Muotisuunnittelijana konkurssin tehnyt Jenni Alava löysi rauhan Lapista: ”Enää minun ei tarvitse valloittaa maailmaa”

Maailmanvalloitus sai jäädä, kun työuupumus ajoi muotipiirit hurmanneen vaatesuunnittelijan konkurssiin. Jenni Alava, 35, päätyi Lappiin, missä elämä viidensadan asukkaan kylässä toi arkeen tasapainon ja rauhan.

Ensimmäinen mallisto ilmestyy tammikuussa 2011, ja se herättää nopeasti sekä muotiväen että median huomion. Pääosin käsinneulotuista naistenvaatteista koostuvaa mallistoa pidetään omaleimaisena ja raikkaana.

Oma vaatemerkki on Rovaniemeltä kotoisin olevan 27-vuotiaan Jenni Alavan haaveiden täyttymys. Jenni on asunut neljä vuotta Lontoossa ja opiskellut vaatesuunnittelijaksi. Lontoosta hän on muuttanut Helsinkiin ja päässyt mallimestariopintojen kautta tuotantoassistentiksi vaatesuunnittelija Tiia Vanhatapiolle. Nyt hän on perustanut oman yrityksen ja nimeään kantavan vaatebrändin.

Jennin vaatesuunnittelijan ura käynnistyy lupaavasti, ja syksyllä 2012 City-lehti poimii Jennin mukaan Muodin tulevaisuus -juttusarjaansa. Jutun mukaan Jenni Alavan valttina on ”kyky yhdistää suomalaisia kädentaitoja muotiin tunnistettavalla tavalla”.

Se, mitä jutussa ei kerrota, on vaatesuunnittelija-yrittäjän arjen rankkuus. Töitä on paljon, ja Jenni joutuu selviytymään kaikesta yksin. Hänellä ei ole yhtiökumppaneita tai työntekijöitä, joille jakaa vastuuta. Hän on parhaimmillaan suunnittelijana, mutta yksinyrittäjänä hän joutuu hoitamaan myös kaiken muun, kuten talousasiat.

Jenni tekee kaikkea liikaa, sillä hän on innoissaan ja haluaa valloittaa maailman. Yrityksen talous ei kuitenkaan ole kunnossa, eikä Jenni saa sitä toimimaan vaikka miten yrittäisi. Lopulta hän uupuu työtaakan alle.

Tämä ei voi jatkua näin, Jenni ajattelee. Ei tämä ole sen arvoista.

Mitä oikein tapahtui?

Kuusi vuotta myöhemmin Äkäslompolon kylässä Ylläksellä paistaa aurinko, kun Jenni kurvaa tummanvihreällä Ladallaan kyläkeskuksessa sijaitsevan ravintolan parkkipaikalle. On elokuun viimeinen sunnuntai, ja kylänraitilla on hiljaista.

Jenni näyttää pirteältä ja hyväntuuliselta. Hän on ollut illalla pubissa pelaamassa Trivial Pursuitia mutta lähtenyt kotiin jo hyvissä ajoin ja nukkunut makoisat kymmenen tunnin yöunet. Hän aikoo lähteä iltapäivällä retkeilemään tunturiin.

– Ajattelin kävellä Pyhätunturin päälle. Aikamoista rakkaa se vissiin on, mutta kyllähän kivikossakin pääsee kulkemaan, kun ei ole kiire, hän sanoo.

Jennin elämä on nykyisin täällä, noin 500 asukkaan Äkäslompolossa. Muotimaailma vaihtui elämään pienessä lappilaiskylässä. Miten oikein tapahtui? Sitä ymmärtääkseen on palattava vuoteen 2012.

”Kaivoin itseäni yhä syvemmälle kuoppaan”

Työuupumus hiipi Jennin elämään salakavalasti, eikä hän tunnistanut sen ensimmäisiä merkkejä.

Nuori nainen havahtui pahaan oloonsa vasta, kun stressioireet kävivät fyysisiksi: sydän tykytti nukkumaan mennessä niin kovaa, ettei hän saanut iltaisin unta.

Silti Jenni yritti sinnitellä. Pelissä oli niin paljon, ettei hän voinut vain luovuttaa. Hän ei halunnut luopua intohimostaan, omasta vaatemerkistä.

Syksyllä 2012 tilanne kävi kuitenkin entistä tukalammaksi. Jenni ei pystynyt enää nukkumaan, koska talousasiat ahdistivat häntä niin paljon. Hän tajusi tarvitsevansa taloudellista apua, mutta hänellä ei uupumuksen vuoksi ollut voimavaroja etsiä itselleen yhteistyökumppania tai yritykselleen sijoittajaa.

– Minusta tuntui, että kaivoin itseäni yhä syvemmälle kuoppaan, hän sanoo nyt.

Jenni ei enää muista, miten hän lopulta teki päätöksen, mutta yhtäkkiä ajatus oli kirkas: hän lopettaisi yritystoiminnan. Ratkaisu tuntui helpottavalta.

