Sonja Koski on tutkinut apinoita 25 vuotta ja oppinut paljon myös ihmisestä: ”Anteeksi pyytäessään simpanssit toimivat hyvin samalla tavoin kuin ihmiset”
Kirjosieppoja vai simpansseja? Eläintutkija Sonja Koski valitsi apinat ja on sen jälkeen oppinut paljon myös ihmisestä. – Konfliktien takana on aina pula jostakin elintärkeästä, hän sanoo.
Sonja Koski vietti vuosia ulkomailla eri eläintarhoissa tutkimassa apinoita.
Kirjosieppoja vai simpansseja? Eläintutkija Sonja Koski valitsi apinat ja on sen jälkeen oppinut paljon myös ihmisestä. – Konfliktien takana on aina pula jostakin elintärkeästä, hän sanoo.
Sonja Koskea, 47, naurattaa, kun hän ryhtyy kertomaan Jourysta.
Joury oli noin 13-vuotias simpanssinuorukainen Arnhemin eläintarhassa Hollannissa. Sen hormonit hyrräsivät, ja teinipoikien tapaan se yritti vakuuttaa muille olevansa jo iso poika. Päivittäin se härnäsi vanhempia simpanssinaaraita ja mätki niitä kepinkappaleilla.
Joka päivä Jouryn onnistui hermostuttaa naaraat, ja lopulta se sai aina peräänsä raivostuneen vanhan rouvan, joka kirkuen lähti ajamaan sitä takaa. Joury pinkoi pakoon tyytyväinen virne naamallaan.
Jouryssa oli myös pellen vikaa. Kerran se keksi naurattaa muita laittamalla ämpärin päähänsä. Sokkona se hortoili apinoiden ulkoilualueella, kunnes törmäsi aitatolppaan. Suuttuneena se löi tolppaa ja hölmistyi, kun käteen sattui.
Sonja Koski on tutkinut apinoita, esimerkiksi simpansseja ja bonoboja, noin 25 vuotta. Väitöskirjaa tehdessään hän seurasi Jouryn ja sen laumatovereiden elämää Arnhemissa yli kolmen vuoden ajan. Pelkästään Jouryn tarina herättää monta mielenkiintoista kysymystä apinoista: osaavatko ne nauraa, onko niillä teini-ikä ja saako apina todella mielihyvää härnäämisestä? Entä osaako apina pyytää anteeksi?
Opiskelijavaihtoon Hollantiin
Suhteessa eläimiin Sonja Koski ei lapsena kokenut koskaan olevansa erilainen kuin muut. Perheessä oli koira, ja Sonja liikkui mielellään luonnossa ja seuraili eläimiä, mutta niin hän uskoi muidenkin tekevän. Hän ei ollut ponityttö vaan kävi balettitunneilla. Ylioppilaaksi päästyään vuonna 1992 Sonja piti välivuoden.
– Olin kiinnostuksiltani vähän sellainen mustekala. Monet asiat kiinnostivat minua. Edelleen innostun helposti kaikesta, mitä ryhdyn tekemään.
Hän mietti sosiaalitieteitä ja harkitsi toimittajankin ammattia, kunnes päätti pyrkiä opiskelemaan biologiaa Helsingin yliopistoon.
– Tykkäsin koulun biologiasta ja olin ollut siinä hyvä. Geneettinen tutkimus oli tuolloin nousussa ja luulin, että minusta tulee geneetikko.
Sonja opiskeli pääaineena eläinfysiologiaa, kunnes lähti kolmantena opiskeluvuonna Erasmus-vaihtoon Leidenin yliopistoon Hollantiin.
– Siellä sain ensi kerran oman tutkimuksen hoidettavakseni.
Proffa pani Sonjan tutkimaan turkinkyyhkyjä. Hänen piti selvittää, miten testosteroni vaikuttaa urosten huutoon ja sitä kautta pariutumiskäyttäytymiseen, voiko lisääntymiskykyisimmän uroksen tunnistaa huudosta.
