Transmies Dakota Demirbas, 28, löysi sukupuoli-identiteettinsä vuosien kipuilun jälkeen: ”Läheisilleni sanoin, että te olette aina eläneet tämän tyypin kanssa”

Dakota Demirbasin, 28, matka vilkkaasta poikatytöstä transmieheksi ei ole ollut helppo. Oma identiteetti löytyi vasta monen kipuilun jälkeen. – Läheisilleni sanoin, että minä en ole vieras – te olette aina eläneet tämän tyypin kanssa.

Aina vähän vääränlainen.

Puoliksi Turkin kurdi. Erityisherkkä. Vähän tummempi kuin toiset lapset. Poikatyttö. Nykyisin transmies.

– Olen aina ollut normien ulkopuolella, mutta nykyään näen sen lahjana. Tuntuu, että minut on luotu tänne ravistelemaan vanhoja rajoja, sanoo Dakota Demirbas, 28.

Kivutta ymmärrys ei ole syntynyt. On pitänyt yrittää olla joku muu kuin on, jotta tulisi rakastetuksi. On pitänyt matkustaa maailman toiselle puolelle ja palata takaisin lähtöruutuun. Etsiä epätoivoisesti, kunnes oma minä löytyi.

– Ilman ystäviäni en olisi selvinnyt. Heille olen aina riittänyt. He ovat puolustaneet minua, kun minua on kiusattu tai syrjitty.

He ovat myös tunteneet Dakotan kipuilut paremmin kuin oma perhe.

”Tuntui, etten lapsena koskaan riittänyt sellaisena kuin olin”

1990-luvun alussa vaarin ja mummin omakotitalon pihassa Lahden Mukkulassa Dakota, silloin vielä Sofia, viiletti poikien kanssa.

Perhe oli asunut Dakotan kolme ensimmäistä elinvuotta Sveitsissä, jossa äiti teki töitä sairaanhoitajana ja turkkilainen isä oli ravintola-alalla. Isä lähti Dakotan ollessa yhdeksänkuinen.

Ison perheyrityksen Lahteen perustaneen vaarin mielestä oli parasta, että tytär ja tämän kaksi lasta muuttavat takaisin Suomeen, samaan pihapiiriin.

Vaaria oli totuttu tottelemaan. Hän oli sodan käyneen sukupolven kasvatti – esikoinen, joka oli tuonut sisarusparvensa 15-vuotiaana Karjalasta pommikoneiden alta suojaan.

– Vaari näytti rakkautta hallitsemalla, Dakota sanoo.

Vaarista oli parasta, että mummi ottaisi kopin lastenlastensa kasvatuksesta – tytär kun ei pystyisi sairaanhoitajana antamaan lapsilleen yhtä vaurasta elämää kuin he isovanhemmat perheyrityksen ansiosta.

– Äiti lähti aamuviideltä töihin ja palasi iltakuudelta kotiin. Hän halusi kompensoida isän puuttumisen. Ettemme jäisi yksinhuoltajan lapsina mistään paitsi.

Mummi hoiti arjen. Herätti lapset, vei tarhaan ja kouluun.

Erityisherkkänä lapsena Dakota olisi toivonut saavansa enemmän hellyyttä.

– Koin, että ehdoton hyväksyntä ja ehdoton rakkaus puuttuivat. Tuntui, etten koskaan riittänyt sellaisena kuin olin.

”Isäni tuskin olisi hyväksynyt transsukupuolisuuttani”

Kun kaverit menivät talvilomalla kylpylään, Dakotan perhe matkusti Dominikaaniseen tasavaltaan tai Meksikoon katsomaan valaita.

– Äiti paikkasi näin vähäistä yhdessäoloa arjessa. Tiesimme, että kun tulemme takaisin Suomeen, sama rumba jatkuu. Äiti olisi poissa ja tekisi töitä.

Dakotan suhde omaan isään jäi ohueksi jo pienenä. Hän on nähnyt isänsä viimeksi kuusi vuotta sitten.

– Näin jälkikäteen ajateltuna vanhempieni ero oli onni onnettomuudessa. Isäni tuskin olisi hyväksynyt transsukupuolisuuttani, koska sitä ei hyväksytä hänen kulttuurissaan tai sen olemassaolo kielletään täysin.

Turkkiin Dakotalla ei ole enää yhteyksiä. Hänen tätinsä ovat löytäneet Dakotan nettisivut, joilla tämä kertoo olevansa transsukupuolinen ja tekevänsä töitä seksuaalivähemmistöjen kanssa.

– Yksi tädeistäni on tykännyt päivityksistä ja toinen toivottanut paljon rakkautta ja kaikkea hyvää.