– Tiesin vihdoin, mitä tekisin. Ainoa, mitä en tiennyt, oli se, miten sen tekisin ja miten selviäisin siitä.

Konkurssi ei tuntunutkaan maailmanlopulta

Päästäkseen eteenpäin Jenni soitti kaupungin talousneuvontaan. Hän sai ajan velkaneuvojalle.

– Velkaneuvoja osoittautui supertyypiksi, joka neuvoi kädestä pitäen, miten mikäkin asia piti hoitaa. Tilanne ei ollutkaan niin ahdistava kuin olin etukäteen ajatellut. Näin valoa tunnelin päässä. Ajattelin, ettei mikään voi mennä enää ainakaan pahemmaksi.

Koska Jenni oli pyörittänyt yritystään toiminimellä, hän joutui henkilökohtaiseen konkurssiin ja velkajärjestelyihin. Hän puhui läheisilleen ja tuttavilleen konkurssista avoimesti eikä piilotellut tapahtunutta. Se kannatti, sillä hän sai osakseen tukea ja kannustusta.

Yrittäjäksi ryhtyessään Jenni pelkäsi epäonnistumista. Kun konkurssi sitten tapahtui, se ei yllättäen tuntunutkaan maailmanlopulta.

Jenni ei jäänyt surkuttelemaan vaan alkoi nopeasti etsiä töitä. Hän pääsikin myyjäksi kenkäsuunnittelija Minna Parikan uuteen liikkeeseen Helsingin keskustaan.

– Se tuntui mahtavalta. Sain vakituisen työpaikan ja ihanan työyhteisön ja saatoin lähteä purkamaan taloudellista tilannettani.

Tulevaisuus ei tuntunut olevan Helsingissä

Nyt on vain uskallettava tehdä päätös ja irtisanouduttava.

Niin Jenni ajatteli saatuaan maksettua pois lähes kaiken yritysvelkansa. Oli kevät 2015, ja Jenni oli työskennellyt Minna Parikalla kaksi ja puoli vuotta. Hän oli toipunut konkurssista henkisesti ja huomasi kaipaavansa elämäänsä jälleen uutta suuntaa.

Jenni viihtyi Helsingissä, mutta jostain syystä hänen tulevaisuutensa ei tuntunut olevan siellä. Hän kaipasi jotakin, mitä Helsingissä ei ollut, mutta ei tiennyt, mitä se oli.

Ensin Jenni haki tuloksetta paria työpaikkaa ulkomailta. Sitten hän käänsi katseensa Lappiin. Tuntui, että jokin veti häntä sinne. Ehkä juuret – Jenni oli kasvanut Rovaniemellä, ja hänen molemmat vanhempansa ovat kotoisin Lapista.

– Kaipasin elämääni myös lisää tilaa ja rauhaa.

Lopulta Jenni irtisanoutui vailla tietoa tulevasta. Hän ajatteli, että se saisi hänet hakemaan uutta suuntaa tosissaan.

– Ajattelin, että löytäisin kyllä aina jotain töitä.

”En kokenut minkäänlaista haikeutta”

Polkujuoksutapahtuma vei Jennin Ylläkselle pian irtisanoutumisen jälkeen. Samalla reissulla hän tutustui Äkäslompolossa asuvaan mukavaan mieheen, joka löytyi Tinderin kautta.

Ihastuminen sai Jennin katselemaan Äkäslompolon kylää sillä silmällä. Entä jos hän muuttaisikin sinne? Jospa tämä oli se muutos, jota hän oli elämäänsä kaivannut? Äkäslompolo vaikutti mukavalta pieneltä paikalta, jossa oli matkailun vuoksi sopivasti vilskettä.

– Koin, että kylässä oli avoin ja eteenpäin menevä henki, Jenni kertoo vaikutelmistaan.

Kun Jenni sitten syksyllä sai myyjän töitä paikallisesta urheiluliikkeestä, hän ei aikaillut vaan päätti tyypilliseen rohkeaan tapaansa tarttua tilaisuuteen. Ajoitus tuntui oikealta.

Jenni alivuokrasi Helsingissä sijaitsevan vuokra-asuntonsa ystävälleen ja pakkasi tavaransa pakettiautoon. Muuttokuorman lähtöä edeltävänä päivänä hän tapasi ystäviään Helsingin keskustassa.

– Oli ihana syyskuinen päivänä, ja ilmassa oli odotuksen tunnetta. Jotain uutta oli tapahtumassa, ja minulla oli hyvä fiilis. En kokenut minkäänlaista haikeutta.

Lapissa on helppo hengittää

Jenni istuu äkäslompololaisen ravintolan terassilla ja juo lattea. Aurinko porottaa, ja terassin lämpömittari näyttää peräti 20 astetta. Ympärillä siintävät loppukesäiset tunturimaisemat.

