Toimittaja Taina Tervonen selvittää Välimereen hukkuneiden kohtaloita: ”Haluan kertoa perheiden tuskasta”

Senegalissa vietetty lapsuus vaikutti toimittaja Taina Tervosen maailmankuvaan. Työssään hän on jäljittänyt Välimereen hukkuneiden afrikkalaisten ja Bosnian sodassa kadonneiden tarinoita. – Haluan näyttää, että he eivät ole vain numeroita vaan jonkun lapsia, veljiä, vanhempia, Taina sanoo.

Viime toukokuussa toimittaja Taina Tervonen istui senegalilaisessa pikkukylässä erään miehen vieraana ja kuunteli hänen tarinaansa. Hän tunsi lämpöä.

– Se oli tärkeä kohtaaminen. Ibrahima oli nähnyt Libyassa saman laivan, jonka minä olin nähnyt hylkynä Sisiliassa.

Taina oli tutkinut vuodesta 2015 sinisen kalastaja-aluksen haaksirikkoa. Hän oli parhaillaan ranskalaisen lehden lähettämänä juttukeikalla Luoteis-Senegalissa.

Tähän asti hän oli kohdannut etsinnöissään vain kuolleita. Haaksirikossa kuoli 800, uusimpien arvioiden mukaan jopa 1 000 ihmistä. Ibrahima, joka oli lähtenyt hakemaan apua perheelleen Euroopasta, oli pysäytetty Libyan Misratan rannassa. Salakuljettajat sanoivat, että hänelle ei olisikaan tilaa laivassa.

– Kun Ibrahima seuraavana päivänä kuuli aluksen uponneen, hän koki sen merkkinä Jumalalta. Hänen pitäisi palata kotiin.

Taina oli vieraillut myös Ibrahiman kylän surutaloissa. Köyhästä pikkukylästä oli lähtenyt muita, jotka olivat nousseet siniseen laivaan ja hukkuneet.

– Eräs isä sanoi: ”Kiitos, kun nostat poikamme tarinan valokeilaan.” Palaute kosketti minua syvältä. Olin pelännyt, miltä perheistä tuntuisi, kun kysyisin heidän menetyksistään.

Taina sai vahvistuksen ajatuksilleen: olisi merkityksellistä kertoa eteenpäin ihmisten tarinoita.

– Emme voi enää kääntää katsettamme pois. Haluan kertoa perheiden tuskasta. Haluan näyttää, että Välimereen hukkuneet eivät ole vain numeroita, vaan he ovat jonkun lapsia, veljiä, vanhempia. Kyse on ihmisyydestä, ei maahanmuutosta.

”Välimeri voi tuntua kaukaiselta, mutta asia on yhteinen”

Pariisissa asuvan Tainan on lennättänyt Helsinkiin kirjaprojekti. 15. huhtikuuta ilmestyi hänen ja valokuvaaja Anna Aution kirja Hukkuneet.

– Välimeri voi tuntua täältä käsin kaukaiselta, mutta haluan kirjan avulla sanoa, että asia on yhteinen. Toivon, että Suomessa ymmärretään, millaista oikeasti on, kun pienen espanjalaisen kaupungin pormestari joutuu miettimään, miten hautapaikat saadaan riittämään rantaan huuhtoutuneille vainajille. Miten raskasta ihmisille on, kun ruumiita vain tulee ja tulee eikä kukaan välitä.

Kirjaansa varten Taina haastatteli niitä, jotka ovat työnsä puolesta kohdanneet hukkuneita Lesboksella, Sisiliassa ja Andalusiassa. Mitä jälkiä heihin on jäänyt?

Eräs haastattelu on erityisesti jäänyt kirjailijan mieleen. Taina oli sopinut tapaamisen sisilialaisen Ragusan kaupungin palopäällikön kanssa, mutta häntä vastassa olikin kokonainen palorykmentti. Miehet olivat pari vuotta aikaisemmin huolehtineet toisen kaatuneen laivan tyhjentämisestä. Tehtävä oli ollut fyysisesti ja henkisesti vaikea ja kestänyt 24 tuntia.

– Jossain vaiheessa tajusin, että palomiehillä oli hirveä tarve puhua asiasta. Kukaan ei ollut koskaan kysynyt, miltä heistä tuntui tehdä sitä työtä.

Yksi palomiehistä kutsui laivan ruumassa näkemäänsä näkyä helvetiksi. Toinen kertoi, että hukkuneiden kohtaamisesta jää jälkiä, jotka eivät lähde koskaan. Ne ovat kuin arpia, ja niiden kanssa on vain elettävä eteenpäin.

”Työrooli suojelee minua”

Taina tietää, mistä miehet puhuivat. Hänkin on tehnyt jo pitkään töitä kuoleman äärellä niin toimittajana kuin dokumentaristinakin. Ennen hukkuneita hän tutki Bosnian sodassa kadonneiden kohtaloita. Kesällä 2017 Taina seurasi kuvaajansa kanssa joukkohaudan avaamista.

– Siinä tilanteessa olen töissä, rooli suojelee minua. Mutta kuvat vainajista jättävät jälkiä.

Kokemukset Bosniasta antoivat idean Hukkuneet-kirjalle.

– Olin nähnyt Balkanilla, mikä merkitys sillä on, kun kadonnut löytyy. Vaikka perhe olisi kuullut varmana tietona, että perheenjäsen kuoli teloituksessa, heidän on vaikea hyväksyä kuolema ilman ruumista.

Kun Taina sitten kuuli uutisen isosta haaksirikosta kesällä 2015, hän alkoi pohtia, yrittääkö kukaan tehdä Välimerellä samaa kuin Bosniassa ja selvittää ruumiiden henkilöllisyyttä. Saavatko hukkuneiden perheet tietoa?

– On erittäin raskasta omaisille, jos ihminen on vain kadonnut. Elämässä eteenpäin pääseminen on hirvittävän vaikeaa.

Kysymys vei Tainan rantavaltioiden viranomaisten pakeille. Selvisi, että hukkuneiden jäljittäminen on melkein mahdotonta. Vaikka uhreista saadaan dna-näytteet, profiileja ei voida verrata mihinkään, koska omaiset voivat olla missä tahansa päin maailmaa eikä ole olemassa Euroopan rajat ylittävää dna-rekisteriä. Edes Euroopassa ei ole yhteistä systeemiä uhrien tunnistamiseksi.

– Juuri tämä täydellinen nimettömyys tekee Välimerellä ruumiita kohtaavien työstä erityisen kuormittavaa. Vaikka ammattilaiset ovat ennenkin tehneet töitä anonyymisti kuolleiden kanssa, he kertoivat, että tämä työ oli erilaista, koska oli niin musertavaa, ettei kellään ollut henkilöllisyyttä.

”Suojelen perhettä ja puolisoa rankoilta tarinoilta”

Kiitos kotiväki, oma ankkurini! kirjailija kiittää kirjassaan. Tainan ankkuri on Pariisissa, tarkemmin vielä kaupungin pohjoispuolella, lähellä kuuluisaa Père-Lachaisen hautausmaata.

– Kun työskentelee näiden aiheiden kanssa, tiedostaa, että koska vain elämässä saattaa käydä mitä vain. Saan voimaa, kun tiedän, että voin aina palata kotiin ja sama arki jatkuu siellä päivästä toiseen.

Varsinkin haastattelumatkoja seuraavina päivinä elämän kallisarvoisuus on vahvasti läsnä Pariisin-kodissa. Toimittaja kokee kiitollisuutta, kun saa istua kello kahdeksan illallispöytään perheensä kanssa.

– Yhteinen ateria kerran päivässä saattaa olla ainoa hetki päivässä, kun olemme kaikki samassa paikassa ja saamme vaihdettua kuulumiset.

Taina on ollut yhdessä nykyisen puolisonsa kanssa neljä vuotta. Vaimo työskentelee viestintäalalla. Hänellä on oma yritys. Makuuhuoneita kodissa pitää olla neljä, koska joka toinen viikko molempien lapset asuvat heillä. Silloin kotona on kuusi henkeä.

