Tiina on ollut koko ikänsä seisomatyössä, josta jää käteen reilu 1000 e/kk – ”Uranvaihto ei ole koskaan käynyt mielessäni”

Nokialainen Tiina Kuusisto, 61, työskentelee opiskelijaravintolassa. Hän on koko ikänsä ollut pienipalkkaisella alalla.

Päädyin tähän työhön ihan sattumalta. Koulun jälkeen minulla ei oikein ollut ajatusta siitä, mitä olisin halunnut tehdä. Menin sitten ammattikouluun keittäjälinjalle, jossa oli paikka tarjolla. Kun valmistuin keittäjäksi ja pääsin töihin, huomasin, etten viihdykään keittiössä. Siellä en saanut olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Vaihdoin asiakaspalveluun. Oli vuosi 1980. Työpaikkani oli Tampereen yliopistollisen sairaalan yhteydessä olevassa lounasravintolassa, asiakkaina oli lähinnä lääketieteen opiskelijoita. Silloin olin heitä nuorempi, vain 19-vuotias. Nykyään opiskelijat ovat nuorempia kuin omat lapseni.

Teen kahtena päivänä viikossa töitä Tampereen yliopiston ”alakuppilassa” ja kolme päivää viikosta hoidan tehtäviäni pääluottamusmiehenä ja työsuojeluvaltuutettuna. Yritys on iso: ravintoloita on 50 eri puolilla Suomea.

Työssä parasta ovat asiakkaat

Kuppilassa työpäivät koostuvat siitä, että keitän kahvia ja myyn lounaskeittoja sekä suolaisia ja makeita leivonnaisia. Parasta työssäni ovat asiakkaat. Opiskelijat ovat elämänmyönteisiä eivätkä ollenkaan väsyneitä taikka kärttyisiä. Myös työkaverit ovat kivoja.

Raskainta on työn fyysisyys. Jalat ovat kipeät, koska olen 40 vuoden ajan seissyt työpäiväni. Etenkin jalkapohjat väsyvät, kun seisoo paikallaan. Hartiani ja olkapääni ovat kuluneet. Kuuloni on huonontunut. Joskus istuin kassalla keskellä salia, jossa tuhat ihmistä kävi syömässä, ja meteli oli valtava.

Olenkin kävelevä esimerkki nuorille siinä, mikä merkitys työsuojelulla on. Tiskarin kannattaa käyttää kuulosuojaimia, kassalla seisovan kunnon kenkiä. Mitään painavaa ei kannata kantaa, vaan pitää käyttää kärryjä. Jos kantaa kerta toisensa jälkeen, vuosien ajan, hartiat kuluvat taatusti.

Lapsuus: Olimme köyhiä kuin kirkonrotat

Kasvoin Kissanmaalla, Tampereella. Vanhempani olivat menneet presidentin luvalla naimisiin, kun äiti oli 16. Isä oli häntä 6 vuotta vanhempi. Minä synnyin, kun äiti oli 17-vuotias. Sain pikkuveljen kuusi vuotta myöhemmin. Olimme köyhiä kuin kirkonrotat. Kun isä kävi ruokatunnilla kotona syömässä, lounaaksi oli puuroa.

Äiti oli sivutoiminen talonmies ja ravintola-alalla töissä. Hän oli myös ay-aktiivi. Jossain vaiheessa isä teki reissuhommia ja oli viikot poissa kotoa. Öisin, kun äiti tuli töistä kotiin, minulla oli tapana kavuta äidin viereen sänkyyn. Kerroin hänelle kaiken, mitä oli päivän aikana tapahtunut. Sitä perinnettä jatkoin aikuisena omien lasteni kanssa – kävimme aina iltaisin läpi päivän tapahtumat.

Mielestäni lapsuuteni oli hyvä. Uskon, että sen takia minulla on nyt asiat hyvin. Olen vuosien aikana huomannut, että jos lapsuudessa on ollut ongelmia, ne näkyvät sitten myöhemmin.

Nykyään asun rivitalossa Nokialla. Minulla on kaksi aikuista tytärtä, joiden isästä erosin 20 avioliittovuoden jälkeen. Nykyisen mieheni kanssa menin naimisiin vuonna 2006. Meillä on kuusi lastenlasta, emmekä erottele, ketkä ovat kenenkin suvusta. Nuorin lapsenlapsi täyttää kesällä 2, vanhin on 9-vuotias. Kaikille kuudelle olen Tiina-mummu.

Olen aina ollut kova touhuamaan. En malta kotonakaan istua lukemassa kirjaa kymmentä minuuttia kauempaa. Mitä enemmän teen, sitä enemmän energiaa minulla on. Nokialla olen ollut mukana yleisurheilutoiminnassa ja ringette-joukkueen johtajana. Olen mukana myös kunnallispolitiikassa ja demareissa, mutta en niin aktiivisesti kuin aiemmin. Pitäisi itsekin liikkua ja harrastaa enemmän, kun ikää tulee.

Raha ei tee onnelliseksi

Olen koko ikäni saanut pientä palkkaa. 23 vuotta työurastani olen toiminut luottamusmiehenä. Tällä alalla monella on huoli toimeentulosta. Lounasravintoloissa tehdään päivätöitä, joten ilta- tai viikonloppulisiä ei tule. Kuukaudessa palkasta jää käteen noin 1 000–1 300 euroa kuussa.

Mielestäni minulla ei ole ollut mistään puutetta. Jos rahaa olisi, mitä minä sillä ostaisin? En ole mikään shoppailija. Vaatteita ostan sen verran kuin tarvitsen: talven tullen pari neulepaitaa ja kesän alussa pari vaatekertaa, joita sitten käytän yöt, työt ja pyhät, aina samoja. Sen tiedän, ettei raha tee onnelliseksi. Minun on hyvä näin. Kunhan saan laskut maksettua, riittää, että minulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Ei sillä ole väliä, onko kädessäni kahden euron vai 50 euron kahvikuppi.

Sairastuminen nelikymppisenä

Kesällä 2010 olin työkavereiden kanssa kahvitauolla, kun puhelin soi. Menin ulos puhumaan. Olin aiemmin käynyt varmuuden vuoksi lääkärintarkastuksessa, koska äidilläni ja isoäidilläni oli ollut rintasyöpä. Sain kuulla, että minullakin oli.

Kahden viikon päästä puhelusta minut leikattiin. Tiesin jo vähän siitä, mitä tulee tapahtumaan, koska olin seurannut äitini hoitoja. Hän selviytyi ja asuu nykyään Espanjassa. Ehkä siksi en ollut kauhuissani. En ajatellut kuolemaa. Päätin, että tervehdyn.

Jälkeenpäin mieheni sanoi, että höpötin sairaudestani 24/7. Luulen, että hänellä oli raskaampaa kuin minulla! En muista siitä ajasta paljonkaan. Muistan, että hoidot olivat inhottavia. Minulla oli ärhäkkä syöpä ja iso löydös. Toinen rintani poistettiin ja minulle annettiin sytostaattihoidot ja sädehoidot. Olin yhdeksän kuukautta poissa töistä.

Minulle tehtiin uusi rinta. Olen terve, mutta käyn kerran vuodessa mammografiassa ja ultraäänessä.

Töihinpaluu minun olisi pitänyt ottaa kevyemmin. Pitkän poissaolon jälkeen jatkoin vain normaalisti töitä. Onneksi nykyään osataan toimia toisin.

Uranvaihto ei ole koskaan käynyt mielessäni. Olen aina pitänyt työstäni. Joskus mietin, etten varmaan huomaakaan, kun tulen eläkeikään. Minulla on niin paljon muuta työn lisäksi, etten ehdi kyllästyä.

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Ihmiset

   Kun Iralle, 55, diagnosoitiin syöpä kolmatta kertaa, se oli levinnyt maksaan, luustoon ja lihaksiin: ”Piti valita, luovutanko vai jatkanko”

2. Ihmissuhteet

   Kun Maria, 42, sairastui syöpään, hän alkoi virkata lapsilleen leikkiruokia: "Ajattelin, että ne olisivat muisto minusta"

3. Ihmiset

   Marja Laari, 47, teki vahingossa maailmanennätyksen – samalla loppuivat arkuus ja anteeksipyytely: ”Näen itseni kokonaan toisin”