”Itkin jo pienenä, miksi en saa olla poika”

Lapsuudessa Dakotan parhaat kaverit olivat poikia. Hän oli pidetty kaveri, jonka kanssa sai pelata katulätkää ihan tosissaan. Kuusivuotiaana hän liittyi poikien jalkapallojoukkueeseen.

– Äiti on kertonut, että itkin jo pienenä, miksi en saa olla poika. Minun maailmani vain kohtasi poikien maailman kanssa.

Hän muistaa joskus tarhaikäisenä ”nakkasseensa turpaan” poikaa, joka oli tullut onnittelemaan häntä maalista ja hihkaissut: Hyvä mimmi! Reaktio tuli suoraan selkäytimestä.

– Naiseudessa ei ole mitään vikaa, mutta se kuva naiseudesta, jonka vaari loi, on tehnyt minulle hallaa.

Lapsena Dakotasta kuulosti siltä, että naiset eivät kykene asioihin eivätkä saa tehdä asioita. Hän kokee vaarin lytänneen leikki-ikäisen ammattihaaveet.

– Vaari muisti aina sanoa, että veljestäsi ja kavereistasi voi tulla huippujalkapalloilijoita, mutta sinusta ei, koska olet tyttö.

Dakotasta se kuulosti kummalliselta: että hänelle asetettiin rajoitteita genitaalialueen, ei ominaisuuksien ja kykyjen perusteella.

”Minun piti olla kovistyttö, koska minulla ei ollut hajua, millaista on olla tyttö”

Lahjakas jalkapalloilija pelasi poikien ykkösjoukkueessa 13-vuotiaaksi asti. Sitten vaihtui valmentaja.

– Minut heitettiin pois kaveriporukasta, jossa olin ollut 6-vuotiaasta asti. En kokenut olevani tyttö, mutta sellaisena minut nähtiin.

Valmentajan mielestä Dakota pärjäisi poikien joukkueessa enää pari vuotta, joten olisi parempi siirtyä pois saman tien.

Se osui kovaa.

– Kiltistä tytöstä tulikin paha, koska sen käskettiin tulla naiseksi.

Koulusta löytyi tyttökavereita, joiden kanssa laitettiin meikit naamaan ja lähdettiin nuorisotalolle. Dakota alkoi hengailla ostarilla. Joi liikaa, liikkui väärässä seurassa, tappeli ja rötösteli.

– Minun piti olla kovistyttö, koska minulla ei ollut mitään hajua, millaista on olla tyttö. En halunnut, että kukaan kyseenalaistaisi, olenko yksi muista.

Vanhat joukkuekaverit sanoivat suoraan, että ”tuo ei ole sinua”, ja kannustivat Dakotaa olemaan sellainen kuin on.

Tyhmyyksien parissa meni pari vuotta. Kunnes tuli päivä, jolloin äiti joutui hakemaan 15-vuotiaan lapsensa poliisiasemalta tämän varastettua tupakkaa.

– Äiti kysyi, oliko hän näin huono äiti, ja harmitteli, että taas yksinhuoltajaäidit saavat leiman.

Se herätti. Sellaista leimaa äiti ei ansainnut.

Syömishäiriöstä kehonrakennukseen

Pian urheilulukiolainen juoksi taas jalkapallokentällä, tällä kertaa tyttöjouk- kueessa. Meikkaaminen loppui ja hiukset lyhenivät. Dakota pääsi naisten liigaan, sai kutsun maajoukkueleirille ja oli pelaamassa kansainvälisillä kentillä EM-karsintoja.

– Olin kova luu, vahvin, ja pärjäsin sen takia.

17-vuotiaana Dakota loukkasi selkänsä ja päätti siihen vedoten lopettaa pelaamisen. Pian hän tajusi oikean syynsä: mitä saavu­tuksia hän saikin aikaan, hän ei saavuttanut niitä itsenään, vaan naisena naisten joukkueessa.

– Minulla oli huijariolo.

Lopettaminen ei tuonut kuitenkaan helpotusta. Dakota oli saanut olla jalkapalloilijana maskuliininen itsensä. Kun kymmenen treenin viikkotahti loppui, alkoi kroppaan ilmestyä naisellisia piirteitä. Hän vähensi syömistä, jotta rinnat ja lantio eivät kasvaisi.

Puolessa vuodessa 171-senttisen nuoren paino putosi parikymmentä kiloa. Rasvaa hänessä ei ollut ollut ennestäänkään. Lihakset olivat lähteneet. Silti Dakota näki peilistä edelleen lihaksikkaan urheilijan. Mutta lääkärin vaaka ei valehdellut.

Dakota järkyttyi.

– Sanoin äidille, että nyt mennään syömään.

Syömishäiriön hoito sujui hyvin, kiitos alkuvaiheen nopean kopin. Nurkan takana odotti toinen ääripää. Koska Dakota ei halunnut olla nainen, hän alkoi rakentaa kehoaan.

– Minusta tuli isompi kuin veljeni, punttihirmu, joka kävi kuusi kertaa viikossa salilla.

”Jos minulla olisi ollut tietoa, minun olisi ollut helpompi löytää itseni”

Meni oma aikansa, ennen kuin Dakota hyväksyi, ettei hän ollut kiinnostunut pojista.

– Tosin jo tarhassa jahtasin tyttöjä pusuhipassa. Minulle yritettiin kovasti selittää, miksi en voi pussata tyttöjä.

14-vuotiaana hän tuli ulos kaa­pista, kun äiti kysyi television­ hääohjelmaa katsoessa, mitä mieltä jälkikasvu on naispareista. Vastaus ei yllättänyt. Dakota sai äidiltään täyden tuen.

Ensimmäisen tyttöystävänsä hän esitteli julkisesti 17-vuotiaana. Kaverit ja lähiperhe sanoivat, että he olisivat olleet yllättyneitä, jos seurustelukumppani olisi ollut poika. Mutta isovanhemmille äiti kehotti kertomaan tyttöystävän olevan vain kaveri.

Kaapista ulostulo ei kuitenkaan tuonut rauhaa. Lukion jälkeen Dakota lähti vuodeksi maailmalle ja viihtyi pitkään Balilla.

– Sain elää poikahahmona. Se oli oman identiteetin kokeilua: pelottavaa, yksinäistä ja uutta.

Mutta koko ajan Dakota tiesi palaavansa samaan muottiin, josta oli lähtenyt. Hän voi huonosti. Juhli taas liikaa.

– Tunsin itseni heikommaksi kuin muut.

Dakota alkoi käydä psykologin juttusilla opiskellessaan tradenomiksi ammattikorkeakoulussa. Ammattilainen auttoi lapsuuden käsittelyssä, mutta oman identiteetin löytämisessä hän ei osannut auttaa Dakotaa. Kouluaikana transsukupuoli­suu­desta ei ollut puhuttu mitään. Termiä oli käytetty ainoastaan haukkumasanana.

Dakotasta su­kupuolen moninaisuudesta pitäisikin kertoa kouluissa hyvissä ajoin.

– Se ei ole aivopesua. Ei lapsi muuta sukupuoltaan sen takia, että kuulee asiasta. Tieto auttaa niitä ihmisiä, jotka kokevat riittämättömyyttä omaan sukupuoleen.

– Jos minulla olisi ollut tietoa, minun olisi ollut helpompi löytää itseni. Olisin välttynyt monilta kivuilta ja vuosien itsetuhoiselta käytökseltä.

”Halusin sukupuolineutraalin nimen, jotta voin olla kumpaakin enkä kumpaakaan sukupuolta.”

”Voiko tämä ollakin lahja eikä häpeä?”

Kun Dakota oli 22-vuotias, tuli päivä, jolloin oleellinen tieto löytyi. Hän löysi netistä termin ”two-spirit”, joka tarkoittaa Amerikan alkuperäiskansojen käsittämää kolmatta sukupuolta, ja ihastui näiden ajatukseen viidestä erilaista sukupuoli-identiteetistä. Hän samastui ”vapaisiin”, joiden sukupuoli-identiteetillä ei ollut mitään tekemistä genitaalialueiden kanssa. Oli naisen vartalolla varustettuja sotilaita. Oli miehenvartaloisia ihmisiä, jotka hoitivat perinteisen ajattelun mukaisia feminiinisiä rooleja.

– Tässä ajattelutavassa transsukupuolisuus nähtiin lahjana ja vahvuutena, koska transsukupuoliset pystyvät samaistumaan ja ymmärtämään sekä maskuliinisuutta että feminiinisyyttä. He olivat samaaneista seuraavia. Ajattelin, että ei vitsi – voiko tämä ollakin lahja eikä häpeä?

Aluksi Dakota tuli ulos muunsukupuolisena. Transsukupuolisuuden hyväksyminen vei kuitenkin aikaa.

– Pitkään syytin maailmaa ja muita ihmisiä. Mutta homma alkoi toimia, kun lakkasin olemasta uhri. Pitää ottaa vastuu omasta elämästä.

25-vuotiaana omakuva alkoi selkiytyä. Tuolloin Sofia-nimi vaihtui virallisesti Dakotaksi.

– Halusin sukupuolineutraalin nimen, jotta voin olla kumpaakin enkä kumpaakaan sukupuolta. En olisi voinut olla Pekka, koska en ollut käynyt vielä hoi­toja.

26-vuotiaana hän kertoi läheisilleen olevansa transsukupuolinen.

– Sen hyväksyminen kesti ­itsellänikin, joten minun on hyväksyttävä, että se kestää myös rakkailla ihmisilläni.

Suurimmalle osalle läheisistä transsukupuolisuus oli vieras käsite.

– Sanoin heille, että minä en ole vieras – te olette aina eläneet tämän tyypin kanssa.

Nyt Dakota kokee suurta helpotusta transmieheydestään. Miehen roolia hän ei koe omakseen.

– Olen jo ollut siinä vankilassa. Yritin kovasti mahtua naisen rooliin, mutta se sai minut kipuilemaan pahoin. En halua mennä toiseen vankilaan vain siksi, että olisin yhteiskunnan silmissä riittävä.

Sitten elämään tuli rakkaus.

Vuosikaudet Dakota oli juossut rakkautta karkuun, valloittanut ja särkenyt sydämiä. Välillä lopettanut seikkailut.

– Suurin pelkoni oli, että jos minua rakastetaan, se tarkoittaa, että voin myös menettää sen.

Rakkauden rohkaisemana Dakota alkoi tutkia identiteettiään. Hän leikkautti rinnat omakustanteisesti pois. Samaan aikaan kun hän alkoi käydä läpi transhoitoja, seurustelukumppani jätti hänet. Pahin pelko kävi toteen.

– Se oli kuitenkin paras asia, joka minulle tapahtui.

Dakota tajusi, että hän ei muserru vaan selviää. Uusi rakkaus, Lontoossa asuva artisti July Jones, on ollut jo pitkään hänen elämässään.

”Tajusin, että tästä pitää puhua avoimesti ja laajemmin”

Rintaleikkauksen jälkeen Dakota alkoi nähdä unia, joissa hän oli lavalla puhumassa. Ystävä pohti, tarkoittaisivatko ne sitä, että hänen pitäisi kertoa muille kokemuksistaan.

Dakota hakeutui Helsingin Setan kautta mukaan järjestötoimintaan.

– Minulle sanottiin, että minulla on lahja yhdistää ihmisiä. Tajusin, että niinhän olen aina tehnyt. Löydän ihmisyyden roolien ja ihonvärin takaa. Jo kolmannella luokalla opettaja pyysi minua olemaan ”salainen agentti”, joka auttaa poikien ja tyttöjen riitojen selvittelyssä.

Karismaattisesta Dakotasta tuli nopeasti kokemuskouluttaja ja sittemmin kansainvälinen rauhankasvattaja. Nykyään hän kouluttaa psykologeja, lääkäreitä, poliitikkoja ja isojen yritysten johtajia, jotka luotsaavat monimuotoisia työyhteisöjä.

Kuultuaan Dakotan tarinan eräs johtaja sanoi, ettei ole katsonut sen jälkeen yhteiskuntaa samalla tavalla. Dakota tajusi, että kyseessä on iso asia.

– Tajusin, ettei tässä ole kyse minusta. Tästä pitää puhua avoimesti ja laajemmin.

”Minulle sanottiin, että minulla on lahja yhdistää ihmisiä. Tajusin, että niinhän olen aina tehnyt. Löydän ihmisyyden roolien ja ihonvärin takaa.”

Dakota valmentaa ja toimii Suomessa tukihenkilönä transnuorille ja heidän perheilleen.

Lontoossa hän tekee töitä kodittomien seksuaalivähemmistöjä edustavien nuorten kanssa. Siellä hän on kipeästi nähnyt, mihin ymmärtämättömyys voi pahimmillaan johtaa. Lähes puolet kodittomista nuorista on vanhempiensa pihalle heittämiä. Vanhemmat eivät ole kestäneet nuorensa seksuaalista suuntautumista. Dakota toimii järjestössä, joka auttaa näitä nuoria suojakoteihin, sillä prostituutio ja huumeet ovat keinot, joilla nuoret yrittävät selvitä kodittomina kadulla.

”Sanoin äidille: älä pelkää, että menetät minut”

Isovanhemmat eivät koskaan saaneet tietää lapsenlapsensa tarinaa Sofiasta Dakotaksi. Molemmat olivat sairastuneet dementiaan silloin, kun tämä palasi Balilta tutkimusretkeltään, ja ovat sittemmin kuolleet.

Transhoitojen alkamisesta on kulunut nyt pari vuotta. Joulukuussa 2019 Dakota sai ensimmäisen reseptinsä testosteronihoitoon.

– Olen sen verran onnekas, että olen maskuliininen ja ääneni on matala. Se ei tarvitse muutosta. Mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä naisellisemmaksi tulen. Näytän myös itseäni reilusti nuoremmalta. Se häiritsee.

Testosteroni tuo myös vankemman parrankasvun. Siitä äiti on hiukan kysellyt – mitenköhän hän osaa puhua parrakkaan Dakotan kanssa.

– Sanoin: älä pelkää, että menetät minut. Se on sama ääni, joka puhuu. Sama sydän, joka rakastaa. Se, miten halaan tai miten ajattelen maailmasta, on aivan sama kuin ennenkin.