Äidin kuoltua kirjailija Nina Honkanen tunsi surun lisäksi syvää helpotusta: ”Haluan muistaa hyvät ajat ja unohtaa huonot”
Nina Honkasen äitisuhdetta koettelivat monet vaikeudet sairaudesta takausvelkaan, jonka maksajaksi tytär joutui vuosikymmeniksi. Keväällä menehtyneen äidin kuolinvuoteella Nina tunsi syvää surua ja rauhaa.
Nina Honkanen on tyytyväinen ikäänsä. – Elämä on kaikin puolin nautinnollisempaa viidenkymmenen vuoden tällä puolen.
Nina Honkasen äitisuhdetta koettelivat monet vaikeudet sairaudesta takausvelkaan, jonka maksajaksi tytär joutui vuosikymmeniksi. Keväällä menehtyneen äidin kuolinvuoteella Nina tunsi syvää surua ja rauhaa.
Äidin hengitys alkoi harventua. Kirjailija Nina Honkanen sisaruksineen ymmärsi, että kuolinhetki oli käsillä.
Vain vähän ennen he olivat sopineet vahtivuoroista, koska halusivat olla äidin luona yötä päivää. Sinä helmikuisena perjantaina kaikki kolme sisarusta olivat sattumalta paikalla samaan aikaan.
”Äiti oli tottunut pitämään lankoja käsissään. Tuntui kuin hän olisi päättänyt, että olemme lähdön hetkellä kaikki hänen luonaan”, Nina sanoo nyt.
Reilun puolen tunnin päästä äiti nukkui pois lastensa ympäröimänä. Nina katsoi sairaalasängyssä lepäävää kehoa ja ajatteli, että se oli pelkkä kuori. Äiti oli jo jossain muualla.
Samalla päättyi raskas ajanjakso. Kivulias äitisuhde oli aiheuttanut Ninalle huolta vuosikymmeniksi. Kuolinvuoteella hän tunsi, että kaikki oli anteeksiannettu. Nina ei tuntenut katkeruutta. Oli vain syvä suru ja rauha.
”Haluan muistaa hyvät ajat ja unohtaa huonot.”
Onnen päivät ja saunavuoro
”Sain elää turvallisen lapsuuden 1970-luvun Raumalla. Isän kanssa kuunneltiin musiikkia ja katsottiin jalkapalloa. Äiti ahkeroi aamusta iltaan säästäen Skannon sohvaan ja Papagenan tarjoiluvaunuun. Viisi vuotta nuoremman veljen syntymä teki perheestämme kokonaisen. Meillä oli kaikki, mitä tarvitsimme.
Yrittäjäperheen tyttärenä menin usein koulun jälkeen vanhempieni vaateliikkeeseen. Pelasin isäni kanssa korttia ja leikin pikkuveljeni kanssa liikkeen takapihalla. Molemmat Porin-mummut kävivät välillä auttamassa. Lauantaisin katsottiin televisiosta Onnen päivät ja lämmitettiin sauna. Elämä oli hyvällä tavalla yksinkertaista.
Sain vanhemmiltani kohtuullisen hyvät eväät aikuisuuteen – ja annan sille suuren arvon. Uskon, että lapsuudenkokemuksieni ansiosta olen selvinnyt myöhemmin eteeni tulleista vastoinkäymisistä.”
Takausvelka opetti sinnikkyyttä ja mielen lujuutta
”Takasin vanhemmilleni ensimmäisen lainan 18-vuotiaana. Ilman sitä äidin perustama liike olisi saattanut kaatua. Minulle oli itsestään selvää, että halusin auttaa vanhempiani.
Kesällä 1989 kaikki muuttui. Olin raskaana ja juuri lähdössä esikoiseni kanssa puistoon, kun ovikello soi. Oven takana seisoi ulosottomies. Hän kertoi, että minun tuli suorittaa ensimmäinen maksuerä 16 päivän kuluessa.
Vain muutamaa kuukautta aiemmin isäni oli kuollut 40-vuotiaana aivokasvaimeen. Myöhemmin äitini sairastui kroonisesti. Yrityksen velat kaatuivat minun maksettavikseni.
Ulosotto vei lähes koko aikuisikäni ajan vähintään kolmanneksen tuloistani. Kaksi vuotta sitten heinäkuussa sain maksettua viimeisen lainaeräni. Vaikka olin luvannut ulosottomiehellekin juhlivani savotan loppumista, minun ei tehnytkään mieli poksauttaa samppanjapulloa. Halasin puolisoani Hannu-Pekkaa (Björkman) ja lähetin lapsilleni tekstiviestit, että nyt se on ohi.
