Rescue-koira Vieno
Ensimmäisellä vierailullaan koirapuistossa rescue-koira Vieno kyyhötti peloissaan omistajansa kenkien päällä. Nykyisin puistossa juokseminen on sen lempipuuhaa.
Ihmiset

Räyhähaukkua, raavittuja ovenkarmeja ja rakkautta – rescue-koira Vieno muutti Romaniasta Suomeen ja mullisti uuden perheensä arjen

Romanialaiselta pellolta 8-viikkoisena löytynyt Vieno-pentu sai uuden kodin Iida Riekon perheen luota Suomesta. Rescue-koira on opettanut paljon kärsivällisyydestä – ja rakkaudesta.
Teksti: Iida Riekko  Kuvat: Sampo Korhonen ja Iida Riekon kotialbumi

Nainen pyöräilee Bukarestin ulkopuolella hyytävänä marraskuun lopun päivänä. Mutaisella pellolla lojuu muovilaatikko, jossa näkyvä liike saa hänet pysähtymään. Laatikkoon on ahdettu kymmenen koiranpentua.

Löytö on Romaniassa surullisen yleinen. Maaseudun uskonnolliset, köyhät ihmiset eivät usein halua lopettaa pihakoiriensa vahinkopentuja vaan hylkäävät ne löydettäviksi. Kaupungeissa pentuja löytyy joutomailta ja roskiksista. Eniten jälkeläisiä syntyy kulkukoirille, joita elää Romaniassa arviolta miljoonia.

Pyöräilijä hakee apua, ja pentue saa pahvisen tuulensuojan, ruokaa ja vettä. Pian Bukarestissa koirien turvakodin puhelin soi: mahtuisivatko pennut sinne?

Tämä pentue pääsee turvaan. Seuraavana yönä pelloille sataa ensilumi.

Yksi pelastuneista on mustankirjava narttu, joka mullistaa pian elämämme.

Mutta minä en vielä tiedä sitä. Vietän iltoja kotonani Helsingissä selaten rescue-koirayhdistysten sivuja. Uskaltaisinko? Osaisinko?

Romanialainen pelto, jolta rescue-koira Vieno sisaruksineen löytyi.

Vieno löytyi yhdeksän sisaruksensa kanssa romanialaiselta pellolta noin kaksikuisena. Pennut olivat hyvässä kunnossa, joten todennäköisesti emo oli imettänyt niitä löytöhetkeen asti.

Tarvitseeko sen olla helppoa?

Tyttäreni Lumi, 8, on aina haaveillut omasta koirasta, ja korona-aikana koirakuume tarttui minuunkin. Nyt olisi aikaa kotiuttaa ja kouluttaa pentua.

Rotukoirien pitkälle viety jalostus mietityttää, ja minuun vetoavat erityisesti kodittomat eläimet. Tiedän kuitenkin, että rescue-tausta tuo haasteita.

Soitan rescue-yhdistyksen neuvojalle ja kerron pohtivani, riittävätkö yksinhuoltajan voimavarani. Hän kannustaa ja kysyy: ”Se ei välttämättä ole helppoa, mutta tarvitseeko sen olla?”

Tammikuussa ystäväni lähettää valokuvan lempeän näköisestä pennusta. Hänen perheensä on adoptoimassa sen Romaniasta, ja myös sen yhdeksän sisarusta etsivät kotia Suomesta rescue-yhdistys Onnentassut ry:n kautta.

Selaan kuvia yhä uudelleen. Yhdellä pikkuisista on hassu valkoinen leuka ja vaaleanpunainen masu. Pentua luonnehditaan porukan ujoimmaksi mutta puuhakkaaksi. Tunne on kuin vastaihastuneella, kun täytän adoptiohakemuksen.

Jo seuraavana päivänä kerron puhelimessa elämäntavastamme, asuinalueestamme, koirakokemuksestamme. Jopa rahatilanteestamme. Yhdistys haluaa tietää, pystymmekö kattamaan mahdollisesti suuriksi nousevat eläinlääkärikulut.

Onnentassut ry. kuuluu Responsible Rescue -yhdistyksiin, joilla on tarkat vastuullisuuskriteerit koirien tuonnille. Siksi perheiden valintaprosessi on yksityiskohtainen ja monivaiheinen. Yhdistykset myös varmistavat, että koirat on rokotettu, sirutettu, loishäädetty ja tautitestattu ennen Suomeen tuloa. Lähtömaissa yhdistykset tukevat koirien turvakoteja ja sterilisoivat koiria, koska lopullinen tavoite on, ettei kodittomia koiria enää olisi.

