Ripaus kurkumaa -ruokablogia pitävä Gelawej Viyan ymmärsi koulussa kuuluvansa kiellettyyn kansaan: ”Ruoka vie minut lähelle kotia, jota ei ole”

Pakolaisuus, kurdikansaan kuuluminen ja äidin esimerkki ovat tehneet Gelawej Viyanista taistelijan, joka ei tingi unelmistaan. Seuraavaksi hän haluaa olla koko Suomen tuntema Lähi-idän keittiön sanansaattaja.

Gelawej Viyan, 35, hämmentää kattilassa linssikeittoa, josta nousee täyteläinen tuoksu. Hän ripottelee sekaan syvänkeltaista kurkumapuuteria.

Tällä mausteella on Gelawej’lle erityinen merkitys. Hänen äitinsä Mehnaz on aina lisännyt kurkumaa ruokaan kuin ruokaan, koska sitä pidetään kurdikulttuurissa terveellisenä lääkemausteena.

– Kun aloin itse tehdä Lähi-idän ruokia, äidin oli vaikea hyväksyä, ettei ihan kaikkeen tullut kurkumaa. Äidin rakkaus maustetta kohtaan näkyy myös omassa keittiössäni. Kurkuma nostaa pintaan ruokamuistot lapsuuteni Kurdistanista, Gelawej kertoo.

Mauste antoi nimen myös ruokablogille, jonka Gelawej perusti kevättalvella. Blogi Ripaus kurkumaa ja samanniminen Instagram-tili tarjoavat Lähi-idän keittiöiden inspiroimia kasvisreseptejä, värikylläisiä ruokakuvia ja vinkkejä kokkaamiseen. Resepteissä vilahtelevat suomalaisille vielä eksoottiset ainekset, kuten ruusuvesi, sumakki ja pistaasirouhe.

Seuraajamäärä on noussut nopeas­ti tuhansiin. Gelawej’n reseptejä ovat hehkuttaneet muun muassa kokki Pipsa Hurmerinta, muusikko Anna Puu ja mediavaikuttaja Maria Veitola.

– Haluan välittää intohimoani­ Lähi-idän ruokaan. Ruoka on minulle kuin taidetta, tapa rakentaa siltoja ihmisten välillä. Siinä on jotain todella kaunista, että joku pysähtyy reseptini äärelle, kokkaa sen ja laittaa ehkä palautettakin, Gelawej sanoo.

– Ruoka on tunteita ja muistoja. Se voi herättää itkun tai ilon. Ruoan kautta saan kosketuksen siihen Lähi-itään, joka on sydämessäni. Pääsen lähelle kotia, jota ei ole.

Gelawej ymmärsi koulussa kuuluvansa kiellettyyn kansaan

Kun Gelawej oli lapsi, hänellä oli vielä selvä käsitys kodista. Koti oli Iranin Kurdistanissa, hieman Helsinkiä suuremmassa Urmian kaupungissa. Keskiluokkaiseen perheeseen kuuluivat isä, äiti ja kaksi veljeä. Koska isä oli paljon poissa, perhettä johti tiukkaa kuria pitänyt Mehnaz-äiti.

Mehnaz ei viihtynyt keittiössä, vaikka hyvä kokki olikin, vaan halusi istua väittelemässä politiikasta miesten pöydässä. Lomilla maaseudulla äiti ratsasti kilpaa miesten kanssa – ja voitti.

Vanhemmat puhuivat paljon kurdien oikeuksista ja katsoivat satelliitin avulla Belgiasta lähetettävää kurdikanavaa. Iranissa kurdikanavia ei sallittu. Gelawej oppi varhain, että hänen setänsä oli kuollut sissinä vapaan Kurdistanin puolesta ja että neljän maan alueella elävät kurdit ovat maailman suurin kansa ilman omaa valtiota.

– Viimeistään koulussa ymmärsin, että kuuluin kiellettyyn kansaan. Vaikka asuimme kurdienemmistön alueella, koulussa opetettiin vain persiaa. Rakastin runollista persian kieltä, mutta en koskaan oppinut mitään kieltä täydellisesti, koska en saanut opiskella omaa äidinkieltäni, Gelawej sanoo.

Kun Gelawej oli teini-ikäinen, Kurdistanin työväenpuolueen perustaja ja johtaja Abdullah Öcalan pidätettiin Turkissa. Alkoi kurdien kansannousu. Gelawej oli mukana valtavissa mielenosoituksissa, jotka vaativat Öcalanin ja kurdien vapautta.

Innostus vaihtui pelkoon, kun Iranin hallitus alkoi pidättää ja teloittaa kurdeja. Myös Gelawej’n isä vangittiin poliittisen toimintansa takia. Poliisit tekivät kotietsintöjä, joiden jäljiltä asunto oli mullin mallin.

Gelawej’n isä pääsi panttia vastaan tapaamaan perhettään juhlapyhien aikaan. Hän katosi ja soitti päivien päästä Turkista, jonne oli paennut. Kun väkivaltaiset kotietsinnät jatkuivat, myös äiti päätti paeta lasten kanssa.

Mehnazin ratsastustaidosta oli hyötyä, kun hän ja lapset ylittivät hevosilla vuoret Turkin rajan yli.

– Olin juuri päässyt ystävieni kanssa hyvään lukioon ja haaveilin oikeustieteen tai kirjallisuuden opinnoista. Minulla oli ihastuskin, elämä tuntui olevan parhaimmillaan. Ja sitten se kaikki repäistiin pois, Gelawej muistelee.

Gelawej opetti äidilleen aakkoset

Raaka merituuli tekee Hangon helmikuusta jäätävän. 15-vuotias Gelawej ja hänen perheensä värjöttelevät nahkatakeissa. He ovat juuri tulleet Suomeen kiintiöpakolaisina. Uudessa kodissa on vain patjat, keittiössä leipää ja levitettä.

– Muistikuvani tuosta ajasta ovat vähäiset. Luulen, että se on mieleni suojakeino. Uusi todellisuus oli viiltävää. Pakolaisuus osui jonnekin tosi syvälle, se on kuin parantumaton haava.

Isä poistui perheen elämästä pian Suomeen muuton jälkeen. Gelawej muistaa, että alkuun hän halusi vain nukkua. Jälkikäteen hän on arvellut olleensa tuolloin masentunut.

Hangossa oli muutama pakolaisperhe, joiden lapset koottiin samalle luokalle. Gelawej’sta tuntui nöyryyttävältä opiskella suomea pikkulasten kanssa. Hän kapinoi eikä puhunut sanaakaan. Hänet siirrettiin aikuisten maahanmuuttajien kotoutumiskurssille.

Mehnaz, joka ei tuntenut yhtään latinalaista kirjainta, pyysi tytärtään opettamaan hänelle aakkoset.

– Muistan, kuinka äiti seisoi pakkasessa ja tankkasi kirjain kerrallaan kauppojen nimikylttejä. S-P-A-R. Siitä hän ponnisti lähihoitajaksi ja on tehnyt uran vanhustenhoidossa. Äiti on minulle esimerkki siitä, ettei mikään ole mahdotonta, Gelawej sanoo.

Opettajan sanat olivat käännekohta

Elämä avartui, kun Gelawej muutti 17-vuotiaana pääkaupunkiseudulle ja suoritti peruskoulun Eiran aikuislukiossa. Kurdien folklore-tanssiryhmässä hän tutustui muihin kurdinuoriin. Joukossa oli poika, jonka kanssa Gelawej meni naimisiin vain 18-vuotiaa­na.

– Minulla oli tarve kuulua suureen, lämpimään kurdiperheeseen. Tällä elämänkokemuksella en menisi naimisiin niin nuorena. Mutta en voi katua mitään, koska sain elämäni suurimman lahjan, oman lapseni.

Vauva syntyi, kun Gelawej oli 20-vuotias. Poika sain nimen Zagros Kurdistanissa olevan vuorijonon mukaan. Avioliitto päättyi eroon vuonna 2012, ja vanhemmat jakavat huoltajuuden.

– Olemme tavallaan kasvaneet yhdessä Zagrosin kanssa, ja välillämme on syvä ystävyys. Kun katson sitä lempeyttä ja myötätuntoa, jota hän osoittaa muita kohtaan, olen ylpeä paitsi hänestä myös itsestäni.

Kun Zagros oli parivuotias, polte opiskella sai Gelawej’n hakemaan ammattikouluun. TE-virkailija piti lähihoitajan uraa sopivana, mutta Gelawej halusi lääkealalle. Hän pääsi sisään ja sai valmistuessaan stipendin.

– Opettajani kehui minua, mutta kun kerroin, että aion jatkaa ammattikorkeakouluun, hän totesi, etten pärjäisi heikon kielitaitoni takia, Gelawej muistaa.

– Äiti oli ainoa, joka uskoi minuun täysillä. Meillä on ollut vaikeutemme hänen tiukkojen periaatteidensa takia, mutta olen aina tiennyt, että hän tekisi mitä vain minun opintojeni ja urani eteen.

Gelawej piti päänsä ja pääsi opiskelemaan sosionomiksi. Hän halusi tukea maahanmuuttajia, jotka kohtaavat samanlaisia haasteita kuin hänen perheensä.

Uudet opinnot innostivat, mutta tieteen kieli tuntui ylitsepääsemättömältä. Gelawej käänsi usein kotitehtäviä keskellä yötä. Hän olisi keskeyttänyt opinnot, ellei ohjaava opettaja olisi vakuuttanut, että Gelawej’n näkemystä tarvittiin sosiaalialalle – kieliopista viis.

– Opettajan sanat eivät tulleet säälistä, vaan hän näki, että minulla oli annettavaa. Se oli yksi elämäni käännekohdista.

Arvokas, mutta kipeä identiteetti

Nykyisessä päivätyössään lastenoikeusjärjestö Planissa Gelawej suunnittelee ja koordinoi työtä maahanmuuttajanuorten tukemiseksi. Nuoret ovat tulleet Suomeen oppivelvollisuusiän lopulla – samassa vaiheessa kuin hän itse.

– Se tuntuu tärkeältä, koska tiedän, miten paljon voi mennä vikaan ja mikä rooli kannustuksella on.

Gelawej suree, että Suomessa on paljon lapsia ja nuoria, jotka eivät tunne itseään osaksi yhteiskuntaa. Työssään hän vahvistaa nuorten osallisuuden tunnetta ja vaikuttamisen keinoja.

Kun Zagros oli toisella luokalla, hän ilmoitti yllättäen: ”Äiti, mä oon pakolainen.”

– Se pysäytti. Miten hän oli oppinut koulussa sellaisen käsityksen, vaikka oli syntynyt Suomessa? Minäkin olen asunut Suomessa yli puolet elämästäni – milloin me alamme muiden mielestä kuulua tänne? Gelawej pohtii.

– Jos syntyy vapaa ja ihmisoikeuksia kunnioittava Kurdistan, haluan luultavasti elää siellä. Mutta en jättäisi Suomea kokonaan, koska tästä maasta on tullut osa minua. Rakastan luontoa, hiljaisuutta ja järjestelmällisyyttä.

Kurdi-identiteetti on Gelawej’lle yhtä aikaa arvokas ja kipeä asia. Kun kurdialueella on levottomuuksia, hänen on vaikea keskittyä arkeen. Gelawej seuraa uutisia ja päivittää tilannetta sosiaaliseen mediaan.

– Minua vaivaa jatkuva syyllisyys siitä, miten voin pitää hauskaa, kun kurdeja tapetaan. Yritän opetella ymmärtämään, ettei oma kärsimykseni auta. Minun täytyy pitää huolta itsestäni, että voin edistää ihmisoikeuksia.

Gelawej on löytänyt tapoja, joilla voi purkaa ahdistustaan. Hän itkee pahan olon ulos tai menee metsään rauhoittumaan.

– Uskon, että kurdi-identiteetti on tehnyt minusta herkän mutta myös vahvan riskien ottajan. Kurdeilla on oltava taistelijan sielu ja usko siihen, että vaikeuksista mennään läpi.

”Kotini on tärkeimpien ihmisten katseissa ja läsnäolossa”

Koska Gelawej on näkynyt mediassa ja netissä kurdiaktivistina, hän ei uskalla matkustaa tällä hetkellä Turkkiin tai Iraniin. Riski joutua pidätetyksi on liian suuri.

Nyt Kurdistan on läsnä hänen keittiössään ja kurdin kielessä, jota Gelawej puhuu äitinsä ja poikansa kanssa.

– Nykyään ajattelen, että vaikkei minulla ole missään fyysistä kotia, kotini on tärkeimpien ihmisten katseissa ja läsnäolossa.

Heihin kuuluvat perheen lisäksi parhaat ystävät. Yksi läheisimmistä on valokuvaaja Meeri Koutaniemi, johon Gelawej on tutustunut aktivistitoiminnassa. Gelawej kuvaa Meeriä sielunsiskoksi, joka näkee ystävänsä kaikki puolet ja on tukena iloissa ja suruissa.

Lue myös: Meeri Koutaniemen mukaan rakkaus ei merkitse jatkuvaa kiinni pitämistä: ”Minun on hyvä olla myös yksin”

Meeri oli avainroolissa myös Ripaus kurkumaa -blogin synnyssä. Hän kuvasi Gelawej’n promokuvat ja hehkutti somekanavissaan ”maailman parasta hummusta”.

Haave ruokablogista kypsyi hitaasti. Intohimo resepteihin sai alkunsa, kun Gelawej alkoi kokata vierailleen nuorena äitinä ja iloitsi nähdessään, kuinka vieraat nauttivat ruoasta. Hänelle ruoka on aina ollut tapa osoittaa välittämistä ja jakaa jotakin itsestään.

Viime tammikuussa Gelawej kokeili pop up -ravintolaa ja sai asiakkailta ylistävää palautetta. Sen rohkaisemana hän kirjoitti blogihaaveestaan Facebookissa. Kommenttikenttä täyttyi kannustuksesta ja avuntarjouksista.

– Ympärilleni muodostui ketju, josta tunnen syvää kiitollisuutta. Yksi ystävä suunnitteli logon, toinen teki somesuunnitelman ja kolmas oikoluki tekstejäni. Blogi ei olisi syntynyt tai kasvanut ilman apua.

Suosittu ruokablogi on Gelawej’lle tärkeä saavutus, mutta ei päätepiste. Hän toivoo, että voi yhdistää sosiaali­alan työhönsä ja ihmisoikeus­aktivismiinsa yhä enemmän ruokaan liittyviä töitä.

– Haluaisin olla Suomessa se tyyppi, joka ihmisille tulee mieleen Lähi-idän ruoasta. Olisi hienoa olla rakkaan ruokakulttuurini sanansaattaja. Nyt unelmoin omasta keittokirjasta, Gelawej paljastaa.

Alusta asti on ollut selvää, kuka on blogin ykkösfani: oma äiti. Mehnaz kommentoi ylitsevuotavasti tyttärensä jokaista postausta.

Tärkeä kannustaja on myös 14-vuotias Zagros.

– Poikani on itsekin taitava kokki. Hän opiskelee netistä lihareseptejä ja arvostelee minua siitä, etten osaa käyttää veistä. Zagros muistuttaa, että on aitoa toistemme kunnioittamista, kun hän saa paistaa pihvejään ja minä tehdä vegejuttujani, Gelawej kertoo nauraen.

Sinua voisi kiinnostaa myös nämä:

• Julkkikset

  Kokki ja ravintoloitsija Henri Alén: "Olen sen verran rauhaton, että minun on pysyteltävä kiinni rutiineissa"

• Julkkikset

  Pipsa Hurmerinta halusi aiemmin naimisiin, mutta muutti mielensä: ”Minun näkökulmastani sitoutuminen on vahvempaa, kun ovi on aina auki”

• Ihmissuhteet

  Renee Bergstrom kantoi häpeää äitinsä päätöksestä vuosikymmeniä – kuvajournalisti Meeri Koutaniemen ottamaan muotokuvaan mahtuu aina enemmän kuin yhden ihmisen tarina

.