Ihmiset

Tähtien haastattelijana uransa tehnyt ja miljoonaomaisuuden hankkinut Liisa Simola, 71: ”Olen kerännyt oman eläkerahastoni”

Toimittaja Liisa Simola, 71, on tehnyt rohkeita elämänvalintoja ja uran New Yorkissa isojen tähtien haastattelijana. Samalla hän on hankkinut työllään ja sijoituksillaan miljoonaomaisuuden.

Teksti:
Sanna Wirtavuori
Kuvat:
Sampo Korhonen/Otavamedia

– Sijoittaminen on minulle vähän kuin harrastus, hobby. On jännää, jos siinä onnistuu hyvin, miljoonaomaisuuden hankkinut toimittaja Liisa Simola sanoo.

Toimittaja Liisa Simola, 71, on tehnyt rohkeita elämänvalintoja ja uran New Yorkissa isojen tähtien haastattelijana. Samalla hän on hankkinut työllään ja sijoituksillaan miljoonaomaisuuden.

Monopoli-peli oli Liisa Simolan suosikki jo lapsena. Hän teki siirtonsa hyvin, otti sopivia riskejä eikä rakentaessaan sijoittanut yli varojensa. Hän voitti aina, ja pelaaminen oli mielipuuhaa.

Nyt Liisa asuu Helsingissä Bulevardilla asunnossa, joka olisi Monopolissakin hyvä sijoitus. Seitsemännen kerroksen isolta lasitetulta terassilta avautuvat hulppeat maisemat merelle, ja sijainnin lisäksi myös kulmahuoneiston kunto on viimeisen päälle.

Vaaleasävyinen parin sadan neliön koti on ylellisesti kalustettu. Myös avokeittiön varustus on täydellinen, vaikka emäntä sanookin viihtyvänsä paremmin gourmet-ravintolan menun kuin oman lieden ääressä.

Asunnossa on paljon taidetta ja muistoja Liisan matkoilta. Jos Liisa on esimerkiksi jonkin taulun halunnut, hän on sen hankkinut, oli se myynnissä tai ei. Lähi-idässä asuneena hän osaa tinkiä eikä anna helposti periksi.

– Sijoittaminen on minulle vähän kuin harrastus, hobby. On jännää, jos siinä onnistuu hyvin, hän sanoo.

Asunnon toinen asukas on vuoden ikäinen maltankoira Charlie III. Hänen korkeutensa, Charlien ja Charlie II:n seuraaja, tietää arvonsa ja ottaa vieraan rapsutukset nautiskellen vastaan.

Liisa on muuttanut tänne vuonna 2005, jolloin hän palasi Helsinkiin yli kolmenkymmenen Amerikan-vuoden jälkeen.

Mukana matkalaukku ja pari sataa markkaa rahaa

Kukaan meistä ei voi kutoa itselleen kovin monta kohtaloa. Ehkä muutaman. Näin ajatteli 22-vuotias Liisa, kun hän katsoi Otto Premingerin Exodus-elokuvaa ja päätti jättää toimittajakoulun harjoittelupestin Helsingissä ja lähteä maailmalle.

Helsinkiläistyttö oli yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi, joka oli lukenut paljon, viettänyt aikaa aikuisten kanssa ja tottunut saamaan tahtonsa läpi. Kun hän lähti, hänellä oli englantilaisessa koulussa hankittu kielitaito, yksi matkalaukku sekä pari sataa markkaa rahaa.

Elokuvan viitoittama suunta oli Jerusalem, jossa Liisa päätyi galleriaan töihin. Siellä hän oppi, että galleriassa ja elämässä pärjää, kun on ystävällinen ja sinnikäs eikä myy liian halvalla.

– Olemassaoloaan ei koskaan pidä pyydellä anteeksi, hän summaa.

Jerusalemista Liisan matka jatkui puolen vuoden päästä Lontoon kautta New Yorkiin. Ensimmäiset päivät suurkaupungissa hän vietti hotellihuoneessa katsellen ikkunasta näkyviä pilvenpiirtäjiä ja tv-ruudun Lucy Show’ta. Galleriassa tienatut rahat eivät kuitenkaan riittäneet pitkän päälle hotellielämään, joten ulos piti lähteä.

”En ole koskaan pelännyt lähestyä ihmisiä”

Ystäviä suurkaupungissa Liisalla ei vielä ollut. Ainoa paikallinen, jonka hän muisti, oli Eileen Ford, jonka hän oli tavannut toimittajana Suomessa. Niinpä hän otti rohkeasti yhteyttä tähän.

– En ole koskaan pelännyt lähestyä vieraita tai tärkeitäkään ihmisiä, hän sanoo nyt.

Mallitoimiston omistaja suhtautui ystävällisesti suomalaiseen ”tuttavaansa” ja kutsui tämän mukaansa seurapiirijuhliin.

– Juttelin siellä pitkään erään vanhemman naisen kanssa, ja hän pyysi minua käymään toimistossaan, Liisa muistelee.

Jälkeenpäin hän sai kuulla Eileen Fordilta, että kyseessä oli maineikkaan Harper’s Bazaar -muotilehden taiteellinen johtaja.

– Menin hänen toimistolleen ja seuraavana päivänä sain paikan harjoittelijana lehden toimituksessa. Siellä kaikilla oli kalliit, suurilla alennuksilla hankitut muotiluomukset päällään. Olin varmasti porukan huonoiten pukeutunut työntekijä, Liisa kertoo naureskellen.

Iso asiakaskunta ympäri maailmaa

Muotilehdestä Liisan tie vei mainostoimistoon, jonka asiakkaina oli elokuvayhtiöitä. Vajaassa vuodessa hän oppi paljon myös itsensä markkinoinnista.

– Kyllästyin kirjoittamaan typeriä lauseita huonoista elokuvista. Mietin, mitä ihmiset haluavat lukea. Tähtihaastattelut kiinnostavat, ja niitä olisi myös kiva tehdä, Liisa kertoo tajunneensa.

Hän aloitti freelancerina ja alkoi tarjota haastatteluja eri lehdille. Suhteiden luomiseen, oikeiden agenttien löytämiseen ja haastattelujen järjestämiseen tarvittiin sisua, ja sitähän Liisalla oli. Jos jokin asia ei järjestynyt heti, hän yritti uudestaan. Liisa kävi pr-toimistojen ja tähtien kimppuun kuin terrieri eikä päästänyt irti, ennen kuin sai myöntävän vastauksen.

Työ oli suuri löytöretki maailman kuuluisimpien ja vaikutusvaltaisten ihmisten elämään, ja samalla Liisa rakastui New Yorkiin, jossa kaikki tuntui olevan mahdollista.

Ensin hän kirjoitti juttuja Suomeen ja Ruotsiin, muun muassa Feminaan ja Me Naisiin, mutta parissa vuodessa hän oli hankkinut artikkeleita myyvät agentit myös Lontoosta, Amsterdamista, Milanosta ja Tokiosta. Liisa kirjoitti englanniksi.

Iso asiakaskunta antoi valtaa: pr-ihmiset ja tähdet ymmärtävät laajan levikin arvon. Juttuja ilmestyi pian niin Meksikon Voguessa ja tokiolaisissa lehdissä kuin Espanjassa ja jopa Borneolla.

Haastateltavina Yoko Ono, Federico Fellini, Richard Gere…

Olet siis ruotsalainen, arveli taiteilija Andy Warhol, kun Liisa saapui haastattelemaan häntä. Suomalaisuus oli useille tähdille ruotsalaisuuttakin eksoottisempaa, mutta se ei Liisan mielestä ollut hänen menestyksensä salaisuus.

Hän arvelee olevansa kiinnostava myös siksi, että on enemmän ihminen kuin skandaaleja metsästävä journalisti.

– Olen lämmin kuuntelija, kaveri ja keskustelija, ja monet haastateltavat pitivät minusta. Minut kutsuttiin usein kyläänkin, ja joistakin tähdistä tuli suorastaan ystäviäni, hän kertoo.

Warholin lisäksi Liisa sai nauhurinsa ääreen muun muassa Rock Hudsonin, Yoko Onon, Federico Fellinin, Richard Geren ja Woody Allenin.

Liisa korostaa, että hän ei ollut seurapiiritoimittaja. Tähtihaastattelujen vastapainoksi hän kirjoitti myös yhteiskunnallisista aiheista, kuten 1970-luvulla Watergate-skandaalista ja 1980-luvun laihdutustrendeistä. Välillä hän pakeni Brasilian slummeihin tai tavallisten amerikansuomalaisten arkeen ja kertoi tarinoita niistä. Aiheita riitti, ja Liisa osasi hinnoitella työnsä.

Kultaa ja sijoitusasuntoja

Kuin kuollutta lehmää maksaisi. Näin Liisa muistaa pohtineensa kalliissa vuokra-asunnossa asumista. Hänelle oli tärkeää asua New Yorkissa hyvässä osoitteessa, ja kymmenessä vuodessa häviäisi iso summa taivaan tuuliin.

Liisa oli harkitseva sijoittaja, ja jo ensimmäisistä tuloistaan hän keräsi pesämunaa säästörahastoon. Kun hän sitten kuuli, että kullan arvo tulee nousemaan, hän osti sitä 386 dollarilla unssi.

– Sovelsin Monopolin oppeja ja myin kultani, kun unssin hinta oli noussut lähelle yhdeksääsataa dollaria – en halunnut pantata liian pitkään mutta sain yli kaksinkertaisen voiton, hän antaa esimerkin.

Muutamassa vuodessa Liisalla oli koossa 50 000 dollaria, ja kun hän otti lisäksi pienen pankkilainan, rahat riittivät ensimmäiseen harkiten valittuun asuntoon hyvältä University Place -alueelta New Yorkissa.

– Kun asunnon arvo oli riittävästi noussut, myin sen ja ostin isomman.

Myöhemmin hän osti vielä loma-asunnon Acapulcosta sekä sijoitusasunnon YK:n päämajan lähettyviltä New Yorkista.

– Vuokrasin jälkimmäistä vain investointipankkiireille, jotka tekivät töitä vuorokauden ympäri. Jotkut vuokralaisistani eivät käyttäneet esimerkiksi keittiön uunia kertaakaan, Liisa kertoo tarkasta strategiastaan.

Hän osti Helsingistä äidilleen asunnon, ja kiinteistöpeliin kuului sekin, että hän rakennutti 1980-luvulla huvilan East Hamptoniin. Siellä naapureina olivat muun muassa Barbra Streisand, Steven Spielberg ja Caroline Kennedy.

– Siitä tuli tosi hieno. Minulla oli seudun paras uima-allas, sen pohja oli siniseksi maalattu ja siinä oli kauniita vesiputouksia.

Liisa Simola
Syyskuun 11. vuonna 2001 oli käännekohta. New York ei ollut enää entisensä, ja Liisa päätti palata Suomeen.

Paluu Suomeen 30 Manhattanin-vuoden jälkeen

Näky oli kuin kauhufilmistä. Oli syyskuun 11. vuonna 2001. Liisa Simola oli tavallisella aamukierroksellaan menossa pankkiin ja salaattibaariin, kun hän tajusi, että toinen World Trade Centerin torneista oli tulessa. Ihmiset huitoivat apua seinään repeytyneistä aukoista ja hyppäsivät tulenlieskoja pakoon ikkunoista.

Savupilvet peittivät tutun asuinalueen. Kaikki tuntuivat olevan paniikissa, mutta Liisa toimi lähes maanisesti. Hän kirjoitti, antoi haastatteluja ulkomaisille lehdille, kävi luovuttamassa verta ja vietti lopulta yönsä St.Vincentin sairaalassa ja eri kirkoissa auttamassa evakuoituja.

– Kotini lähellä sijaitseva Union Square Park oli yhteinen surun näyttämö; siellä oli kynttilöitä sekä kukkia ja ihmiset lauloivat John Lennonin lauluja, hän muistelee.

Tapahtuman jälkeen Liisa havahtui siihen, että hän oli asunut Manhattanilla yli 30 vuotta. Entä jos hän olisikin ollut kymmenen vuotta Pariisissa – hän puhuisi nyt sujuvasti ranskaa. Tai jos olisi ollut yhden periodin Roomassa…

Enimmäkseen hän oli viihtynyt New Yorkissa hyvin, mutta välillä elämä kiihkeässä suurkaupungissa oli rasittavaa.