Yritän olla toivomatta liikaa. Helpotus on valtava, kun kuulen, että saamme yhdistyksen Vienoksi nimeämän pennun perheeseemme.

Seuraavat viikot luen kuumeisesti rescue-artikkeleita ja koirakirjoja. Lasken Lumin kanssa päiviä, piilotamme tavarat alahyllyiltä ja varustamme kotimme leluilla ja herkuilla.

Vieno-koira ja omistajaperheen tytär Lumi.

Rescue-koira Vieno viihtyi ensimmäiset viikkonsa Suomessa Lumin sylissä ja kainalossa.

Rescue-koira pelkää pahimmillaan kaikkea

Helmikuisena pakkaspäivänä Onnentassujen vapaaehtoiset ojentavat jännittyneille perheille vielä jännittyneemmät koirat tuusulalaisessa hallissa. Kun saan syliini pelosta tärisevän rääpäleen, kyyneleet valuvat kasvomaskin alle.

Vieno ja sen sisarukset ovat matkustaneet kaksi vuorokautta kuljetusautossa Itä-Euroopan halki. Koira haisee väkevästi virtsalta ja piintyneeltä lialta.

Kun pääsemme kotiin, Vieno kauhistuu kuvaansa eteisen peilissä ja alkaa säntäillä päin seiniä.

Seuraavina öinä nukun tuskin lainkaan. Päivisin pentu torkkuu sylissäni, ja rapsuttelemme sitä Lumin kanssa huokaillen ihastuksesta. Mutta öisin Vieno purkaa stressiä ravaamalla kehää ja loikkimalla huonekaluilla. Pelkään sen reväyttävän jalkansa ja vuoraan lattiat matoilla, vaikka ne ovat välittömästi pissatahroissa.

Ulos Vieno uskaltautuu vain sylissä. Sisälläkin jännittää. Kerrostalon äänet, kodinkoneet ja ihmiset ovat sille uutta.

Aloitan yksinoloharjoitukset heti, mutta Vieno ei edisty kuten pentukirjoissa. Kun nousen sohvalta vessaan, minua seuraa pieni, tumma varjo. Suljetun oven takaa alkaa heti kuulua ulina. Raaskin käydä kaupassa vain, jos Lumi jää koiran seuraksi.

Kun ystäväpariskuntamme tulee kylään, Vieno kauhistuu tummia takkeja ja maskeja ja ottaa vieraat vastaan hurjalla haukulla. Toisella kyläilyllä olohuoneesta leijailee keittiöön kammottava haju: pentu on ripuloinut pitkin lattiaa.

Huomaan myös tilini tyhjentyvän. Vaikka Vienon adoptiokustannukset olivat maltilliset, 540 euroa, rahaa kuluu tavallista kalliimpaan vakuutukseen, jännitystä lievittäviin tuotteisiin, stressivatsalle sopivaan ruokaan, eläinlääkäriin ja rikki järsityn omaisuuden uusimiseen.

Luulin varautuneeni hyvin, mutta ihan näin työlääksi en yhteistä alkuamme arvannut.

Lue myös: Kun Yoda-koira pelastettiin pentutehtaalta, se sai ihan uuden elämän – omistaja Leena kertoo, millaista arki rescuekoiran kanssa on

”Koiran valintaa ei kannata tehdä ihastumisen perusteella”

Onneksi saan tukea. Onnentassujen yhteys­henkilö vastaa kysymyksiini ja huoliini.

Löydän tietoa myös internetistä. Koiruuksien Klubin ilmaiset webinaarit ovat kullanarvoisia, samoin rescue-blogit. Suosikkini on About Getting Lucky, jota pitää espoolainen viestinnän ammattilainen Stefanie Lindroos.

– Rescue-koirat ovat minulle sydämenasia. Olen halunnut tarjota blogillani ja Instagram-tililläni vertaistukea ja vinkkejä. Kerron myös avoimesti vaikeuksista, joita meillä on ollut, ja sitä selvästi kaivataan, Stefanie kertoo, kun kiitän häntä blogista.

Hän adoptoi Lucky-nartun yli seitsemän vuotta sitten asuessaan Espanjan Aurinkorannikolla. Kun Lucky juoksi koiratarhalla Stefanien luo ja nosti etutassunsa hänen vatsalleen, valinta oli sinetöity.

– Kannustan silti ihmisiä miettimään tarkasti, millainen koira omaan arkeen sopii. Valintaa ei kannata tehdä ihastumisen perusteella, Stefanie sanoo.