Jenni on asunut Äkäslompolossa kolme vuotta. Päätös muuttaa Lappiin ei ole kaduttanut. Pohjoiseen asettuminen on käynyt luontevasti, ja hänen on ollut helppo hengittää Lapin leppoisassa elämänrytmissä. Väärältä päätös ei tuntunut edes ensimmäisen talven jälkeen, kun suhde Tinderistä löytyneen miehen kanssa kariutui.

– Etenkin kulunut vuosi on ollut siinä mielessä merkittävä, että olen löytänyt täältä oman paikkani. Tunnen nyt olevani äkäslompololainen.

Hän on työskennellyt urheilukaupassa myyjänä ja päässyt sisään yhteisöön, johon kuuluu paljon myös sesonkityöläisiä.

– Täällä on pienet piirit, mutta ihmiset otetaan aika avoimesti vastaan. Porukka on pitkälti junantuomia. Se yhdistää. Ehkä siksi täällä on niin helppo tutustua ihmisiin.

Äkäslompolossa Jenni on saanut elämäänsä asioita, joita häneltä Helsingissä puuttui: rauhaa, tasapainoa ja vapaa-aikaa. Niitä hän on tarvinnut palautuakseen raskaista yrittäjävuosista, työuupumuksesta ja konkurssista.

– Muutto ympäristöön, jossa ei ole kiire minnekään, on tehnyt minulle hyvää. Kaupungissa minulla oli usein olo, että minun pitäisi olla jotain muuta kuin olen. Elämä oli tosi urakeskeistä, ja se oli stressaavaa. Jatkuvasti tuntui, etten ole siellä, missä minun pitäisi olla, hän sanoo.

– Täällä kukaan ei kysy ensimmäiseksi, mitä teet työksesi. Ehkä sen ansiosta minun on helpompi olla sinut itseni kanssa. Minun ei tarvitse valloittaa maailmaa eikä suorittaa koko ajan täysillä.

”Kuin olisin arkenakin lomalla”

Helsingissä Jenni eli tyypillistä pari-kolmekymppisen kaupunkilaisarkea. Hän kävi ahkerasti keikoilla, klubeilla ja kulttuuritapahtumissa. Äkäslompolossa tilalle on tullut muuta: Lapin upea tunturiluonto ja sen kaikki ulkoilumahdollisuudet. Jenni on niistä yhä kolmen vuoden jälkeen innoissaan.

– Aikaisemmin erilaiset euforian hetket liittyivät elämässäni uraan ja työhön, esimerkiksi siihen, että sain malliston ulos. Nykyisin ne liittyvät siihen, että pääsen luontoon. Se on vapautta. Tuntuu luksukselta, että voin vapaapäivänäni lähteä kävelemään tai hiihtämään Pallakselle. On kuin olisin arkenakin lomalla.

Jenni liikkuu ulkona päivittäin. Kesäisin hän retkeilee, kalastaa, juoksee, kävelee ja patikoi. Talvisin hän hiihtää ja laskee mäkeä. Kaverina hänellä on pieni pystykorva, portugalinpodengo Piku.

Sekin on plussaa, että arki sujuu Äkäslompolossa mutkattomammin kuin kaupungissa. Jenni asuu vuokrakaksiossa kahden ja puolen kilometrin päässä työpaikaltaan. Työmatkat hän taittaa pyörällä tai autolla.

Asunto on Jennin nykyisiin tarpeisiin hyvä, mutta hän haaveilee oman talon rakentamisesta.

– Niin vakavissani olen jäämässä tänne. Tontin pitäisi sijaita sellaisella paikalla, että siitä pääsisi suoraan metsään.

Tänä syksynä Jennin elämään on jälleen tulossa muutos.

– Perustan helsinkiläiselle designkaupalle oman myymälän tänne, Jenni kertoo.

– Homma on yrittäjävetoinen mutta ilman yrittäjän vastuuta.

”Yksin en enää halua tehdä töitä”

Entisestä elämästään vaatesuunnittelijana Jenni ei jäänyt kaipaamaan lopulta oikein mitään. Hän ikävöi toisinaan vain luovaa työtä ja mahdollisuutta päästä toteuttamaan itseään. Yksinäinen puurtaminen ei kuitenkaan ole sitä, mitä hän enää haluaisi elämältään.

– Voisin kuvitella tekeväni vaatesuunnittelua sivu- tai oheistyönä, mutta yksin en halua enää tehdä töitä.

Vieraillessaan Helsingissä viime keväänä Jenni kävi Aalto-yliopiston järjestämässä muotinäytöksessä. Hänestä oli mukavaa nähdä vanhoja tuttuja, mutta tapahtumasta ei jäänyt oloa, että hänen tarvitsisi enää elää muotimaailman keskellä.

– On kiva käydä kerran pari vuodessa pyörähtämässä muotinäytöksissä ja muissa tapahtumissa, mutta ei niissä ole sellaista hohtoa, että sitä olisi ikävä.

Jenni ei pelkää tulevaisuutta. Hän luottaa siihen, että asiat menevät hyvin ja hän pärjää.

– Tuntuu, että kun on selvinnyt sellaisesta asiasta kuin konkurssi, selviää mistä vain.