– Minulla oli kiinnostava työ, ystäviä ja koko ajan uusia kokemuksia, mutta, mutta… hän muistaa pohtineensa.

Tornien romahtamisen jälkeen Liisa alkoi kyseenalaistaa työnsä ja elämäntapansa. New York ei ollut enää entisensä, ja hänen oli aika tehdä jotain muuta.

– Aloin miettiä, voisinko asua esimerkiksi Helsingissä, jossa ainoa lähisukulainen, äitini, alkoi olla jo aika vanha.

”New Yorkissa ei voi olla eläkkeellä”

Tasan kaksi vuotta terrori-iskun jälkeen silloin viisikymppinen Liisa istui lentokoneessa matkalla Helsinkiin Charlie-koiransa kanssa. Hän oli myynyt asuntonsa, urheiluautonsa ja huvilansa ja ostanut rakenteilla olevan asunnon Bulevardilta Helsingistä.

Liisa halusi myös muutaman sijoitusasunnon.

– Tein paljon matkajuttuja ja kävin kotona lähinnä vaihtamassa matkalaukun sisältöä ja huoltamassa pyykit. Kun vihdoin sain viikon vapaata, päätin mennä ostoksille, Liisa muistelee.

Tämä shoppailu tarkoitti sitä, että hän osti kaksi asuntoa hyvältä paikalta Helsingin keskustasta ja pani molemmat vuokralle.

Matkailujuttujen ja matkustelun lisäksi Liisa on Helsingin-vuosien aikana hoitanut äitiään, joka kuoli pari vuotta sitten 92-vuo- tiaana. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjan Sweet Manhattan, jossa hän kertoo kokemuksistaan ja kohtaamisistaan tähtien kanssa 1970-luvulta 2000-luvulle.

New Yorkiin hän ei aio enää muuttaa takaisin.

– Ei siellä voi olla eläkkeellä. Siellä tehdään töitä, ja jotta siellä viihtyy, pitää olla työssään mieluiten maailman paras. En ole enää siinä pelissä mukana, hän sanoo.

Vähitellen Liisa on löytänyt Helsingistä myös uusia ystäviä. Hän arvelee, ettei ole aivan tavallinen suomalainen. Hän on päättäväinen ja sinnikkyydessään erittäin itsetietoinen. Monelle vaatimattomalle suomalaiselle hän saattaa olla liikaa, too much, kuten amerikkalaiset sanovat.

– Eräs ystäväni veisteli, että sinä olet tuollainen porvari, ja minä loukkaannuin. En todellakaan. Korkeintaan olen varakas boheemi, hän arvioi itseään.

Liisa on harrastanut talousasioiden lisäksi myös juridiikkaa ja tottunut käyttämään lakimiesten palveluja. Häntä ei naruteta.

”Elämässä ei pidä olla liian vaatimaton”

Elän yksin, mutta en ole yksinäinen, sanoo Liisa. Hän ei ole koskaan asunut parisuhteessa eikä kaipaa puolisoa rinnalleen.

– Tuskin niin isoa asuntoa löytyy, ja lapsista en ole edes haaveillut. Niille olen suorastaan allerginen, hän sanoo naureskellen.

Lähiomaisiakaan hänellä ei ole.

– Ystävät ovat minun omaisiani, hän sanoo ja lisää olevansa kiitollinen siitä, ettei ole syntynyt kultalusikka suussa eikä rikastunut avioliiton kautta.

– Nautin siitä, että olen itse hankkinut rahani. Olen kerännyt oman eläkerahastoni ja pärjään hyvin.

Hänellä on omaisuutta enemmän kuin hän ehtii elämässään kuluttaa.

– Asun matkoillani hienoissa hotelleissa ja arvostan palvelua mutta en ole tuhlari enkä tavarankerääjä.

Hän kertoo myös lahjoittaneensa Amerikassa asuessaan paljon rahaa hyväntekeväisyyteen. Siitä sai verovähennyksiä.

– Olen itsellinen, ja jotkut voivat pitää minua itsekkäänäkin, mutta se ei minua haittaa. Valitsin tieni jo nuorena ja olen oikein onnellinen. Elämässä ei pidä olla liian vaatimaton.

X