Psykoterapeutti Emilia Kujala kritisoi vallitsevaa toipumispuhetta: ”Ajatellaan, että olemme mieleltämme joko täydellisen terveitä tai täydellisen sairaita”
Psykoterapeutti Emilia Kujala on kyllästynyt siihen, että mielenterveysongelmista kerrotaan yksinkertaisia sankaritarinoita, joissa vaikeudet ovat jalostaneet ihmistä. Oikeasti kaikkia haasteita ei selätetä täysin, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Niin hän on itsekin oppinut.
Emilia Kujala on puhunut avoimesti omista mielenterveysongelmistaan. "Minun on aina ollut helppo puhua omista haasteistani ja kokemuksistani. Ajattelen, että tarinoitani ja taustojani jakamalla luon luottamusta ja uskottavuutta."
Psykoterapeutti Emilia Kujala on kyllästynyt siihen, että mielenterveysongelmista kerrotaan yksinkertaisia sankaritarinoita, joissa vaikeudet ovat jalostaneet ihmistä. Oikeasti kaikkia haasteita ei selätetä täysin, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Niin hän on itsekin oppinut.
Mielenterveyden ongelmista puhutaan paljon, mutta niihin liittyy yhä voimakasta häpeää ja syyllisyyttä. Näin ajattelee psykoterapeutti Emilia Kujala, joka on ottanut missiokseen tuon stigman hälventämisen.
– Ei ole edelleenkään sama asia lähteä kesken työpäivän käymään terapiassa kuin vaikka lääkärissä tai fysioterapeutilla, Emilia sanoo.
Se on asia, johon hän toivoisi muutosta ja avoimuutta. Tilastojen mukaan nimittäin joka viides suomalainen sairastaa vuosittain jotain mielenterveyden häiriötä, joista aikuisilla yleisimmät ovat masennus ja ahdistushäiriöt.
– Väestötasolla näyttää siltä, että lähes jokainen sairastuu elämänsä aikana johonkin mielenterveyden ongelmaan. Siinä valossa on käsittämätöntä, että omista kokemuksista ei puhuta muille vaan niitä salaillaan.
”Olen niin häpeään taipuvainen ihminen, etten kerta kaikkiaan pysty ylläpitämään mitään kulisseja. En kestä paljastumisen pelkoa.”
Emilia päätti jo aivan uransa alussa toimia itse toisin. Hän ei kainostele puhua mielenterveyden ongelmista, joiden kanssa on itse kamppaillut: masennuksesta, uupumuksesta, syömishäiriöstä, pakko-oireista ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
– Minun on aina ollut helppo puhua omista haasteistani ja kokemuksistani. Ajattelen, että tarinoitani ja taustojani jakamalla luon luottamusta ja uskottavuutta.
Emilian avoimuus liittyy myös häpeän tunteeseen.
– Olen niin häpeään taipuvainen ihminen, etten kerta kaikkiaan pysty ylläpitämään mitään kulisseja. En kestä paljastumisen pelkoa. Siksi olen mieluummin avoin ja siedän siihen liittyvän häpeän.
Oman psykoterapian kautta uudelle uralle
Emilia oli 13-vuotias, kun hän sairastui anoreksiaan. Syömishäiriö muuttui myöhemmin ortoreksiaksi eli pakonomaiseksi tarpeeksi syödä terveellisesti. Lukioiässä sairaus kääntyi bulimiaksi eli ahmimiseksi ja oksentamiseksi.
Emilia toipui syömishäiriöstä vasta opiskellessaan Helsingin yliopistossa sosiaalipsykologiaa.
– Terapian avulla opin tarkastelemaan sairastumiseni ja ajatusmallieni juurisyitä, kuten temperamenttiani ja varhaisia ikäviä kehon kommentointiin liittyviä kokemuksia. Samalla ymmärsin, millaiset toimintatavat ylläpitivät ongelmiani.
Valmistuttuaan valtiotieteellisestä tiedekunnasta Emilia jäi tohtorikoulutettavaksi yliopiston hankkeeseen. Ajatus tutkijan urasta tuntui kiehtovalta. Väitöskirjaa tehdessään hän kuitenkin uupui pahasti ja kärsi voimakkaasta unettomuudesta. Irti päästäminen tuntui ylivoimaisen vaikealta.
Kahden vuoden sinnittelyn jälkeen Emilia teki päätöksen: hän jätti yliopistomaailman taakseen ja muutti puolisonsa ja tämän lääkäriopintojen perässä Kuopioon. Sen jälkeen hän aloitti psykoterapeuttiopinnot ja valmistui ammattiin vuonna 2019.
– Olin käynyt pitkän psykoterapian syömishäiriööni ja kokenut itse siitä saamani hyödyn. En halunnut enää keskittyä vain tutkimaan asioita ja ilmiöitä vaan halusin työskennellä niiden parissa käytännössä ja pystyä auttamaan ihmisiä.
Asiantuntijakin on ihminen, jolla on lupa sairastua
Emilia kertoo törmänneensä usein kysymykseen, onko terapeutin hyväksyttävää puhua omista mielenterveysongelmistaan julkisesti. Jotkut hänen kollegansa ovat joskus ihmetelleet hänen rohkeuttaan kulmakarvojaan kohotellen.
– Rivien välistä on käynyt ilmi, että monen mielestä asiantuntijan kuuluisi pysyä poterossaan ja ladella faktoja puhumatta henkilökohtaisesta elämästään.
Kuitenkin asiantuntijakin on ihminen, ja Emilia haluaa tehdä sen näkyväksi. Psykoterapeutti ei ole mielenterveyden haasteiden yläpuolella, vaikka hänellä onkin paljon tietoa ja osaamista aiheesta.
Emilia muistuttaa, että moni mielenterveyspalveluiden parissa työskentelevä kärsii myös itse mielen ongelmista eikä ehkä uskalla hakea apua. Jotakuta voi hävettää ajatus siitä, että joutuisi hoitoon samalle osastolle, missä on itse aiemmin työskennellyt. Se on Emilian mielestä nurinkurista.
– Mielenterveysongelmat ajatellaan myös herkästi on tai off -ilmiönä. Että olemme joko täydellisen terveitä tai täydellisen sairaita. Näinhän se ei ole.
Harhaanjohtava toipumispuhe toistuu tarinoissa
Emilia ajattelee, että mielenterveyden ongelmiin liittyvä stigma on lievittynyt, mutta sen tilalle on tullut toipumispuhe, jossa vaikeudet on käännetty voitoksi. Jos ennen ongelmista ei juuri puhuttu esimerkiksi osana menestystarinaa, nykyään kuuluu kertoa vaikeuksista jotka jalostivat, mutta niin, että ne ovat takanapäin.
– Todellisuudessa mieli oireilee toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. On hyvin tavallista, että ihminen oireilee jossain kohtaa elämää tietyllä tavalla ja myöhemmin jollain muulla tavalla tai sitten vanha oire nostaa päätään. Tämä pätee varsinkin elämän muutos- ja taitekohtiin.
Emilia kertoo kaivanneensa itse uudelleen terapiaa nyt 1-vuotiaan tyttärensä vauva-aikana. Hän tiesi kärsivänsä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja haki keskusteluapua neuvolasta. Psykoterapiaan hän ei kuitenkaan päässyt, sillä hänen katsottiin olevan liian toimintakykyinen eikä tarpeeksi huonovointinen.
Jos kaupungin kirjastossa olisi portaat, joihin joka viides ihminen kaatuisi vuosittain, asialle todennäköisesti tehtäisiin jotakin. Ainakin mietittäisiin, mikä portaissa on vikana.
Ammatistaan huolimatta hän huomasi olevansa yhtä polvillaan vajavaisten resurssien äärellä kuin kuka tahansa.
– Tiesin tarvitsevani apua, mutta en saanut sitä.
Emilia haluaa muistuttaa, että ihmisen huono vointi tai toimintakyky ei näy ulospäin pärjäävyydessä.
– Kenenkään henkisen voinnin tasoa ei pitäisi määritellä sen perusteella, onko joku pessyt tukkansa tai punannut huulensa. Valitettavan usein näin kuitenkin tapahtuu.
Onko mielen sairastuminen yksilön vai yhteiskunnan ongelma?
Viime aikoina Emilia on halunnut tuoda mielenterveyttä koskevaan keskusteluun yhä enemmän yhteiskunnallista sanomaa – sitä, mikä on elinympäristön vastuu sen sijaan, että syytä ongelmiin etsitään aina ensisijaisesti ihmisestä itsestään.
Hän käyttää vertauskuvaa: Jos kaupungin kirjastossa olisi portaat, joihin joka viides ihminen kaatuisi vuosittain, asialle todennäköisesti tehtäisiin jotakin. Ainakin mietittäisiin, mikä portaissa on vikana.
– Mutta jos joka viides sairastuu mieleltään, ensimmäiseksi kaivellaan vikoja ihmisestä itsestään – etsitään ratkaisuja siihen, miten hän voi tehdä itsestään paremman sen sijaan, että pohdittaisiin, ovatko yhteiskuntamme vaateet menestyksestä liian kovat tai onko mielen sairastumisen taustalla häiriintynyt ilmapiiri vaikkapa työpaikalla.
Korjattavaa ihmiskuvassa – ”Rivien välistä viestitään, että pitäisi olla enemmän ja parempi”
Ylikontrolli ja liiallinen suorittaminen ovat piirteitä, jotka ajavat Emilian mielestä monia yhä useammin uupumukseen, ahdistukseen ja masennukseen. Tätä aihepiiriä hän käsittelee myös viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan.
– Ylikontrolli liittyy vahvasti tämän ajan ihmiskuvaan – siihen, millaista henkilöä pidetään arvokkaana. Elämäänsä hallitsevat, itseään jatkuvasti kehittävät, päämäärätietoiset ja sinnikkäät ihmiset saavat usein osakseen suurta ihailua.
Samaan aikaan kehotetaan olemaan itselleen armollisia, vaikka ympäristö ei välttämättä mitenkään mahdollista sitä.
– Rivien välistä viestitään, että pitäisi olla enemmän ja parempi.
Rajaa reippaan ja toimeliaan luonteen ja ylisuorittamisen välille on vaikea vetää, Emilia sanoo.
– Haitallinen ylikontrolli on joustamatonta. Ihminen ei pysty esimerkiksi työpäivän jälkeen lepäämään, jos hänellä on tekemättömiä askareita. Rutiineista, kuten lenkille lähdöstä, ei tingitä, vaikka keho ja mieli kaipaisivat huilaamista.
Ylisuorittaja pyrkii jatkuvasti vaikuttamaan omilla toimillaan ympäröiviin asioihinsa uskoen, että kaikki on itsestä kiinni. Ylikontrolli näkyy myös vaikeutena sietää epävarmuutta. Siihen voi liittyä marttyyriajatuksia: minkä takia minun pitää olla aina se, joka hoitaa kaiken?
Taipumus ylikontrolliin – ”Tämä on asia, jossa en koskaan tule valmiiksi”
Emilia löytää myös itsestään taipumuksen ylikontrolliin.
– Tämä on asia, jossa en koskaan tule valmiiksi – ylisuorittamisesta ei pääse irti lukemalla opaskirjaa tai käymällä retriitissä. Se on aina enemmän tai vähemmän läsnä, sillä se liittyy temperamenttiin eikä ole ohjattavissa pois.
Emilia pyrkii tiedostamaan hetket, jolloin ylikontrolli yrittää nostaa päätään. Erilaiset suuret muutokset ja kuormittavat tai epävarmat tilanteet ovat sellaisia.
– Se on kuin selviytymiskeino: yritän usein saada hankalassa tilanteessa hallinnan tunteen.
Emilian mukaan ylikontrolloiva ihminen on usein hyvä ratkaisemaan ongelmia, omaksumaan uutta tietoa sekä ottamaan selvää asioista. Hän toimii yleensä saamansa tiedon mukaisesti mutta ei oikein kestä sitä, että asiat eivät ratkea neuvotulla tavalla.
”Huomasin pian, että kaikki pikkulapsiarjenkin asiat sujuvat paremmin, mitä vähemmän niitä yrittää ratkoa ja suorittaa.”
Emilia antaa omakohtaisen, lapsen nukuttamiseen liittyvän esimerkin.
– Pienen lapsen äitinä olen saanut huomata, että vaikka lukisin mitä unikouluoppaita, hyvät neuvot eivät välttämättä auta lainkaan.
Kun Emilia itse kärsi pahoista univaikeuksista viimeksi opiskellessaan psykoterapeutiksi, hän yritti soveltaa arvostettua unettomuuden hoito-ohjelmaa itseensä, tuloksetta.
Emilia hakeutui unettomuuteen erikoistuneen psykologin puheille, joka totesi hänen tehneen kaiken käsikirjan mukaan. Ongelmana oli, että hän yritti aivan liikaa, ylisuoritti.
Myöhemmin vauva-arjen unihaasteissa Emilia päätti lopulta, ettei enää etsisi uutta tietoa tai veisi lasta erilaisten asiantuntijoiden vastaanotoille selvittääkseen, mikä vauvaa valvottaa.
– Huomasin pian, että kaikki pikkulapsiarjenkin asiat sujuvat paremmin, mitä vähemmän niitä yrittää ratkoa ja suorittaa. Tämä pätee erinomaisesti myös muuhun elämään.
Juttu on julkaistu Kotilääkärin numerossa 2/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous