ikäisellä naisella on jo ryppyjäkin kasvoissaan, joten pari arpea vain lisää katu-uskottavuutta, hän sanoo ja nauraa.

Vaikka Monica on toipunut tapaturmasta fyysisesti hyvin, se jätti jäljen hänen mieleensä. Kun hän lähti sairaalasta, häntä kehotettiin olemaan yhteydessä kriisityöntekijään mahdollisten traumojen vuoksi. Silloin hän arveli saavansa riittävän tuen läheisiltään eikä hakenut ammattiapua.

Kun tapahtumasta oli kulunut aikaa ja Monican fyysinen kunto koheni, hän huomasi tapahtuneen aiheuttavan pelkotiloja.

– En uskaltanut lähteä yksin minnekään – en halunnut kulkea rappusia enkä liikkua epätasaisessa maastossa luontopoluilla, koska pelkäsin kaatuvani. Liukkailla keleillä tuntui ahdistavalta kävellä ulkona.

Kuukausien kuluessa pelot ovat lieventyneet, ja ahdistavien ajatusten läpikäyminen puolison kanssa on helpottanut oloa. Silti Monica on varovaisempi kuin ennen. Aiemmin hän saattoi ajaa lyhyen pyörämatkan ilman kypärää, mutta ei enää.

– Nykyään hahmotan kaikessa tekemisessäni riskit ja vaaranpaikat eri tavalla.

Seura.fi: Tanssija Sanna Kekäläinen putosi portaista ja selän ristiluu murtui – Pelottavat kauhukuvat onnettomuudesta piinasivat pitkään painajaisina

”Lääkäri sanoi, että saan kiittää miestäni hengestäni”

Jos Jarne-puoliso olisi toiminut ensiapua antaessaan yhtään hitaammin, Monica ei olisi nyt kertomassa tarinaansa.

– Lääkäri sanoi, että saan kiittää miestäni hengestäni. Jos apu olisi tullut edes viisi minuuttia myöhemmin, minua ei olisi enää tässä. Onnekseni mieheni ei jäätynyt vaan tiesi, mitä tehdä. Lähtöni oli todella lähellä.

Avioliitto on Monicalle toinen. Pari avioitui vuonna 2008 kahden vuoden seurustelun jälkeen. Jo silloin he sopivat, että eivät koskaan menisi suutuspäissään nukkumaan vaan riidat käsiteltäisiin heti. Monica oli lukenut lehtijutun pariskunnasta, joka lähti aamulla kotoaan riidoissa ja päivän aikana toinen kuoli. Hän halusi varmistaa, ettei heille koskaan kävisi samoin.

Monica Paavilainen

Monica Paavilainen haluaa puhua onnettomuudestaan varoittavana esimerkkinä. – Jos tarinani estää edes yhden putoamisen, sen kertomisella on ollut merkitys.

– Vaikka avioliittomme on ollut alusta asti hyvä ja onnellinen, tapaturma on syventänyt suhdettamme entisestään. Emme pidä yhteistä elämäämme itsestään selvänä. Mieleeni ei koskaan aiemmin tullut, että kaikki voisi loppua ihan yhtäkkiä omassa kodissa sattuvaan tapaturmaan.

Monicalla on kolme aikuista poikaa, hänen puolisollaan kaksi aikuista tytärtä. Lapsenlapsia on molemmilla biologisesti yhdet, mutta käytännössä pari pitää heitä yhteisinä lastenlapsinaan.

– Nyt osaamme entistä vahvemmin nauttia ihan jokaisesta päivästä, jonka saamme olla yhdessä.

Elämälle jatkoaika

Joskus Monica on manannut, miksi kiipesi tuona lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä tikkaille. Toivonut, että saisi kelattua aikaa taaksepäin ja valot jäisivät ripustamatta.

– Toisaalta näinhän se elämä menee – ei kukaan voi valita, mitä kohtia elää ja mitä kokemuksia jättää väliin. Olen joka päivä kiitollinen, että sain elämälleni jatkoajan.

Monica on kertonut kokemuksistaan avoimesti, sillä hän toivoo, ettei samaa tapahtuisi kenellekään toiselle. On suunnaton onni, että hänelle ei jäänyt muita pysyviä vaurioita kuin käden vamma, hammasvauriot ja arvet kasvoissa.

”Ei kukaan voi valita, mitä kohtia elää ja mitä jättää väliin.”

– Kaikki tietävät, että kotona sattuu eniten tapaturmia ja silti kiipeillään tikkaille ja katoille ja tehdään kaiken maailman virityksiä. Haluaisin, että jokainen pohtisi tarinani kuultuaan omaa toimintaansa ja sitä, miten kodinaskareet voisi tehdä mahdollisimman turvallisesti.

Monica toivoo myös, että ihmiset ymmärtäisivät päivittää ensiaputaitonsa.

– Omalla toiminnallaan voi koska tahansa pelastaa toisen ihmisen hengen. Auttamisvelvollisuus koskee jokaista ja tilannetta helpottaa, jos ensiapuun on saanut koulutuksen.

X