Suurin muutos arjessani on ollut se, että sain luottotietoni takaisin. Voin avata puhelinliittymän omalla nimelläni ja saada halutessani lainaa. Tuntuu hyvältä olla yhteiskuntakelpoinen.
Takausvelan maksaminen opetti minulle sinnikkyyttä ja mielen lujuutta. Tiedän, mitä ovat ahdistus, epätoivo ja pelko pärjäämisestä. Sellaisia tunteita en ole tuntenut vuosiin. Liikutun, jos ärsyynnyn väärin puristetusta hammastahnatuubista tai sukista lattialla. Tunnen kiitollisuutta siitä, että harmini ovat nykyään näin pieniä.”
Intohimona sanat
”Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun ensimmäinen fiktiivinen tekstini julkaistiin. Näytelmäkirjallisuuskilpailussa pärjääminen osoitti minulle fiktiivisen tekstin voiman. Sen jälkeen olen kirjoittanut muun muassa romaaneja, tietokirjan, kuunnelmia, kolumneja ja televisioon draamaa sekä dokumentteja.
Viimeistelin kesän aikana syyskuussa ilmestyvän romaanini Rakkaani, Vladimir. Sodasta, rakkaudesta ja vallanhimosta kertovassa kirjassa pohdin, mikä saa ihmisen vahingoittamaan toista. Nyt kirjoitan näytelmä- ja elokuvakäsikirjoitusta sekä syksyllä 2026 ilmestyvää viidettä romaaniani.
Kaunokirjallisuudella on mahdollista tuoda päivänvaloon asioita, joita ei voisi muuten sanoa. Kirjailijan täytyy toimia pelottomasti. On uskallettava avata ovia, joita muut eivät ole temponeet, ja tehtävä säntillisesti työnsä kuin kuka tahansa kolmivuorotyöläinen.
Työ on niin olennainen osa minua, etten tiedä, kuka olisin, jos en kirjoittaisi. Parhaimmillaan tavoitan flow-tilan, jossa kaikki muu katoaa ympäriltäni. Kirjailijan ammatti ei ole tarjonnut minulle leveää leipää, mutta olen pärjännyt. Rahaa tärkeämpää minulle on saada kirjoittaa aiheista, jotka vaivaavat kansienvälin verran niin, että saa laskut maksettua. En haaveile matkoista tai gourmet-illallisista.”
Rakkaat koolla korpikodissa
”Neljä kesää sitten puolisoni ja minä ostimme talon järven rannalta Keski-Suomesta. Se oli halvempi kuin siirtolapuutarhamökki Helsingissä. Minulle seutu oli entuudestaan tuntematonta, mutta Hannu-Pekan isän puoleiset juuret ovat lähellä korpeamme.
Kun Helsinki jää taakse ja melu- ja valosaasteeton korpi alkaa siintää edessä, kierrokseni alkavat laskea. Viimeistään perillä laiturilla järveä tuijotellessa mieleni tyyntyy. Nykyään vietämme korvessa aikaa vuoden ympäri niin paljon kuin kaupunkiarjen puolesta on mahdollista.
Minulle suurinta luksusta on yhdessäolo korpikodissa rakkaitteni – puolisoni, lasteni, lastenlasteni tai ystävien – kanssa. Onni on sitä, että voin saunoa ja vilvoitella verannalla sekä istuskella ja ajatella. En kaipaa mitään erityistä ohjelmaa. Olen tyytyväisimmilläni arjessa.
Hannu-Pekka on joskus sanonut minulle, että häntä hämmästyttää se, etten unelmoi mistään. On totta, etten juuri haaveile. En elä menneessä enkä tulevassa. Minun on helppo pysytellä tässä hetkessä. Aamuisin mietin, että mitähän kivaa tänään tapahtuu. Se on auttanut silloin, kun elämä on ollut raskaampaa.”
Vahingollinen kierre katki
”Äitisuhteeni oli koko aikuisikäni melko mutkikas. Välillä minun oli pakko pysytellä kauempana hänestä, jotta jaksoin hoitaa oman perheeni. Onneksi äidin viimeisinä aikoina hänestä pilkahti esiin se äiti, jonka muistan lapsuudestani: hän ei ollut enää kova, syyttävä eikä vaativa.