– Opin heti, että tutkimustyö on hidasta ja jokin siinä menee usein pieleen.
Sonjan kyyhkystutkimus kesti, eikä tuloksia tullut, sillä hänen käyttämänsä testosteroni oli mennyt pilalle. Sitähän Sonja ei osannut epäillä ennen kuin kuuden kuukauden opiskelijavaihto oli jo lopussa. Hän jäi vielä kolmeksi kuukaudeksi jatkamaan työtään.
Reissusta tuli kohtalokas.
”Se oli tajunnanräjäyttävä kokemus”
Eräänä päivänä Sonja löysi kollegansa työpöydältä tuoreen väitöskirjan, jonka nimi kuului Females, Foods and Fights eli Naaraita, ruokaa ja taisteluita.
– Kysyin heti, että mikä tämä on ja kuulin apinatutkimuksesta, jota Utrechtin yliopisto teki Sumatralla Indonesiassa.
Sonja lainasi apinoita käsittelevän väitöskirjan ja luki sen kannesta kanteen.
– Se oli tajunnanräjäyttävä kokemus. En ollut koskaan lukenut mitään yhtä mielenkiintoista, enkä tiennyt, että apinoita voi tutkia sillä tavoin. Eihän Suomessa ole apinantutkimusperinnettä.
Innoissaan Sonja lähetti väitöskirjan kirjoittajalle viestin ja pyysi saada tietää lisää hänen työstään. Tutkija kutsui Sonjan luokseen ja kysyi pian, kiinnostaisiko häntä lähteä mukaan projektiin.
– Totta hemmetissä kiinnosti. Sehän oli maailman siistein ajatus.
Näin Sonja löysi itselleen gradun aiheen. Hän lähtisi Sumatralle tutkimaan Thomasin lehtiapinoita! Sitä ennen hänen oli kuitenkin palattava Suomeen, vaihdettava pääaineensa yliopistolla eläinekologiaan ja hankittava rahat Sumatran-matkaan. Pääaineen vaihtaminen onnistui muutaman lisätentin jälkeen. Matkarahat Sonja tienasi pyydystämällä kaksi kuukautta myyriä Kilpisjärvellä Metsäntutkimuslaitoksen hommissa. Sumatralle hän matkusti kesällä 1998.
”Kaikkien konfliktien takana on lähes aina pula jostakin elintärkeästä”
Gunung Leuserin kansallispuistossa Sonja kiikaroi puiden latvuksissa liikkuvia apinoita kymmenen kuukauden ajan lähes joka päivä aamuviidestä iltakuuteen. Joskus apinat tulivat alemmas syömään. Etenkin poikaset olivat uteliaita.
– Aikuiset apinat pitivät meitä ihmisiä luultavasti omituisina, villisikoihin verrattavina maaeläiminä. Toki ne tottuivat siihen, että olimme lähellä, mutta pyrimme pitämään välimatkaa, ettemme olisi vaikuttaneet niiden käyttäytymiseen opettamalla niille uusia tapoja, Sonja kertoo.
Thomasin lehtiapinat eli surelit ovat hännällisiä, yhden uroksen pienissä laumoissa eläviä lehtien syöjiä. Apinoiksi ne ovat hyvin leppoisia. Koska lehtiä kasvaa sademetsässä kaikkialla, niillä on aina ruokaa. Sen takia niiden ei tarvitse kilpailla keskenään, eikä niille muodostu jyrkkää hierarkiaa.
– Kilpailu ruoasta muokkaa lauman sosiaalista dynamiikkaa. Kaikkien konfliktien takana on lähes aina pula jostakin elintärkeästä, Sonja sanoo.
Hauskalta kuulostava työ sademetsässä oli todellisuudessa raskasta ja hankalaa. Kuusi kuukautta viidakossa satoi, ja kaikki makuupusseista lähtien oli koko ajan märkänä. Sademetsä vilisi iilimatoja, käärmeitä, erilaisia öttiäisiä – ja jopa tiikereitä.
