Ihmiset

Satu-Maaria Kirjavainen, 42, oli koronaviruksen takia 10 päivää nukutettuna teholla: ”Kotiutumispäiväni olisi voinut olla hautajaispäiväni”

Koronavirustautiin sairastunut nelikymppinen Satu-Maaria Kirjavainen oli teho-osastolla nukutettuna kymmenen vuorokautta. Sieltä pois päästyään hän itki – koska oli elossa.

Teksti:
Riikka Heinonen
Kuvat:
Sampo Korhonen, Satu-Maaria Kirjavaisen Kotialbumi

Satu-Maaria Kirjavainen joutui koronaviruksen takia teho-osastolle.

Koronavirustautiin sairastunut nelikymppinen Satu-Maaria Kirjavainen oli teho-osastolla nukutettuna kymmenen vuorokautta. Sieltä pois päästyään hän itki – koska oli elossa.

Ensin nousi kuume. Sitä seurasivat päänsärky ja lihaskivut. Kurkkukipu ja nuha hiipivät perässä. Aiemmin illalla ystävä oli käynyt kylässä Satu-Maarian luona, ja flunssaoireet alkoivat ystävän lähdettyä. Elettiin toista koronakevättä, maaliskuun yhdeksännen päivän iltaa.

Helsinkiläisen erityisopettajan, Satu-Maaria Kirjavaisen, 42, työpaikalla, kontulalaisessa peruskoulussa oli kokonaisia luokkia koronakaranteenissa. Satu-Maarian epäilykset heräsivät, kun kuume nousi nopeasti 39,6 asteeseen. Seuraavana aamuna hän soitti koulunsa rehtorille, kertoi oireistaan ja lähti koronatestiin.

Lue myös: Opettajien hurja koronavuosi: ”Kun vuorovaikutus oppilaiden kanssa puuttui, työ oli kuin haparointia pimeässä”

– Tiesin jo silloin sairastuneeni koronaan. Oireeni olivat niin voimakkaat, ettei voinut olla kyse mistään perusflunssasta. En silti osannut pelätä tautia, olenhan perusterve ja urheilullinen nelikymppinen. Olen ollut nuorena SM-tason kilpauimari, enkä ole koskaan edes tupakoinut, Satu-Maaria kertoo kotonaan Helsingin Kalliossa.

Satu-Maaria istuu kissa sylissään tuolilla.
Satu-Maaria uskoo, että kaikella on tarkoituksensa, myös sairastumisella vakavaan koronatautiin. – Näen elämän uudella tavalla. Koin 10 vuotta sitten vakavan burnoutin. Ehkä aina kymmenen vuoden välein tapahtuu jotain, joka pakottaa minut hidastamaan vauhtia.

”Ajattelin viimeiseen asti, etten haluaisi mennä sairaalaan vaan parantelen itseäni kotona”

Tekstiviesti kilahti Satu-Maarian puhelimeen testiä seuranneena päivänä: ”Koronatestisi tulos on positiivinen, eli sinulla on koronavirustartunta.” Soitto eristyspäätöksestä ja tartunnanjäljityksestä tuli vasta lähes viikko tartunnan varmistumisesta.

– Jos olisin ollut oireeton koronaviruksen kantaja, olisin ehtinyt liikkua vaikka missä ja levittää virusta. Nyt sitä pelkoa ei ollut. Olin niin korkeassa kuumeessa, etten ollut testin jälkeen poistunut kotoani minnekään.

Koronavirustartunnan varmistuminen ei herättänyt hänessä huolta. Satu-Maaria oli aiemmin sairastanut denguekuumeen ja sikainfluenssan, joten hän arveli selättävänsä koronaviruksen aiheuttaman taudin helposti.

– Luulin, että korona vastaisi oireiltaan korkeintaan poskiontelo- tai keuhkoputkentulehdusta. Lähes kaikki tartunnan saaneet tuttavani olivat sairastaneet taudin lievänä.

Lievänä sen sairasti myös Satu-Maarian luona kyläillyt ystävä, joka oli saanut koronarokotuksen edellisellä viikolla.

Satu-Maaria asuu yksin kolmen kissansa kanssa. Kun hän sairastui, ystävät Piia ja Vuokko toivat ruokaa hänen ovensa taakse. Ruokahalua hänellä ei ollut, eikä hän jaksanut tehdä muuta kuin nukkua.

– Olin samalla aaltopituudella kuin kissani, jotka nauttivat pötköttelemisestä. Väsymys oli niin voimakasta, että vessaan liikkuminen tuntui raskaalta. Ajattelin kuitenkin viimeiseen asti, etten haluaisi mennä sairaalaan vaan parantelen itseäni kotona.

Tulehduskipulääkkeet laskivat kuumeen hetkeksi, mutta se nousi nopeasti uudelleen – kerta toisensa jälkeen korkeampana. Kaksi päivää kotona sinnitel­tyään Satu-Maaria hakeutui Laakson sairaalan koronapäivystykseen. Vielä silloin hänet ohjattiin takaisin kotiin. Häntä kehotettiin tulemaan takaisin, jos vointi heikentyisi.

Seuraavien kahden päivän aikana Satu-Maarian kunto romahti. Henki tuntui salpautuvan ja käveleminen oli raskasta. Kuume pysytteli korkeana ja voimakas lihassärky tuntui samalta kuin kasvukivut lapsena. Tajunnan taso alkoi laskea.

Nopeasti hengityskoneeseen

Ystävät kehottivat Satu-Maariaa hakeutumaan uudestaan lääkäriin. Koronapäivystykseen päästyään hän ei jaksanut tehdä muuta kuin maata paikallaan. Matalan happisaturaation vuoksi hänet päätettiin kuljettaa ambulanssilla suoraan sairaalahoitoon.

Satu-Maarian kissat olivat kuitenkin itsekseen kotona. Niiden hoito pitäisi vielä järjestää, mutta lääkäri ei olisi halunnut päästää potilasta kotiin. Vastuuvapautuslomakkeen allekirjoittamisen jälkeen Satu-Maaria sai lähteä omalla vastuullaan kotiin järjestämään kissojensa hoitoa.

Happipullo.
Sairaalassa Satu-Maarialle annettiin ensin lisähappea. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan hänet oli nukutettava hengityskoneeseen.

– Vasta myöhemmin ymmärsin, miten hengenvaarallinen tilanteeni oli ollut. Jos olisin jäänyt vielä päiväksi kotiin, olisin todennäköisesti kuollut kotiin.

Satu-Maaria kävi kotona ja lähti sieltä suoraan Meilahden sairaalaan. Hänelle annettiin välittömästi lisähappea. Hetken kuluttua kaksi lääkäriä tuli kertomaan, ettei lisähappi riittäisi. Satu-Maarian keuhkojen kapasiteetista oli jäljellä enää 21 prosenttia. Toinen puoli keuhkoista oli painunut jo kasaan.

– Ilman happimaskia olin kuin kala kuivalla maalla, sillä omat keuhkoni eivät jaksaneet hengittää. Lääkärit kertoivat, että jos minua ei laitettaisi hengityskoneeseen, kuolisin varmasti. Vaihtoehtoja oli oikeastaan kolme: joko kuolisin, menisin teho-osastolle hengityskoneeseen tai kuolisin tehohoidosta huolimatta. Hengityskoneella yritettiin ostaa elämälleni lisäaikaa.

Satu-Maarian vointi heikentyi hetki hetkeltä. Päätös hengityskoneesta piti lopulta tehdä niin no­peasti, ettei Satu-Maaria ehtinyt soittaa Pohjois-Karjalassa asuville äidilleen ja veljelleen eikä ystävilleen. Hän lähetti vain muutaman viestin läheisilleen.

Satu-Maaria happimaski kasvoillaan.
Hetki ennen hengityskoneeseen joutumista. Satu-Maarian keuhkojen tilavuudesta oli silloin jäljellä enää 21 prosenttia.

Ajatus hengityskoneessa nukutettuna olemisesta tuntui Satu-Maariasta kauhistuttavalta. Pahinta nukutuksessa oli kuitenkin se, ettei hän tiennyt, heräisikö enää.

– Mietin, mitä kaikkea haluaisin elämässäni vielä tehdä: löytää rakkauden, matkustella lisää ja nähdä perheeni ja ystäväni. Juuri ennen nukahtamistani ajattelin kissojani ja surin, näkisinkö niitä enää koskaan.

Satu-Maaria oli hengityskoneessa 10 vuorokautta

Nukutuksen aikana Satu-Maaria näki unta myrskyistä ja 1900-luvun alun vanhasta Helsingistä. Hän kävi taivaassa tapaamassa kymmenen vuotta sitten aortan yhtäkkiseen repeämään kuollutta isäänsä. Hieman ennen heräämistään Satu-Maaria nautti latinorytmeistä meksikolaisessa ravintolassa.