Olen hyvilläni siitä, että äidin kuolinvuoteella meitä oli läsnä kaikki kolme sisarusta. Se ei ollut menneisyyden painolastin huomioon ottaen mitenkään itsestään selvää.
Surun lisäksi tunsin syvää helpotusta. Yksi raskas ajanjakso elämässäni oli päättynyt.
Vaikea äitisuhde ei lopu vanhemman kuolemaan. Samalla tavalla kuin vaikean parisuhteen työstäminen jatkuu eron jälkeen, myös äitisuhde vaatii vielä käsittelemistä. Eiväthän vanhemmat poistu koskaan meistä, ja sanotaan, että etsimme loppuelämämme heidän hyväksyvää katsettaan muista ihmisistä. Olen käsitellyt äitisuhdettani myös vuonna 1994 kirjoittamassani esikoisnäytelmässä Loppuelämäni ensimmäinen päivä, jossa tarinan äiti hukkuu avantoon.
2000-luvun alussa hakeuduin neljän vuoden psykoterapiaan pitkälti äitisuhteeni aiheuttamien haasteiden takia. Terapiassa aloin oppia, mitä rajojen vetäminen vaatii. Opin antamaan anteeksi myös sellaisia asioita, joita minulta ei pyydetty anteeksi.
Sain terapiasta toimivia keinoja käsitellä sukupolvien yli kulkevia toistoja ja niiden vaikutusta ihmissuhteisiin. Toivon, etten joudu koskaan tukeutumaan omiin lapsiini samalla tavalla kuin äitini tukeutui minuun. Haluan katkaista vahingollisen kierteen.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Kirsi, 75, asui lapsuutensa Eduskuntatalossa – äidin kuoleman jälkeen paljastui surullinen asia
Mummius sujuu Ninalta luonnostaan
”Olen tehnyt ja kokenut monet asiat melko nuorena. Olin 14-vuotias, kun mallitoimiston johtaja Laila Snellman tuli juttelemaan minulle ja houkutteli muotikuvauksiin. Vuoden päästä muutin Helsinkiin ja lähdin mallintöihin muun muassa Pariisiin. Aloin odottaa esikoistani 18-vuotiaana. 21-vuotiaana maksettavakseni lankesivat äidilleni takaamat velat ja hautasin isäni. 25-vuotiaana eronneena kahden lapsen äitinä paiskin pitkiä työpäiviä elättääkseni perheemme ja maksaakseni velkoja.
En ole koskaan pysähtynyt miettimään ikääni. Ehkä se johtuu siitä, että elämä on ollut niin täynnä tapahtumia. Ainoa kerta, kun olen tuntenut olevani väärän ikäinen, lienee se, kun en päässyt teininä baariin itseäni vanhempien kavereiden kanssa.
Elän täyteläistä elämänvaihetta, sillä äitiyden lisäksi olen myös kahden tytön mummi. Se on yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Olen mielelläni lastenlasteni kanssa tekemisissä niin paljon kuin töiltäni ennätän. On etuoikeus seurata läheltä lasten kasvua ilman, että olisi heistä sataprosenttisesti vastuussa. Ja on ihanaa, että lasten tuottamaa iloa voi jakaa Hannu-Pekan kanssa.”
Uutispaasto on terveysteko
”Äitini oli kiinnostunut hyvinvointiasioista jo 1970-luvulla. Hän harrasti hathajoogaa ja vei minua akupunktioon lapsuusajan astmani takia. Päivänsä hän aloitti isolla lasillisella huoneenlämpöistä vettä. Minä teen samoin. Veden jälkeen venyttelen ja hörppään inkiväärishotin. Sitten juon ison kupillisen kahvia ja alan kirjoittaa ennen muiden heräämistä.
Syön järkevästi, mutten superterveellisesti. Pidän yksinkertaisista ruoista. Jos asuisin itsekseni, voisin elää tonnikalasalaatilla, ruismarjapuurolla ja avokadoleivillä. Herkkuihini kuuluvat suklaa, jäätelö, viini ja juustot.
En ole kokenut koskaan tarvetta käydä kosmetologilla, eikä itseni hemmottelu ole tullut kyseeseen myöskään taloudellisista syistä. Kirjoittamisen jumittamia hartioitani käyn hoitamassa hieronnassa aina, kun on varaa. Jalkahoitokin voisi tehdä hyvää.
Keskityn nykyään yhä enemmän henkiseen hyvinvointiini. Luen aamulla lehden ja yritän katsoa päivässä vain yhdet uutiset. Kännykästä en seuraa uutisia enkä muutenkaan lue kosketusnäytöltä tekstiviestejä kummempaa. Kesän sometauko teki hyvää, ja yritän vähentää somenkäyttöä muutenkin.
Minua hämmentää biohakkerointi, jossa elintapoja päivittämällä tavoitellaan yhä parempaa terveyttä ja pidempää ikää. En ole kiinnostunut säätämään elintapojani äärimmilleen ja latkimaan vehnänorasmehua ikuisen nuoruuden toivossa. En myöskään halua lukea älysormuksesta, kuinka stressaantunut olen tai kuinka huonosti olen nukkunut.”
Hengellisyys Ninan arjen rinnalla
”Äidin uurnaa laskiessa rukoilin. En ole varma, osoitinko rukoukseni Jumalalle vai äidilleni. Pyysin, että päästä meidät vapaaksi. Toivoin äidin saavan rauhan ja antavan sen myös meille lapsilleen.
Minua mietityttää, mitä meistä jää jäljelle, kun kuolemme ja ruumiimme katoaa. En tohtisi aliarvioida sitä energiaa, joka meissä kaikissa sykkii.
Mummu opetti minulle lapsena iltarukouksen, mutta muuten kasvoin melko maallisessa kodissa. Isäni oli ateisti tai vähintään agnostikko. Jos ovikelloamme soitti Jehovan todistaja, hän sai kuulla kunniansa.
Olen tilanteen mukaan järki- tai sydänihminen. Arjen rinnalla kulkeva hengellinen taso on ollut minulle aina itsestään selvää. Uskon, että on olemassa syvempiä tasoja kuin ne, jotka silmillämme näemme.
Ymmärrän, että suhde itseään isompaan on monelle tärkeä. Tuntuisihan se hyvältä ajatella, että on olemassa ehdoton rakkaus, joka pitää minusta huolen. Tiedän myös ihmisiä, jotka kokevat, että usko on pelastanut heidät.
Puolisoni Hannu-Pekka on ortodoksi. Olen keskustellut hänen kanssaan uskonasioista. Jotkut näkemyksistämme eroavat toisistaan, eikä meidän tarvitsekaan olla kaikesta samaa mieltä. Ortodoksisuudessa on paljon sellaista, joka puhuttelee minua. Kielteinen suhtautuminen naispappeuteen on minulle hankala asia. Luterilaisuudessa pidän myös sen askeettisuudesta, kulta ja mirhami eivät ole minun juttujani.
Muutaman kerran olen saanut rukouksiini niin konkreettisen vastauksen, että kokemukset ovat vetäneet minut hiljaiseksi. Olen tuntenut niiden jälkeen syvää kiitollisuutta. Joku voi kutsua tapahtumia sattumiksi. Minä koen, että jokin suurempi voima on tullut avukseni.”
Kävelylenkit juoksun tilalle
”Olen tekijänainen. Kotonani on käynyt kerran siivooja, ja olen valmistanut kaikki ruoat kalapuikkoja ja pinaattilettuja lukuun ottamatta itse. Jaksan edelleen fyysisesti hyvin. Huomaan 56 vuoden ikäni lähinnä siitä, että viitisen tuntia korpikotiin ajettuani minun täytyy suoristaa rankaani ja verrytellä jalkojani.
Olen kiitollinen sitkeälle keholleni, joka on kantanut ja synnyttänyt neljä lasta ja pinkonut puolimaratonin viittä vaille viisikymppisenä.
Jouduin jättämään juoksuharrastukseni, kun sairastuin pitkittyneeseen koronatautiin kaksi vuotta sitten. Koronavirus teki tuhoa keuhkoissani. Olen joutunut kahtena viime talvena syömään kortisonikuurin astman kaltaisiin oireisiini.
Kävelen pitkiä lenkkejä kotikulmillani Lauttasaaren rannoilla. Otan keskimäärin 10 000 askelta päivässä. Kävely tekee hyvää sekä fyysiselle että henkiselle terveydelleni.
Keho on minulle ennen kaikkea väline, joka kuljettaa minua paikasta toiseen. En ole juuri koskaan murehtinut kehosuhdettani tai stressannut ulkonäköäni. Minulla on ollut tarpeeksi muuta huolehdittavaa.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 33/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous