Transnainen Katja Lauri, 47, kantoi salaisuuttaan vuosien ajan – terapia auttoi oivaltamaan: ”Elän väärää elämää”

Tästä lapsesta ei koskaan tule mitään, arvioi opettaja. Sanat murskasivat itsetunnon mutta saivat myös ponnistelemaan eteenpäin. Aikuisiällä näyttämisenhalu vei johtotehtäviin ja epävarmuus terapeutin sohvalle. Vasta vuosikymmenten jälkeen oli aika ja uskallus katsoa peiliin. Kuka minä oikein olen?

Hän oppi kantamaan salaisuuksia jo varhain. Lapsuudenkodissa, jossa hän varttui iäkkään äitinsä, tätinsä ja 14 vuotta vanhemman isosiskopuolensa kanssa, vaikeista asioista vaiet­tiin kolmen naisen voimin. Välillä hänestä tuntui, että virtahepoja oli olohuoneessa ruuhkaksi asti. Sisko kantoi kaikessa hiljaisuudessa raskasta taakkaa vakavasta sairaudestaan, äiti ja täti salailivat tietoa isästä.

Herkkävaistoisena hän osasi pienestä pitäen lukea perheen naisia ja ymmärsi, että tietyistä asioista ei sopinut kysellä. Isän puuttumista hän ei koskaan ihmetellyt ääneen, vaikka se ei 1970-luvun Rovaniemellä kovin tavallista ollutkaan. Mutta suvun miehet olivat huolissaan. Mitähän tuostakin tulee, kun ilman miehen mallia varttuu.

Nelivuotiaana hänellä oli jo ihan omakin salaisuus. Hän rakasti mekkoja, hulmuavia helmoja. Äidin ja siskon vaatekaapeista löytyi ihanuuksia, jotka saivat olon tuntumaan ihan toiselta. Vaikka kukaan ei koskaan kieltänyt, hän tiesi, että tämäkin oli asia, josta ei sovi puhua.

Kuusivuotiaana hän julisti siskolleen, että isona minusta tulee nainen. Sisko pyöritteli päätään. Pojista kasvaa miehiä.

Seitsemänvuotias ymmärsi, että hänessä oli jotakin vikaa

Täydellisen lahjaton, sosiaalisesti kyvytön, tulee tuskin koskaan sopeutumaan yhteiskuntaan. Ensimmäisen luokan opettajan laatima arvio osui onnettoman sattuman kautta hänen silmiinsä.

Koulun aloitus ei ollut sujunut. Jokin hänessä tökkäsi opettajan ja luokkakavereiden silmään, ja koska kiusaamista ei saatu kuriin, katsottiin viisaimmaksi, että hän pysyttelisi poissa koululta ja tekisi tehtävät kotonaan.

Seitsemänvuotias ymmärsi jo, että hänessä oli jotakin vikaa. Hän oli erilainen, outo, omituinen. Tyhmä hän ei kuitenkaan ollut. Kun opettaja seuraavana vuonna vaihtui, hän palasi luokkaan ja huomasi voivansa nauttia koulunkäynnistä. Onnistuipa hän solmimaan hentoja kaverisuhteitakin muiden ulkopuolelle suljettujen kanssa.

Turvassa hän tunsi silti olevansa vain kodin seinien sisäpuolella. Lähimmät eivät osanneet pukea rakkauttaan sanoiksi, mutta tiesi sen ilmankin. Se kannatteli kouluvuosien läpi, samoin kuin uusi opettaja, joka tuntui ymmärtävän. Opettaja oli ensimmäinen perheen ulkopuolinen, joka katsoi häntä lempein silmin.

Vaietun asian sanominen ääneen ei romahduttanutkaan maailmaa

Epäonnistumisen pelko oli ehkä ollut hänessä aina, mutta ensimmäisen luokan opettaja, se arvion laatinut, oli puhaltanut hiilloksesta roihun. Pelko vaikutti kahdella tavalla. Lannistavasti siten, että hän vältteli pelejä ja kilpailuja mahdollista häviö­tä kammotessaan. Kannustavasti siten, että hän päätti näyttää opettajalleen ja sitä myöten kaikille.

Ylioppilaskeväänä hän kirjoitti kuusi ällää ja pääsi Helsingin yliopistoon lukemaan fysiikkaa. Helsinkiin, koska halusi mahdollisimman kauas Rovaniemeltä. Fysiikkaa, koska se oli ollut hänelle lukiossa erityisen vai­keaa.

Ulkopuolisuuden tunne ei jäänyt kotikaupunkiin, mutta tietynlaisen vapauden pääkaupunki soi. Hän hakeutui mukaan opiskelijajärjestön toimintaan ja löysi ensimmäiset ystävänsä. Saarasta tuli hänen kämppiksensä, Veerasta muuten vain läheinen.

Veera oli ensimmäinen, jolle hän kertoi viihtyvänsä mekoissa. Eräiden bileiden jälkeen hän soitti ystävälleen ja kertoi hilluvansa kämpillä Saaralta lainaamassaan mekossa. Veera reagoi suureen uutiseen toteamalla, että okei, mikäpä siinä. Yksi vaietuista asioista oli sanottu ääneen, eikä maailma ollut romahtanut. Tunne oli käänteentekevä.

Itsetunnon palasten kokoaminen kesti vuosia

Vaikka moni asia oli paremmin, hukassa olemisen tunne ei hellittänyt. Gradukeväänä käsittelemättä jääneet tunteet puhkesivat masennukseksi. Hän alkoi käydä terapiassa samana päivänä, jona aloitti opinnäytteensä kirjoittamisen. Neljä kertaa viikossa hän makasi vanhan koulukunnan psykoanalyytikon sohvalla ja paasasi terapeutin kuunnellessa. Välillä koko istuntoon varattu tunti kului ilman, että terapeutti sanoi sanaakaan.

Itsetunnon palasten kokoaminen kesti lopulta seitsemän vuotta. Koko elämänsä itseään ulkopuolisten mielipiteiden kautta määrittäneenä hän ymmärsi viimein, että hänen arvonsa ihmisenä on muista riippumaton ja rikkomaton.

Terapiassa oli käsitelty myös seksuaalisuutta, jonka kanssa hän oli kipuillut jokaisessa parisuhteessaan. Vaikka tunteita oli, seksi ei sujunut, joten hän oli määritellyt itsensä aseksuaaliksi. Siitä huolimatta hän meni naimisiin opiskeluaikaisen kumppaninsa kanssa ja sai kaksi lasta.

Puoliso salli hänen pukeutumisleikkinsä, mutta teki selväksi, ettei itse tahtonut olla niihin osallisena. Kahdenkymmenen vuoden suhteen aikana seksi painettiin taka-alalle yhteis­ymmärryksessä.

”Minä taidan olla nainen”

Elän väärää elämää. Syksyllä 2015 ajatus ei enää jättänyt häntä rauhaan. Vaikka oivallus oli häilynyt kaiken taustalla yli 40 vuoden ajan, tietoisuuteen se puski yllättäen. Minä taidan olla nainen, hän purskautti Veeralle eräissä juhlissa.

Vei vielä pari kuukautta, ennen kuin hän pystyi kertomaan a­sian puolisolleen. Pariskunta alkoi harkita eroa, mutta sopi pitävänsä syyn vain pienen piirin tiedossa. Mutta katsoessaan lapsiaan ja muistaessaan oman salaisuuk­sien kyllästämän lapsuuteensa hän tuli toisiin ajatuksiin. Oliko hänellä oikeus siirtää puhumattomuuden taakka omille lapsilleen tai kieltää itseltään mahdollisuus omannäköiseen elämään?