”Nyt olisi aika herätä.” Satu-Maaria avasi silmänsä ja näki edessään sairaanhoitajan, jonka nimilapussa luki Sanna. Satu-Maaria makasi sängyllä vatsallaan. Suu tuntui kuivalta kuin autiomaa. Kesti hetken ennen kuin hän tajusi olevansa teho-osastolla. Satu-Maaria oli ollut nukutettuna hengityskoneessa 10 vuorokautta. Ensimmäiset seitsemän päivää kuume oli lääkityksestä huolimatta hiponut 40 astetta. Sitten se oli lähtenyt kuin ihmeen kaupalla laskuun.

Lääkärit olivat olleet lähes varmoja, ettei hän tulisi selviämään hengissä. Satu-Maarian äiti oli soittanut joka päivä teho-osastolle ja kysynyt tyttärensä vointia.

– Se oli läheisilleni todella raskasta aikaa. Äiti on jälkikäteen kertonut itkeneensä koko viikon.

Heräämisensä jälkeen Satu-Maaria vietti teho-osastolla vuorokauden. Kokemus oli rankka. Hän ei saanut syödä tai juoda, vaan rutikuivaan suuhun pirskotettiin vain hieman vettä sumutepullolla. Hengittäminen oli edelleen vaikeaa. Ääni ei kulkenut, koska hengityskoneen putki oli painanut äänihuulia niin pitkään.

– Kuulin toisten puhuvan, mutten voinut vastata. Kehoni oli täynnä neuloja ja kanyyleja, ja joka paikkaa särki. Yritin etsiä mielikuvia, joiden turvin jaksaisin elää eteenpäin. Ajattelin, että kotiin päästyäni tilaisin pizzaa ja joisin kokista. Se mielikuva auttoi, Satu-Maaria hymähtää.

Perusasioiden tekeminen tuntui hyvältä

Seuraavana päivänä vuodeosastolla hän sai viimein pitkän letkuruokinnan jälkeen kolme juotavaa jugurttia syötäväkseen. Maku- ja hajuaisti olivat alkaneet heikentyä, mutta palasivat nopeasti takaisin.

– Kurkkuni oli tulessa ja nieleminen sattui, mutta syöminen tuntui aivan mielettömältä. Samoin kuin suihkussa ja vessassa käyminen. Näiden itsestään selvien perusjuttujen arvon tajuaa vasta, kun niitä ei ole päässyt hetkeen tekemään.

Sairaanhoitajan avustamana Satu-Maaria pääsi suihkuun ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon.

– Juoksevalla vedellä peseytyminen on ihan eri asia kuin se, että ihoa pyyhitään pesulapuilla.

Satu-Maariaa oli hoidettu teho-osastolla reumaan käytettävillä lääkkeillä, rauhoittavilla bentsodiatsepiineilla ja opioideilla, joita käytetään voimakkaaseen kipuun. Kun hänen vointinsa kohentui hieman, hän alkoi ikävöidä kotiin. Hän kaipasi kissojaan, joita hoiti hänen ystävänsä tytär.

– Olen positiivinen ihminen, mutta viimeisinä päivinä sairaalassa henkinen jaksamiseni alkoi loppua. Itkin koko ajan, enkä tunnistanut enää itseäni. Minulta oli valtava ikävä kissojani ja läheisiäni. Soitimme kissojen hoitajan kanssa videopuheluita, jotta pääsin näkemään kissat sairaalasängystä käsin, Satu-Maaria muistelee.

Kun Satu-Maaria pääsi 16 päivän sairaalassaolon jälkeen kotiin, kissat Vili, Maija ja Inkeri odottivat häntä kodin eteisessä. Siitä lähtien ne ovat kulkeneet Satu-Maarian vierellä herkeämättä.

Toiveissa paluu töihin kesäloman jälkeen

Hengitysvaikeudet ja voimakas väsymys vaivasivat pitkään sairaalasta pääsyn jälkeen. Kävely sohvalta keittiöön tuntui aluksi hurjalta ponnistukselta. Satu-Maaria ei olisi halunnut tehdä muuta kuin nukkua. Ruokahalu oli kateissa. Satu-Maaria oli laihtunut sairastumisensa jälkeen kymmenen kiloa.

– Onneksi sain apua ystäviltäni, jotka tulivat tuomaan ruokaa ja veivät pienille kävelyille. Se oli aina päiväni kohokohta, Satu-Maaria kertoo.

Ystävien joukossa oli koronan jo sairastaneita, joten ei ollut huolta siitä, että he saisivat tartunnan.

– Äitini ja veljeni tulivat luokseni Pohjois-Karjalasta muutama viikko sairaalasta kotiutumiseni jälkeen. He olisivat halunneet tulla jo aiemmin, mutta emme uskaltaneet ottaa riskiä, että he sairastuisivat.

Satu-Maaria katsoo pöydällä seisovaa kissaansa.
– Olen saanut kissoistani valtavasti voimaa parantumisprosessini aikana. Eivätkä ne selvästikään ole unohtaneet pitkää poissaoloani. Aina kun lähden kotoa, ne tulevat ovelle katsomaan minua aivan kuin miettien, mahdanko enää tulla takaisin, Satu-Maaria kertoo.

Kolme kuukautta sairastumisensa jälkeen Satu-Maaria on yhä sairauslomalla. Hän on käynyt työpaikallaan viimeksi maaliskuun 9. päivä, jolloin koronavirustaudin oireet alkoivat. Toiveissa on paluu töihin elokuussa kesäloman jälkeen. Hän on kuntouttanut itseään kävelemällä, lenkkeilemällä, uimalla ja käymällä kuntosalilla. Ensimmäisen pidemmän lenkin Satu-Maaria teki oltuaan viikon kotona. Hän käveli korttelin ympäri ystävät Vuokko ja Ella seuranaan.

Väsymys vaivaa yhä, mutta Satu-Maaria jaksaa juosta jo 10–20 kilometrin lenkkejä. Heinäkuussa hänelle tehtiin keuhkojen diffuusiokapasiteetin mittaus, jossa selvisi, että keuhkojen tilavuus on tällä hetkellä 70 prosenttia. On mahdollista, etteivät keuhkot enää koskaan palaa entiselleen.

Lue myös: Pitkittyneet koronaoireet vaivaavat myös monia lievän taudin sairastaneita – tällaisia oireita ”long covidiin” liittyy

Satu-Maaria on käynyt lukuisissa sydän- ja sisäelintutkimuksissa, ja esimerkiksi maksa-arvot olivat kotiin pääsyn jälkeen vielä pitkään koholla. Muistona teho-osastolla vietetyistä päivistä on hermovaurio reiden ulkosyrjällä. Se syntyi Satu-Maarian maatessa kyljellään nukutettuna. Otsaan jäi laserhoitoa vaativa painaumajälki happimaskista.

Satu-Maarian ääni muuttui koronan myötä heleästä käheäksi.

– Ennen rakastin laulamista, mutta enää se ei tahdo sujua.

”Vaikkei välittäisi omasta terveydestään, toisten hyvinvointia ei saa vaarantaa”

Katkeruutta Satu-Maaria ei tunne sairastumisestaan, mutta hänestä tuntuu, ettei opettajien hyvinvoinnista ole välitetty koronapandemian aikana.

– Opettajat olisi pitänyt rokottaa ensimmäisten joukossa yhdessä eläkeläisten kanssa, koska korona ei katso ikää. Me olemme olleet tulilinjalla. Emme ole voineet valita, liikummeko kodin ulkopuolella vai emme, 16 vuotta opettajana työskennellyt Satu-Maaria napauttaa.

Koronavirustartunnan mahdollisuuteen huolettomasti suhtautuvilta hän toivoo sitä, että jokainen ajattelisi kanssaihmisten hyvinvointia.

– Vaikkei välittäisi omasta terveydestään, toisten hyvinvointia ei saa vaarantaa. Koronatartunnan kohdalla kyse on elämästä, joka on ainutkertainen.

Vakava sairastuminen on muuttanut Satu-Maarian suhtautumista omaan kehoonsa ja hyvinvointiinsa.

– Toimin nykyään lentokoneen turvaohjeiden mukaan, joissa kehotetaan laittamaan ensin happimaski itselle ja vasta sitten toiselle. Kun huolehdin omasta hyvinvoinnistani, pystyn olemaan enemmän avuksi toisille.

Satu-Maaria uima-altaan edustalla.
Satu-Maaria uskoo selvinneensä rankasta tehohoidosta hyvän kuntonsa ansiosta. Kesällä hän on kuntouttanut itseään uimalla ja lenkkeilemällä.

Satu-Maaria on teho-osastolta selvittyään päättänyt olla huolehtimatta turhista.

– Itkin, kun olin päässyt teho-osastolta vuodeosastolle. Olin niin onnellinen pelkästään siitä, että olin elossa. Sen tunteen haluan aina muistaa.

Ennen sairastumistaan Satu-Maaria ajatteli, ettei koronavirus ole hyväkuntoiselle ihmiselle vaarallinen. Enää hän ei ajattele niin. Mikäli hänen vointinsa ei olisi sairaalassa tehohoidon aikana kohentunut, pahin vaihtoehto olisi voinut toteutua. Satu-Maaria on laskeskellut, että sinä päivänä, kun hän pääsi sairaalasta kotiin kissojensa luo, olisi voinut olla hänen omien hautajaistensa aika.

X