Hän on toiminut vuodesta 2017 Rescueyhdistys Kulkureissa, joka auttaa romanialaisia koiria löytämään koteja Suomesta. Adoptioyhteyshenkilönä Stefanie on linkki koiratarhojen ja kotien välillä. Hän haastattelee halukkaita adoptoijia ja arvioi, mihin kotiin mikin koira soveltuu. Adoption jälkeen hän tukee ja neuvoo.

Vapaaehtoisia tarvitaan, sillä pelkästään Kulkureiden kautta maahamme tulee vuosittain 400–500 koiraa. Tarkkaa tietoa Suomeen tulevien adoptiokoirien kokonaismäärästä on vaikea löytää, mutta Responsible Rescue -sitoumustyöryhmä arvioi, että koiria tulee vuosittain tuhansia. Eniten niitä saapuu Virosta, Espanjasta, Romaniasta ja Venäjältä. Kysyntä on kasvanut viime vuosina, ja myös pandemia-aika on näkynyt maltillisena kasvuna.

Arviolta 5–10 prosenttia adoptiokoirista palautuu takaisin Responsible Rescue -yhdistyksille etsimään uutta kotia.

– Usein syynä on omistajan voimattomuuden tunne ja se, ettei hän ole osannut arvioida jaksamistaan. Vaikka kannustan harkitsemaan rescue-koiraa vaihtoehtona, se kannattaa vain, jos on valmis sitoutumaan myötä- ja vastoinkäymisissä, Stefanie sanoo.

– Rescue-koiralla on paljon kertynyttä stressiä, ja koira muuttuu paljon vielä ensimmäisen vuoden aikana. Olisi hyvä ottaa koira vastaan ilman suuria odotuksia ja sopeutua sen tarpeisiin.

Rescue-koirille tyypillisiä haasteita ovat ulkoilun ja ihmisten jännittäminen, omien tavaroiden ja ruoan aggressiivinen puolustaminen, terveysongelmat ja vaikeudet yksinolossa.

Stefanie itse muutti Helsingin keskustasta rauhalliseen lähiöön, koska Lucky ahdistui kaupungin vilinästä. He nauttivat samoilusta metsässä ja ovat harrastaneet koiraurheilulajeja, kuten agilitya.

– Lucky on opettanut ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Koiran pelkojen purkaminen on pitkä prosessi, oikotietä ei ole, Stefanie sanoo.

– Meidän kannattaa miettiä, mitä itse pystym­me antamaan koiralle, Stefanie Lindroos pohtii.

– Meidän kannattaa miettiä, mitä itse pystym­me antamaan koiralle, Stefanie Lindroos pohtii.

Tulee päivä, jona Vienoa ei tarvitse nostaa syliin ulkoilun aikana

Kärsivällisyyttä tarvitaan myös Vienon kanssa.

Harjoittelemme uusia asioita joka päivä, ja toistot maksavat vaivan. Vieno uskaltautuu yhä kauemmas kotipihalta. Tutustumme naapuruston koiriin ja niiden omistajiin.

Tulee päivä, jona Vienoa ei tarvitse enää nostaa syliin ulkoilun aikana. Ja päivä, jona se astelee itse metroon rennon ryhdikkäästi.

Kun ystäväpariskuntamme – sama, joka sai ensitapaamisella raikuvat haukut – on tavannut Vienoa yli kymmenen kertaa, pentu päättää loikata sohvalle rapsuteltavaksi.

Yksinoloharjoituksetkin tuottavat hitaasti tulosta. Vieno pärjää itsekseen ulvomatta ensin puoli tuntia, lopulta työpäivän. Seuraan Barkio-sovelluksesta videokuvaa pennun touhuista. Alan kiljua ilosta, kun näen sen nukkuvan kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen.

Pentukurssilla pärjäämme siinä missä muutkin koirat. Vieno vain jännittää opettajaa hieman muita enemmän.

Kaikki ei kuitenkaan edisty suoraviivaisesti. Kesäkuussa alkavat murrosiän oireet, ja Vieno räyhää ovista ja nurkan takaa ilmestyville ihmisille. Tunnen epätoivoa ja häpeää, kun koirani räkyttää isäni luona aina oven käydessä. Kun oma stressini nousee, nousevat myös pennun kierrokset.

Päätän kääntyä ammattikouluttajan puoleen. Hän tulee kotiimme ja neuvoo toimintatapoja, joiden avulla uusien ihmisten kohtaaminen helpottuu.

Opin, että vaikka pienenä hylätty Vieno ei ehkä ole itse kokenut väkivaltaa, arkuus ja pelot voivat periytyä jopa kolmen koirasukupolven ajalta.

Joudun arvioimaan toiveitani uudelleen. Vienosta tulee tuskin koskaan välitöntä kaikkien sylikaveria, mutta voimme päästä tilanteeseen, jossa se pystyy olemaan rennosti uusienkin ihmisten kanssa.

Lue myös: Jopa 20 000 löytökissaa kaipaa vuosittain kotia Suomessa – näin loukusta pelastettu Siiri-kissa sai uuden kodin

Helsingissä asuvalla Iida Riekolla on puutarhapalsta, jolla hän viettää aikaa tyttärensä Lumin kanssa. Vieno-koira osallistuu kaivamalla kuoppia ja tarkkailemalla citykaneja. 

Helsingissä asuvalla Iida Riekolla on puutarhapalsta, jolla hän viettää aikaa tyttärensä Lumin kanssa. Vieno-koira osallistuu kaivamalla kuoppia ja tarkkailemalla citykaneja.

Somessa jaetaan rescue-arjen iloja ja suruja

Viestittelen Vienon siskon perheen kanssa monta kertaa viikossa. Tavatessamme jaamme rescue-arjen iloja ja suruja, ja koirasiskokset ovat riemuissaan saadessaan riehua yhdessä.

Löydän myös sosiaalisesta mediasta aktiivisen rescue-yhteisön, jolla on omat hashtaginsa, kuten #adoptdontshop. Rescue-toiminnan näkyvyyttä ovat osaltaan lisänneet koiria adoptoineet tähdet, kuten Miley Cyrus, Charlize Theron ja Arnold Schwarzenegger. Myös Yhdysvaltojen presidenttiparilla on rescue-koira.

Perustan Lumin toiveesta Instagram-tilin @vienotassu. Pian huomaan postaavani lähes päivittäin kuvia, ilonaiheita ja avunpyyntöjä. Muiden koiratilien ylläpitäjät vastaavat.

Yksi suosikkitileistämme – ja liki 2 000 seuraajan perusteella monen muunkin – on Lulu Filled With Kisses, jonka pastellisävyiset kuvat seuraavat Lulu-koiran seikkailuita. Sitä julkaisee helsinkiläinen Annukka Karhu. Hän adoptoi Lulun reilu vuosi sitten Balkanin Koirien avulla.

– Perustin IG-tilin jakaakseni Lulun kuvia, mutta jaan myös asiaa itselleni tärkeistä aiheista, kuten adoptoijan vastuusta ja Responsible Rescue -toiminnasta, Annukka kertoo.

Rescue-koirien määrän lisääntymisen myötä myös niihin liittyvät ennakkoluulot ja huolet ovat tulleet näkyvämmiksi.

– On tosi tärkeää, että me omistajat esimerkiksi testaamme koirien tartuntataudit ja multiresistentit bakteerit luotettavalla taholla, koska huoli niistä on täysin aiheellinen. Sillä tavalla voimme tehdä osamme rescue-koiriin liittyvien ennakkoluulojen purkamiseksi, Annukka sanoo.

Pian eläintenhoitajaksi valmistuva Annukka on perehtynyt opinnoissaan koirien käyttäytymiseen.

– Rescue-koiran kanssa aika on kaikki kaikessa. On tärkeää valmistautua myös vaikeisiin tunteisiin. Koirahan on aluksi vieras tyyppi. Yhteiset kokemukset syventävät suhdetta ja kiintymystä.

Annukalle rescue-koiran omistaminen on elämäntapa, josta hän ei osaisi luopua.

– Se antaa niin paljon enemmän kuin ottaa: pyyteetöntä ystävyyttä ja rakkautta. Koira jakaa arjen ja on myös harrastukseni.

Annukka Karhu sylissään rescue-koira Lulu. 

Annukka Karhu jakaa arkensa Bosniasta vuosi sitten tulleen rescue-koira Lulun kanssa.

Moni koiranomistaja takeltelee kuvaillessaan, mikä lemmikissä kaikesta huolimatta on niin palkitsevaa. Meillä kotona se tiivistyy pieniin hetkiin.

Kun koira juoksee ikkunalle ja seuraa katseellaan kouluun kulkevaa lasta.

Kun eteisessä on vastassa koira, joka piehtaroi riemusta häntä villisti heiluen.

Kun pentu katsoo suoraan silmiin ja kääntää vatsansa rapsuteltavaksi.

Sellaisina hetkinä räyhähaukut, rikki raavitut ovenkarmit ja aamuöiset herätykset unohtuvat. Rinta tuntuu pakahtuvan ja suu kääntyy väkisin hymyyn.

X