Lähipiirille muutos ei ehkä tullut yllätyksenä

Katja Laurilla, 47, on jalassaan kimaltavat tennarit, lempikenkänsä. Rento tyyli on sallittu Katjan työpaikalla Kumpulan kampuksella, jossa hän työskentelee Ilmakehätieteiden keskuksen tutkimusjohtajana ja koulutusvastaavana. Joskus opiskelijoille luen­noidessaan hän muistelee ensimmäisen luokan opettajaansa, jonka lohduton ennuste oli osaltaan sysäämässä häntä fyysikonuralle.

– Harkitsin lähettäväni hänelle väitöskirjani, mutta se sitten jäi, Katja sanoo ja hymyilee hiukan vinosti.

Tohtorinväitöksensä jälkeen yliopiston leivissä pysytellyt Katja viihtyy akateemisessa kuplassaan, jossa kukaan ei ainakaan julkisesti edes hätkähtänyt, kun hän syksyllä 2018 ilmestyi luentosaliin naisena.

– Kun olin kertonut asiasta lapsilleni, aloin saman tien pukeutua ja meikata haluni mukaan kaikissa sosiaalisissa ympyröissäni.

Joulukuusta 2018 lähtien virallisissa papereissa on lukenut Katja Anniina. Katja-nimeen liittyy kutkuttavia muistoja saman­nimisestä ihastuksesta ala-­asteen ajoilta, Anniina taas muistuttaa entisestä etunimestä.

Ystävyyssuhteitakaan muutos ei ravistellut, korkeintaan syvensi. Lähipiirille muutos ei ehkä sittenkään tullut aivan puskista.

– Entinen vaimoni sanoi kerran, että en minä oikein koskaan osannut sinua miehenä pitääkään. Minusta se oli niin kauniisti sanottu!

Sitä Katja suree, ettei koskaan päässyt kertomaan oivalluksestaan jo menehtyneille äidilleen, tädilleen ja sisarelleen.

– Uskon, että he olisivat hyväksyneet tämän minussa. Ehkä he tiesivätkin sen jo.

Lapset kutsuvat Katjaa edelleen isäksi

Katjan lapset ovat käsitelleet asiaa omassa rauhassaan, hitaasti. Teini-ikää lähestyvä tytär tuntuu omaksuneen muutoksen helpommin, juuri koulun aloittanut poika ihmettelee enemmän. Kaveritkin ovat kyselleet, että miksi isäsi haluaa olla nainen.

– Kerroin pojalleni, ettei tämä asia ole omasta halusta kiinni. Hän oli sitten kuitannut kavereilleen, että minun isäni on nainen ja sillä sipuli.

Jonkinlainen käännekohta oli myös käynti kauppakeskuksessa, kun poika huomasi hissin merkkikyltin, jossa oli mies- ja naiskuviot.

”Hei, tämä hissi on isälle, kun hän on vähän molempia!” poika oli huudahtanut mielissään.

Lapset kutsuvat Katjaa edelleen isäksi.

– Lapset määrittelevät itse, mikä minä olen heille. Välillä olen miettinyt turvallisuusseikkoja yleisillä paikoilla, kun he kutsuvat isäksi naista, mutta emme ole toistaiseksi törmänneet epämiellyttäviin tilanteisiin. Ehkä voimme osaltamme lisätä erilaisuuden hyväksyntää yhteiskunnassa.

”Kerroin pojalleni, ettei tämä asia ole omasta halusta kiinni. Hän oli kuitannut kavereilleen, että minun isäni on nainen ja sillä sipuli.”

Lasten huoltajuuden Katja jakaa entisen puolisonsa kanssa. Jotta ihan kaikki lasten elämässä ei olisi muuttunut, eron jälkeen lapset jäivät asumaan tuttuun kotiinsa vanhempien vuorotellessa lähistöltä hankitussa yksiös­sä. Järjestely on toiminut jouhevasti jo parin vuoden ajan.

Oman isän kohtaaminen mursi taas yhden tabun

Isättömänä varttumisen ansiok­si voisi kai laskea sen, että Katjalle on aina ollut selvää, millainen isä hän itse haluaa lapsilleen olla: läheinen ja läsnä oleva. Ajatus vahvistui, kun hänelle tarjoutui yllättävä tilaisuus tutustua omaan isäänsä. Vielä yllättävämpää oli se, että isiä löytyi kerralla kaksi.

Äidin kuoleman jälkeen Katjan sukulaiset eivät enää kokeneet tarpeelliseksi salailla isän henkilöllisyyttä. Samoihin aikoihin, kun Katja lähestyi kirjeitse biologista isäänsä ja sopi tapaamista, häneen otti yhteyttä eräs etäinen perhetuttu, yksinäinen aikamiespoika, joka kertoi olevansa hänen isänsä.

– Oikea isäni oli naimisissa oleva perheenisä, jolla oli äitini kanssa yhden yön juttu. Tilanne oli häpeällinen, ja aborttiakin ehdoteltiin. Kun äitini ei siihen suostunut, joku perheestä kaiketi keksi isäkseni tutun aikamies­pojan, ja tarina syötettiin suvulle.

Paljastusten jälkeen molemmat, nyt jo edesmenneet isät olivat muutaman vuoden toisistaan tietämättä mukana Katjan elämässä. Hän ei ole varma, uskoiko perhetuttu itse olevansa hänen isänsä, mutta ei koskaan raaskinut kertoa miehelle totuutta. Salailu teki yhteydenpidosta raskasta kaikkiin suuntiin.

– Tapasin oikean isäni vain kolme kertaa ennen hänen kuolemaansa. Ei meistä läheisiä koskaan tullut, mutta kohtaamisemme mursi taas yhden tabun.

”Koen tunteet paljon voimakkaampina kuin ennen”

Ensimmäisenä Katja huomasi reagointikykynsä parantuneen. Entinen kömpelys pystyi nyt nappaamaan putoamaisillaan olevan esineen kiinni lennosta. Unikin keveni, mutta suurin muutos tapahtui tunne-elämässä.

Katja ehti elää liki vuoden sosiaalisesti naisena ennen kuin sukupuolen korjausprosessiin kuuluva hormonikorvaushoito aloitettiin.

– Voin sanoa liioittelematta, että hormonit muuttivat elämäni. Koen tunteet paljon voimakkaampina kuin ennen, ja sek­suaa­lisuuteni suorastaan räjähti. Kävi hyvin nopeasti selväksi, että en suinkaan ole aseksuaali.

Muutoksen ja eron jälkeen Katja on elänyt sinkkuna. Keväällä hän uskaltautui tekemään elämänsä ensimmäinen profiilin deittipalveluun.

– Olin kuullut, että transnaiset voivat kohdata deittisivustoilla epämiellyttävää kohtelua, mutta päätin ottaa riskin. Ja onneksi otin! Saamani positiivisen huomion ja imartelun määrä on ollut häkellyttävää.

Vaikka itsetunto ei enää rakennukaan ulkopuolisten kommenttien varaan, Katja myöntää, että kehut tuntuvat hyviltä.

– Vihdoinkin viihdyn omissa nahoissani ja uskon, että se näkyy ulospäin.

”Nyt haluan elää”

Vatsaa nipistelee, naurattaa, katse hakeutuu jatkuvasti puhelimen näytölle. Katja on ollut ihastunut viimeksi vuonna 2005 mutta tunnistaa oireet. Kynnys lähteä treffeille on korkea, sillä panokset ovat kovat: Katja haaveilee romanttisesta rakkaudesta. Kun pitkään lukittuna ollut ovi on viimein auki, hän haluaa tuntea niin että silmissä pimenee.

– Kulissielämässäni olin pitkään vain olemassa. Nyt haluan elää.