– Muutama lähikontakti tiikeriin herätti pelon. Edelleen ajatus tiikeristä nostaa niskakarvani pystyyn.
Aina kun usko ja voimat alkoivat loppua, metsä antoi maagisen kauniin hetken.
– Aurinko tuli esiin, lintu lauloi aivan lähellä, kaunis perhonen istui polvelle.
Lähimpään kylään, jossa oli posti ja puhelin, Sonja matkusti kerran kuussa paikallisbussilla tai tuktukilla. Kotiin hän piti yhteyttä kirjeitse.
Ruotsiin vai Hollantiin?
Saatuaan gradunsa valmiiksi ja valmistuttuaan maisteriksi Suomessa Sonja oli vakuuttunut, että hän haluaa tehdä myös väitöskirjan apinoista. Hänellä oli oma idea tutkimusaiheeksi, mutta hän ei saanut rahoitusta työhön, joka olisi pitänyt tehdä Madagaskarilla. Puolitoista vuotta Sonja sinnitteli Helsingissä tarjoilijana ja teatterin aulavastaavana, kunnes luopui tutkimusideastaan ja ryhtyi hakemaan väitöskirjatutkijan paikkaa maailmalta.
Kohta hän jo oli valinnan edessä. Ruotsissa tutkittiin kirjosieppoja ja Hollannissa simpansseja. Päätös piti tehdä nopeasti. Ruotsiin häntä houkutteli uusi maa ja mahdollisuus oppia ruotsin kieli, mutta Hollannissa oli sentään apinoita.
– Ovathan simpanssit ziljoona kertaa mielenkiintoisempia kuin kirjosiepot, Sonja nauraa.
Näin hän päätyi Arnhemiin, apinoistaan kuuluun eläintarhaan, jossa tunnettu hollantilainen apinatutkija Frans de Waal tutki simpansseja jo 1980-luvulla ja kirjoitti kirjan Simpanssien politiikka. Sonja jatkoi de Waalin aihetta eli tutki simpanssien konfliktien ratkaisemiskykyä ja lohduttamiskäyttäytymistä.
Melkein kolmen vuoden ajan Sonja meni lähes joka aamu eläintarhaan ja seurasi simpansseja, kunnes ne illalla vetäytyivät nukkumaan. Vaikka aihe oli konfliktit, vertailun vuoksi oli tärkeää nähdä, miten eläimet toimivat sovussa keskenään, millaisia suhteita niillä oli ja kenen kanssa ne liittoutuivat.
– Simpansseilla on erilaisia apinasuhteita. Laumassa tietyt naaraat ovat ystävättäriä keskenään. Ne liikkuvat yhdessä lapsineen. Myös uroksilla on kaverisuhteita. Niillä on myös vahva hierarkia, ja ne hankkivat itselleen kavereita pönkittääkseen omaa asemaansa.
Entä naaraita mätkinyt Joury? Palasiko se koskaan lepyttelemään kiusan kohteitaan? Miten se sen teki?
– Anteeksi pyytäessään simpanssit toimivat hyvin samalla tavoin kuin ihmiset, Sonja kertoo.
Riidan jälkeen tappelupukari lähestyy loukattua toveriaan ja koskettaa tätä varovasti. Jos ele hyväksytään, siitä seuraa usein lisää halailua ja pussailua.
– Kosketus on apinoille tärkeä juttu. Rapsuttamalla ja sukimalla simpanssit osoittavat toisilleen luottamusta.
”Olemme hyvin apinallisia”
Simpanssit ja toinen samaan simpanssien sukuun kuuluva laji bonobot ovat ihmisen lähimmät sukulaiset. Bonobojen DNA on 98,7-prosenttisesti sama kuin ihmisen. Luonnollisesti on hyvin kiinnostavaa vertailla, miten muistutamme toisiamme.
– Olemme hyvin apinallisia, Sonja sanoo sen sijaan, että puhuisi inhimillisistä apinoista.