– Suojelen perhettäni ja puolisoani rankoilta tarinoilta. Totta kai lapset tietävät tarkkaan, mistä aiheista kirjoitan. Vaimo on sanonut, että hänelle riittää, että tulen kotiin. Hänen ei tarvitse tietää, mitä olen nähnyt tai kuullut.

Omaa jaksamistaan Taina suojelee hiljaisilla kausilla, jolloin hän työskentelee vähemmän. Esimerkiksi kesällä juttuja tilataan vähemmän ja silloin on luontevaa pitää taukoa.

Senegalissa lähetystyöntekijäperheen lapsena

Tainan perheestä puolet ovat suomalaisia, puolet ranskalaisia.

– Vaikka lapseni ovat syntyneet Pariisissa, he ovat suomalaisempia kuin minä. Heillä on lapsuusmuistoja Suomesta, toisin kuin minulla.

Tainan lapset ovat viettäneet pienestä pitäen aikaa isovanhempien kesäpaikassa, suvun vanhassa talossa Kainuun perukoilla, ja tottuneet siellä metsään ja järviin. Heidän luontosuhteensa on vahvempi kuin äidillä.

Taina itse oli 15, kun hän muutti ensimmäisen kerran Suomeen. Elettiin syksyä 1988. Koko siihenastisen elämänsä hän oli asunut lähetystyöntekijäperheensä kanssa Afrikassa, ensin Namibiassa ja sitten kymmenen vuotta Senegalissa.

– Koko perheelle oli sokki tömähtää Espooseen. Tunsin koko kropassani fyysistä huonoa oloa, kun oli niin pimeää ja kylmää. Olin tottunut auringon lämpöön ihollani ja valoon.

Välillä teinityttö toivoi, että hänen ihonvärinsä olisi ollut toinen tai että jokin muu ulkoinen merkki olisi kertonut muille, mistä hän tuli.

– Näytin samalta kuin muut, mutta sisältä olin ihan erilainen. Jouduin tilanteisiin, joissa tapani toimia herätti huomiota ja hämmensi ihmisiä, koska näytin niin suomalaiselta.

Suomalaisen kulttuurin homogeenisuus ja täällä vallitseva konsensusilmapiiri vaikeuttivat myös kotiutumista.

– Suomessa katsotaan karsaasti, jos on eri mieltä. Ranskassa taas kuuluu olla eri mieltä. Se sopii minulle paremmin.

Kolmen vuoden päästä, kun lukio tuli päätökseen, Taina muutti Ranskaan. Sinne veti halu opiskella ranskan kieltä. Muutamassa vuodessa kotikaupungiksi valikoitui Pariisi.

– Minulla on muukalaisen identiteetti. Oman paikan löytäminen Suomessa olisi ollut vaikeaa. Pariisiin taas sulaudun helposti. Siellä melkein kaikki ovat tulleet muualta, joko muista maista tai muualta Ranskasta.

– Vanhempani eivät yllättyneet päätöksestäni. Äiti on sanonut, että kasvattaessaan meitä Afrikassa he tiedostivat ottavansa riskin, ettei heidän lapsistaan tulisi suomalaisia.

Lopulta Taina oli kuitenkin kolmesta sisaruksesta ainoa, joka muutti pois.

Helppo ymmärtää epätoivoiselle matkalle lähtijöitä

Taina on ymmärtänyt vasta hiljattain, kuinka rohkeita hänen vanhempansa olivat lähtiessään aikoinaan seuraamaan unelmaansa. Heitä ei pelottanut kauas lähteminen, muualla eläminen tai toisen elämäntavan kohtaaminen.

Elettiin 1970-lukua. Äiti ja isä olivat kumpikin maanviljelijäperheen lapsia ja kotoisin Kainuusta. Sukulaiset ja kylänmiehet kysyivät heiltä: ”Ette kai te nyt vie tuota vauvaa Afrikkaan? Oletteko te järjiltänne?” Vauva oli Taina.

– Olen saanut perintönä sen tajun, että toinen ihminen on aina toinen ihminen, oli paikka mikä tahansa. Isäni vastasi epäilijöille, että onhan Afrikassa ennenkin kasvatettu lapsia. ”Miksei meidän lapsi voisi kasvaa siellä?”

Vanhemmille oli päivänselvää, että Taina menisi senegalilaiseen eikä kansainväliseen kouluun. Hän eläisi mahdollisimman samanlaista elämää kuin muutkin pikkukaupungin lapset.

– Olen kiitollinen siitä. Olen esimerkiksi opiskellut maailmanhistorian entisten siirtomaiden näkökulmasta. Se ei voi olla vaikuttamatta maailmankuvaani. Näen pohjoisen ja etelän suhteen eri tavalla kuin jos olisin asunut koko elämäni Suomessa tai Ranskassa.

Tainan on helppo ymmärtää, miksi etelästä lähdetään epätoivoiselle matkalle kohti pohjoista.

– Monesti keskusteluista unohtuu, että lähtijät lähtevät niiden takia, jotka jäävät kotiin, eivät itsensä takia. He ajattelevat, että 50 eurolla pystyisi ruokkimaan jo ison määrää sukua.

Esimerkiksi Tainan tapaaman Ibrahiman kotikylässä eletään jatkuvasti nälänhädän rajalla. Koillis-Senegalissa suurin osa ihmisistä on maanviljelijöitä, jotka kituuttavat eteenpäin kuivuuden keskellä.

– Meillä Euroopassa on oikeus toivoa parempaa elämää itsellemme, mutta näillä ihmisillä ei ole sitä oikeutta. Olen itsekin maahanmuuttaja. Olen lähtenyt paremman elämän ja mielekkäämpien töiden perässä Ranskaan. Toki tilanteeni on erilainen, koska en ole joutunut ylittämään yhtään rajaa laittomasti.

”Vaarana on, että etääntyy omasta arjestaan ja elämästään”

Tainan elokuva Bosnian kadonneista alkaa olla loppusuoralla. Luvassa on vielä pitkiä työpäiviä.

– Olen silti Pariisissa eli pääsen edes yöksi kotiin. Se on hyvä juttu.

Dokumentissa on seurattu bosnialaista miestä, joka vihdoin tänä vuonna sai selville isänsä joukkohaudan, ja nyt viimein isälle voidaan pitää hautajaiset. Heinäkuussa kuvataan elokuvan viimeinen osuus hautajaisissa.

Sen jälkeen Taina aikoo kääntää uuden lehden tutkimuksissaan.

– Olen tehnyt kuoleman kanssa töitä kohta viisi vuotta. Tiedostan omat rajani. Kuolematarinoiden kuuleminen vuodesta toiseen on raskasta.

Hän ei myöskään halua sairastua sotareportterien ammattitautiin, jossa toimittaja haluaa kuulla aina vain vahvempia tarinoita.

– Voi käydä niin, että sokaistuu. Silloin tuntuu siltä, että työ ei ole merkityksellistä, ellei koko ajan tee töitä rankkojen aiheiden parissa. Vaarana on, että etääntyy omasta arjestaan ja elämästään, Taina pohtii.

Tainalla ei ole vielä tietoa, mikä hänen uusi teemavaltauksensa tulee olemaan, mutta hän ei ole asiasta huolissaan. Aihetta voi mennä ideoimaan kaikessa rauhassa vaikkapa perheen pakopaikkaan 2,5 tunnin ajomatkan päässä Pariisista.

Pariskunta löysi Sancerren viinialueen reunamilla sijaitsevan talon muutama vuosi sitten. Kyseessä on maatalon vanha päärakennus.

– Se on ihana talo, mutta huonossa kunnossa. Siihen saisi menemään niin paljon rahaa kuin vain haluaa. Haaveemme on, että sitten kun lapset ovat muuttaneet omilleen, luovumme Pariisin-kodista ja asetumme pysyvästi maalle.

Seuraava iso remontti on lämmityksen rakentaminen. Nykyisellään talossa on vain tulisija avotulelle. Talvikuukaudet värjötellään irtopattereiden lämmössä.

– Minä olen meillä se, joka kärsii eniten kylmästä. Vaimon puolen sukulaiset kuittailevat sitten, että hei, sähän olet suomalainen. Niin olenkin, mutta juureni ovat syvällä Afrikassa.