Ihmiset

Sirpa Äärin molemmat vanhemmat ovat kuuroja – siksi hän kasvoi kulttuuriin, jota vain toiset coda-lapset voivat täysin ymmärtää

”Viittomakieli on ollut valtava rikkaus”, ajattelee turkulainen erityisopettaja Sirpa Ääri, 56.

Teksti:
Piia Sainio
Kuvat:
Suvi Elo, Sirpa Äärin Kotialbumi

Sirpan isä kävi Turun Yliopistonmäellä kuurojen koulua. Sirpa opiskeli rakennuksessa opettajaksi.

”Viittomakieli on ollut valtava rikkaus”, ajattelee turkulainen erityisopettaja Sirpa Ääri, 56.

Isäni on ollut syntymästään saakka kuuro, äitini kuuroutui kaksivuotiaana aivokalvontulehduksen jälkeen. Minä ja pikkusiskoni kuulemme normaalisti. Olemme niin sanottuja CODA-lapsia. CODA tulee englannin sanoista Children Of Deaf Adults eli kuurojen vanhempien lapset.

Synnyin Turussa. Lapsuudessani isä työskenteli optillisena hiojana optikkoliikkeessä. Äiti oli aluksi kotona, sittemmin hän työskenteli muun muassa koulun keittiössä. Kasvoin kaksikieliseksi, koska kotona opin sekä puhumaan että viittomaan. 1960-luvulla kuurot vanhemmat useimmiten puhuivat kuuleville lapsilleen. Keskenään vanhempani viittoivat, mutta meille lapsille he puhuivat. He olivat käyneet koulua aikana, jolloin siellä ei saanut viittoa. Etenkin äitini on taitava lukemaan huulilta.

Viittomisesta tuli minulle yhtä tärkeä ilmaisukeino kuin puhutusta kielestä. Kun olin nuorena kahden viikon leirimatkalla, ensimmäinen viikko ilman viittomista meni jotenkuten, mutta toisella viikolla minun oli yksinkertaisesti pakko alkaa viittoa.

Suomen kielen opin hyvin ennen kouluun menoa. Minulle luettiin kirjoja, ja vietin paljon aikaa isovanhempieni kanssa, jotka asuivat lähellä. En muista, että olisin puhunut jotenkin eri tavalla kuin muut.

Lapsen taito, josta vanhemmat eivät voineet nauttia

Kävin musiikkiluokan, niin kuin siskonikin. Se ei ole mitenkään poikkeavaa – tiedän paljon codia, jotka ovat musikaalisia.

Vanhempani eivät tulleet koulun konsertteihin, mutta he kannustivat minua kotona. Soitin pianoa ja myöhemmin huiluakin. Edelleen laulan kuorossa. Pianon minulle osti isoisä, huilun sain vanhemmiltani. Muistan, miten äiti ja isä joskus laittoivat käden pianolle, kun soitin. He kyselivät kuulevilta sukulaisilta, soittaako Sirpa hyvin. Itse he eivät voineet sitä tietää, koska eivät kuulleet soittoani. Se tuntui surulliselta.

Sirpa noin vuoden ikäisenä mummilassa Etelä-Pohjanmaalla.
Sirpa noin vuoden ikäisenä mummilassa Etelä-Pohjanmaalla.

Työni on ollut aina jollain tavalla sidoksissa viittomakieleen. Olen ollut erityisluokanopettaja nyt 30 vuotta. Vielä 1990-luvulla minulla oli lähes pelkästään kuuroja oppilaita, nykyään vain yksittäisiä. Kuuroille lapsille laitetaan sisäkorvaistute jo syntymän jälkeen, joten he oppivat kuulemaan ja puhumaan. Ennen oman lapseni syntymää mietin, mitä tekisin, jos hän syntyisi kuurona. Olisin luultavasti opettanut hänet viittomaan, vaikka sisäkorvaistute olisikin laitettu.

Esimerkiksi uimahallissa tai saunassa kuurojen on oltava ilman apulaitteita, ja niinäkin hetkinä on hyvä olla jokin kieli, jolla kommunikoida.

”Kolmannella kerralla koeputkihedelmöitys onnistui.”

Poikani on nyt 22-vuotias ja kuulee normaalisti. Hän osaa jonkin verran viittomia, samoin kuin hänen kaksi sisarustaan. Minulla on ollut uusperhe jo pitkään. Lapseni isä menehtyi pojan ollessa viiden kuukauden ikäinen. Asuimme silloin Oulussa. Olimme yrittäneet lasta neljä vuotta, ja kolmannella kerralla koeputkihedelmöitys onnistui. Juhlimme sitä ensimmäisellä äitienpäivälounaalla raskaana ollessani.

Ja ensimmäisenä varsinaisena äitienpäivänä lapseni isä oli poissa. Silloin vanhempani veivät minut lounaalle ja antoivat ruusuja. Siitä keväästä vietin suurimman osan perheeni luona Turussa. Heidän ja ystävien tuella selviydyin. En kuitenkaan heti halunnut muuttaa Oulusta takaisin Turkuun, koska tunsin, että jotain olisi voinut jäädä käsittelemättä.

Nykyisen mieheni tapasin kesällä 2001 lomaillessani Turussa, ja vuoden päästä palasin kotikaupunkiini. Mieheni lapset ovat minulle aivan yhtä rakkaita kuin oma biologinen lapseni. Tunnen olevani kolmen lapsen äiti.

Ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa. Uskon siihen, että on jokin voima, joka vie meitä täällä eteenpäin.

Lue myös: Olli-Pekka Heinonen kohtasi lukioaikaisen rakkautensa – se oli alku uusperheelle: ”Tuntui tosi hyvältä löytää tuttu ihminen”

”On vaikea eritellä, mikä meitä coda-lapsia täsmälleen yhdistää”

Muihin codiin olen tutustunut muun muassa CODA-yhdistyksessä, jonka toiminnassa olen ollut mukana pitkään. Olen vetänyt lapsille ja nuorille kesäleirejä, ja nykyään olen yhdistyksen hallituksessa. On vaikea eritellä, mikä meitä codia täsmälleen ottaen yhdistää. Ehkä tietynlaiset sisäpiirijutut, yhteinen kokemus. Tapaamisissa on aina äärettömän hauskaa, ja osallistujien ikähaarukka on laaja – nuorimmat ovat parikymppisiä, vanhimmat kuusikymppisiä.

”Vanhemmilleni oli tärkeää, ettemme käyttäytyneet poikkeavasti.”

Yleinen ilmapiiri on muuttunut paljon 1970-luvulta, jolloin kuljin bussilla kouluun. Usein istuin isäni vieressä ja välillä viitoimme. Meitä tuijotettiin, ja kun joku oikein tuijotti, saatoin kivahtaa, että katsoitko jo tarpeeksi. Vanhemmilleni oli tärkeää, ettemme käyttäytyneet poikkeavasti ja että kotona oli aina siistiä. Se oli heidän tapansa osoittaa, että he ovat ihan samanlaisia kuin muutkin tässä yhteiskunnassa. Sama paine iskostui minuun, ja pitkään pyrin vain sulautumaan joukkoon.

Vasta aikuisena ymmärsin, ettei haittaa vaikka olisinkin vähän erilainen.

Minua ei ole koskaan kiusattu perhetaustani vuoksi. Silti nuorempana minulla oli tapana ilmoittaa poikaystäväehdokkaille heti alkumetreillä, että ”mä olen Sirpa ja mun vanhempani ovat kuuroja”. Halusin kai sanoa, että ota koko paketti tai älä ota ollenkaan.

Vanhempieni kanssa viiton nykyisin aina, siirryimme viittomaan jo vuosikymmeniä sitten. Olemme edelleen läheisiä. Tapaamme toisiamme viikoittain, ja usein olen esimerkiksi heidän mukanaan lääkärikäynneillä.

Viittomakieli on ollut minulle valtava rikkaus. Ajattelen ja hahmotan maailmaa visuaalisemmin kuin moni muu. Viittomakielessä kaikki tieto kulkee silmien kautta, joten olen tottunut kiinnittämään huo­miota siihen, mitä näen. Myös ilmeet ovat tärkeitä. Ystäväni ovat sanoneetkin, että he ovat aina tienneet minut ilmeikkääksi, mutta että viittoessani kasvoilleni ilmestyy vielä miljoona ilmettä lisää.

Juttu julkaistiin Annan numerossa 50/21.

X