Simpanssien käyttäytyminen on hänen mielestään hyvin tunnistettavaa. Simpanssiäidit huolehtivat äidillisesti poikasistaan, lapset leikkivät keskenään, eivätkä rauhoitu nukkumaan ennen kuin emo vie ne omiin oloihin. Simpanssia huvittaa kutitusleikki, tai kun se kisaa kaverin kanssa puun ympäri ja toinen vaihtaa yhtäkkiä suuntaa. Silloin ne nauraa kähisevät keskenään. Kun simpanssi huolestuu, Sonja tunnistaa sen kasvoilta epätietoisen ilmeen.
– Ei ole mitään, missä olisimme ainutlaatuisia. Meillä on vain erilaisia ominaisuuksia, joilla on erilainen evolutiivinen kehityshistoria, Sonja sanoo.
Simpanssi ymmärtää, mitä toinen näkee ja kuulee, tai mitä toinen on kohta tekemässä. Eri paikoissa asuvilla simpanssilaumoilla on erilaisia tapoja toimia samankaltaisissa tilanteissa. Se todistaa, että yksilöiden kesken on sosiaalista oppimista.
– Erään sambialaisen orpokodin simpanssit keksivät, että on kiva panna ruohonkorsi korvaan. Kohta niistä jokainen teki samoin, Sonja kertoo.
Bonoboja ja simpansseja verratessa mainitaan usein niiden erilainen rakkauselämä ja naaraiden rooli laumassa. Bonobot ovat vapaan rakkauden papittaria ja valmiita seksiin silloinkin, kun niillä ei ole ovulaatiota. Seksillä bonobo-naaraat dominoivat uroksia, joiden ei tarvitse koskaan kilpailla naaraista toisin kuin simpanssien, joiden naaraat parittelevat vain ovuloidessaan 5–6 vuoden välein.
– Simpanssinaaraille hedelmällisyysaika on todella rankkaa urosten jahdatessa niitä yötä päivää.
Simpanssit myös tappelevat keskenään ja sotivat naapurilaumojen kanssa paljon enemmän kuin bonobot. Se johtuu pitkälle siitä, että bonobot asuvat alueella, jossa niillä on aina riittävästi ruokaa. Pitääkseen laumansa hengissä poikasistaan huolehtivat simpanssinaaraat taistelevat ruoasta, urokset naaraista.
Apinatutkijasta hevostutkijaksi
Nykyisin Sonja työskentelee Helsingin yliopistossa biologisen antropologian dosenttina. Koska apinatutkijalle on meillä töitä vain rajoitetusti, hän on löytänyt uuden tutkimuskohteen, hevoset.
– Hevosten käyttäytymisestä on olemassa tutkimusta todella vähän. Kuitenkin hevonen ja ihminen ovat olleet yhdessä jo noin 5 000 vuotta.
Sonjaa innostaa tutkimus, joka voi olla suoraan sovellettavissa käytäntöön, kehittää ihmisen ja eläimen vuorovaikutusta ja lisätä näin molempien hyvinvointia. Tutkimushanketta rahoittaa Koneen säätiö.
– Hevosia ei vieläkään kohdella aina niiden lajiominaisuudet huomioiden. Niitä esimerkiksi koulutetaan yhä rankaisemalla. Väärä kohtelu tekee eläimistä säikkyjä ja arvaamattomia.
Sonja uskoo, että eläimen lajiominaisuuksien ja yksilöllisyyden ymmärtäminen sekä ihmisen tunteiden huomioiminen eläimen kanssa toimiessa tekisivät yhteistyöstä molemmille entistä palkitsevampaa. Se vahvistaisi eläimen ja ihmisen tasa-arvoa ja opettaisi ihmiset huomioimaan entistä paremmin muut lajit.
Millainen eläinsuojelija eläintutkija on?
– En ole koskaan ollut banderolleja kantava aktivisti. Eläinten oikeuksia ajetaan parhaiten aktiivisella politiikalla ja niiden kohteluun puuttuvia lakeja säätämällä. Työ on vain kovin hidasta. Itse autan parhaiten tutkimalla eläimiä ja niiden käyttäytymistä.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous