Anja Snellman-Johansson
Ihmiset

Torikahvilaa yli 40 vuotta pyörittänyt Anja Snellman, 70: ”Kaikki ammatit ovat tärkeitä ja arvokkaita”

Anja Snellman, 70, emännöi 43 vuotta kahvilatelttaa Helsingin Kauppatorilla. Tyylikäs leidi ehti kahvittaa monta presidenttiäkin, eikä hän vieläkään malta eläköityä, koska työ pitää murheet poissa mielestä.
Teksti: Sanna Wirtavuori Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia, Kari Santala, Anja Snellmannin kotialbumi

Kesäkuussa kolme vuotta sitten Anja Snellman seisoi Helsingin kaupungintalon parvekkeella ja katseli tuttua maisemaa uudesta kulmasta. Edessä avautuvalla Kauppatorilla oli vuosikausia ollut hänen kahvilatelttansa maaliskuusta marraskuuhun. Hän oli katsellut sieltä alhaalta ylös, puurtanut torilla säällä kuin säällä, joskus viluissaan, joskus helteestä hikisenä.

Nyt hän oli kaupunginjohtajan vastaanotolla, palkittuna ja kukitettuna, kuohujuomaa lasissa ja mansikoita lautasella. Hän oli juuri saanut kultaisen mitalin ansiokkaasta työstä Helsingin hyväksi. Vierellä poseerasivat kaupungin edustajat Jussi Pajunen ja Jan Vapaavuori sekä samanlaisella mitalilla palkittu kirjailija Pirkko Saisio.

– Kyllä siinä vedet nousivat silmiin. Tuntui hienolta, että työtäni arvostetaan, Anja kertoo.

Anja muistelee nyt torivuosiaan kahvikupin ääressä torin lähettyvillä Strindbergin kahvilassa. Oman kahvilateltan, ”Snellmanin kahvilan” hän myi pois jo seitsemän vuotta sitten, mutta edelleen hänellä on Eromangan leipomo ja kahvila Kasarmitorilla.

”Kaikki ammatit ovat tärkeitä ja arvokkaita”

Äitis on torimuija. Näin Anjaa kiusattiin koulussa 1950-luvulla. Anja tiesi, että hänen äitinsä oli ylpeä työstään, ja hän oppi vastaamaan pilkkahuutoihin, että niin onkin ja hyvin meillä menee.

– Opin, että kaikki ammatit ovat tärkeitä ja arvokkaita. En myöhemminkään koskaan ajatellut, että olen ’vain torilla’.

Lapsuudessaan Anja asui Vuorikadulla Kaisaniemen puiston lähellä ja haaveili, että hänestä tulisi lentoemäntä. Siinä toteutuisi kaksi haavetta – saisi matkustaa ja palvella. Yrittäjäperheessä ainoaa lasta patistettiin kuitenkin liikealalle.

Perheellä oli kirjapainoyritys, mutta jo Anjan isän isoäiti oli kaupannut kahvia Rautatientorilla 1900-luvun alussa ja Anjan äiti jatkoi kahvilanpitoa Kauppatorilla. Anja oli äitinsä mukana kahviteltalla jo kolmevuotiaana. Kymmenvuotiaana hän kantoi kahvikuppeja pärekorissa, hänellä oli oma työtakki. Pian hän sai kaataa asiakkaille kahviakin.

Seuraavat kymmenen vuotta Anja tottui vapaa-aikoinaan ja lomilla auttamaan äitiään torilla. Anjan äiti Sirkka Snellman sairasteli usein, ja kun Anja varttui, oli luonnollista, että häntä pyydettiin ottamaan vastuu perheen torikahvilasta.

– Mietin tarjousta ja kun suostuin yrittäjäksi, päätin, että minähän näytän: teen tästä Helsingin suosituimman torikahvilan, hän kertoo.

Anja otti vastuun perheen torikahvilasta parikymppisenä. Kuva vuodelta 1963.

Liian hieno torille

Torimyyjien joukossa Anja oli kummajainen. Hän oli vasta parikymppinen, ja tukka ja meikki olivat joka päivä kauniisti laitetut. Hän oli opiskellut työn ohessa kosmetologiksi ja huoliteltu ulkonäkö oli hänen mielestään kohteliaisuus kanssaihmisiä kohtaan.

– Jotkut myyjäkollegat tulivat sanomaan, että olen liian hieno torille. Tyyliäni en muuttanut mutta taisin joskus kiukutella isälle ja äidille, että miksette piru vie tehneet minusta rumempaa, elämä olisi helpompaa. Mutta äiti sanoi vain, että älä välitä, kateuskin pitää ansaita.

Jotkut miesasiakkaat olivat innostuneita tapaamaan Anjaa työajan ulkopuolellakin.

– En törmännyt seksuaaliseen häirintään, mutta flirttiä oli kyllä. Joskus sain yhteydenottoja myös mustasukkaisilta naisilta, että minä muka viettelen heidän miehensä. Sitä en todellakaan tehnyt. Ukkomiehiin en sekaantunut koskaan, sillä tiesin, että se osuisi omaan nilkkaan.

Aika paransi haavoja

Sen sijaan Anja rakastui ihan vapaaseen mieheen, meni naimisiin ja synnytti pojan.

Hän ei mielellään puhu tuosta liitostaan, sillä muistot ovat kipeitä. Mies oli hyvin mustasukkainen, ero oli riitaisia, ja lopulta mies muutti pienen pojan kanssa Ruotsiin.

– Minulla ei ollut voimia taistella lapsestani, Anja sanoo.

Hänelle on ollut suuri suru, että niin kävi, poika kasvoi ruotsalaiseksi ja äidin ja pojan yhteydenpito jäi vähäiseksi.

Aika kuitenkin paransi haavoja. Ennen kolmekymppisiään Anja oli uudelleen naimisissa, ja hänelle syntyi toinen poika, Robin. Tämä avioliitto oli onnellinen ja kesti miehen kuolemaan, vuoteen 2006 asti. Robin on edelleen mukana äitinsä liiketoiminnassa leipomossa ja kahvilassa.

Anja kertoo, että jossain vaiheessa oli tapana, että uusi pääministeri tulee ensimmäisenä työpäivänään torikahville.

”Työtä pitää tehdä molemmilla käsillä”

Koveta kroppa, älä sydäntä. Niin äiti opasti Anjaa liikealalle. Anja noudatti äitinsä ohjetta myös siinä, että työtä piti tehdä molemmilla käsillä, ei vain toisella.

Hän oli työnantajana tiukan tädin maineessa, mutta silti monet työntekijät muistavat häntä lämpimästi.

– Olen vaativa mutta osaan myös kiittää hyvin tehdystä työstä. Olen suora ja minulle voi tulla aina juttelemaan, hän sanoo.

Kodin opit ja arvot olivat muutenkin kaikin puolin selkeät, ja niitä Anja on opettanut myös omalle pojalleen: Elämässä on tärkeintä muistaa kiittää, tervehtiä ja pyytää anteeksi. Asiakaspalvelussa pitää olla nöyrä ja tasapuolinen.

– Opin jo lapsena, että kun palvelee asiakkaita, niin kaikki ovat yhtä tärkeitä, haalarimiehet ja liituraitaherrat, hän sanoo.

Hän oli kohtelias asiakkaille mutta tunsi myös arvonsa ja osasi tiukan paikan tullen näpäyttää kukkoilijoita. Kerrankin kun eräs tärkeäksi itsensä tekevä herra hoputti pienellä tauolla olevaa Anjaa, että eikös tytön pitäisi palvella asiakkaita ja levähtää vasta illalla, Anja vastasi kirkkain silmin: Illalla kylven niissä seteleissä, jotka olen täällä päivällä ansainnut.

Asiakkaina presidenttejä ja pääministereitä

Snellmanin kahvilasta tuli vähitellen kaupunginkuulu. Tunnelman lisäksi kehuttiin lihapiirakoita ja possumunkkeja. Telttakuomun alle istuutuivat tavallisten asiakkaiden sekaan niin Kekkonen kuin seuraavatkin presidentit Koivisto ja Halonen sekä moni muu julkisuuden henkilö. Myös ulkomaiset valtiovieraat, muun muassa Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter, Britannian pääministeri Margaret Thatcher ja eteläafrikkalainen poliitikko Nelson Mandela, saivat Anjan luona kosketuksen suomalaisiin.

– Tuntui mukavalta, kun Thatcher jutteli minulle kuin vanhalle tutulleen, ja on sykähdyttävää ajatella, että Nelson Mandela halusi kiittää minua kädestä pitäen.

Kiitosten lisäksi Anja on saanut kuuluisilta asiakkailtaan vuosien mittaan myös paljon lahjoja.

– Silkkiliinoja on melkoisesti, hän sanoo naurahtaen.

Anjan leipomosta on joskus viety tuotteita myös toria vastapäätä olevaan Presidentinlinnaan.

– Paikka oli jo kyökin puolelta tuttu, joten olihan se juhlavaa kun pääsin Koiviston aikana Linnan juhliin myös kutsuttuna vieraana.

Harri Holkeri toi pääministeri Margaret Thatcherin torikahville vuonna 1990.

”Täytyy tehdä töitä, että pysyn kasassa”

Elämä on ollut vaiheikas, mutta päivääkään en antaisi pois, Anja summaa.

– Pitää elää sillä tavoin, että ei kadu tekemättä jättämisiään ja että on jotain, mitä kiikkustuolissa muistella, hän sanoo.

Eläkkeelle seitsemänkymppinen Anja ei ole malttanut jäädä. Sen verran hän on vähentänyt töitä, että viikonlopun lisäksi myös maanantai on vapaapäivä. Mutta neljänä päivänä viikossa hän herää kolmen jälkeen aamuyöstä, syö aamupuuron ja juo kupin kahvia. Leipomoon hän kiirehtii kuuteen mennessä.

Juuri nyt Anjalla on vapaata. Hän siemaisee kahvia ja huokaisee syvään tyytyväisenä.

– Poikani on sanonut, että niin kauan kuin mamma kävelee, sitä ei mikään pidä poissa töistä. Saan siitä energiaa, ja se on minulle myös terapiaa. Täytyy tehdä töitä, että pysyn kasassa, hän selittää.

Ehkä kovin paikka Anjalle oli isän kuolema vuonna 2007.

– Äitini kuoli jo vuonna 1981. Olin aina ollut isän tyttö, ja olimme toistemme tukena sekä töissä että vapaalla. Isä oli minulle tosi rakas.

Anja sanoo, että hän haluaa pysyä positiivisena. Työ pitää elämän rytmissä, ja kun tekee töitä, ei ehdi liikaa murehtia.

– Tietysti toivon, että saan vanheta mahdollisimman terveenä, enkä joudu sairastamaan pitkään kenenkään vaivoina, hän sanoo.

Anja on saattohoitanut äitinsä ja isänsä lisäksi aviomiehensä, joten kuolemaa on ollut pakko pohtia.

– En ole lainkaan uskovainen ja ajattelen, että tämä elämä on tässä. En pelkää kuolemaa yhtään, sillä sehän on vääjäämätön, ei sille kukaan voi mitään, hän sanoo.

Hän toivoo kuitenkin, että voisi aikoinaan kuolla arvokkaasti. Hänen äitinsä sairasti pitkään, ja Anja auttoi häntä viimeisinä vuosina.

– Olen ylpeä palautteesta, jonka sain sairaalasta. Hoitaja kiitti minua, että äitini oli onnellinen, kun sai vielä huonokuntoisenakin olla elegantti. Vein äidille kauniin aamutakin ja laitoin aina hänen tukkansa huolellisesti.

Lauantaiaamut ovat luksusta

Anja kertoo työnsä lisäksi nauttivansa kulttuurista, teatterista, ystävistä ja rauhallisista lauantaiaamuista, jolloin pitkä viikonloppu on vielä edessä.

– Luen kirjaa, nautin aamiaisen ja saatan vaikka mennä uudestaan nukkumaan. Se on luksusta, hän kuvailee.

Miehensä kuoleman jälkeen Anja on elänyt yksin, mutta yksinäiseksi hän ei oloaan tunne.

– Onhan minulla ystäviä, mutta joskus käy mielessä, että jos vielä löytäisin mukavan miehen rinnalleni. Toisaalta minun on hyvä näin, ja sitä paitsi olen kauhean kriittinen. Ei minulle kuka tahansa kelpaa.

X