Ihmiset

Työterveydessä huomattiin uupuneen Saara Särmän, 48, ilmeettömät kasvot: ”Minua ei enää kiinnosta, jos joku pitää minua laiskana”

Tutkija ja feministi Saara Särmä oppi arvostamaan laiskuutta vasta uuvuttuaan. ”Mietin kauhuissani, palautuisinko ennalleni.”

Teksti:
Riikka Heinonen
Kuvat:
Jonne Räsänen

Kun Saara oli väsyneimmillään, mikään ei naurattanut.

Tutkija ja feministi Saara Särmä oppi arvostamaan laiskuutta vasta uuvuttuaan. ”Mietin kauhuissani, palautuisinko ennalleni.”

Tutkija ja feministi Saara Särmä, 48, hakeutuu taiteen äärelle voimaantumaan. Siksi hän sopii tapaamisia ystävänsä Veikko Halmetojan galleriaan Helsingissä.

– Täällä on tunnetusti Suomen kalleimmat ilmaiset viinit. Avajaisviinejä hörppiessään ihmiset tekevät kalliita hankintoja. Olen kävellyt galleriaan ja minuutteja myöhemmin tehnyt ostoksen. Onneksi Veikolle voi maksaa osamaksulla, Tampereella asuva Saara nauraa.

Taiteen ääreen Saara hakeutui myös syksyllä 2020, kun masennus ja työuupumus pakottivat sairauslomalle. Hän istui tuntikausia Tampereen taidemuseossa katselemassa ympärilleen.

Uupumus oli hiipinyt pikkuhiljaa Saaran puurtaessa silppu- ja pätkätöissä.

– Vaikka töitä oli paljon, tienaaminen oli epävarmaa. Tunsin, että minun oli tartuttava joka tilaisuuteen.

Aloittaessaan kolmivuotisen työsuhteen Suomen Akatemian tutkijatohtorina hän huomasi, että jotain oli pielessä.

– Ajattelin, että voisin vihdoin keskittyä tutkimuksen tekemiseen, mutta aivoni eivät toimineet kunnolla. Yritin lukea akateemista artikkelia enkä ymmärtänyt lukemaani. Mietin kauhuissani, palautuisinko ennalleni.

Merkintä paperikalenterissa: Älä lupaa mitään

Saara oli feministikonferenssissa Yhdysvalloissa, kun koronapandemia pysäytti aherruksen. Kesäloman jälkeen hän ei halunnut nousta sängystä ja aloittaa työntekoa. Työterveyspsykologi huomasi Saaran ilmeettömät kasvot.

– Jäin pitkälle sairauslomalle työuupumuksen ja keskivaikean masennuksen vuoksi. Sain mielialalääkereseptin ja lähetteen Kelan tukemaan psykoterapiaan, molemmat ovat edelleen käytössä. Parin kuukauden sairausloman jälkeen menin tapaamaan psykologia, joka totesi, että ilmeeni olivat palanneet.

Sairauslomalla Saara lepäsi ja katseli murhasarjoja. Loman loputtua hän teki puolikasta työaikaa.

– Arvioin jatkuvasti jaksamistani ja sitä, paljonko mahdutan päiviin. Opettelen tunnistamaan, mikä on hyvää ja normaalia väsymystä. Teen yhden isomman asian päivässä enkä avaa läppäriä ja sähköpostia työajan ulkopuolella.

Huumori on hyvä mittari jaksamiselle. Kun Saara oli väsyneimmillään, mikään ei naurattanut.

– Jossain vaiheessa nauroin yksin kotisohvalla, kun katsoin Jukka Lindströmin Sivuhistoria-sarjaa. Siitä tiesin, että olen parantumassa.

Työuupumuksen selätettyään Saara kirjoitti paperikalenteriinsa: ”Älä lupaa mitään”.

– Pelkäsin aiemmin, ettei minua pyydettäisi uudelleen, jos kieltäytyisin. Nykyään osaan aika hyvin sanoa ei. Kiinnostavista jutuista kieltäytyminen on yhä vaikeaa. Olen saanut ihanaa palautetta kertoessani, etten voi työssäjaksamissyistä ottaa ylimääräistä. Minulle on vastattu, että onpa hyvä, että pidät itsestäsi huolta.

”Nuorempana pelkäsin puhua tällaisista asioista.”

Saara ei enää pelkää kertoa uupumuksestaan.

– Olen halunnut avata kokemuksiani, koska niistä voi olla muille apua. Nuorempana pelkäsin puhua tällaisista asioista. Ajattelin, etten saisi töitä.

Saaran mielestä hänen ei tarvitsekaan työskennellä enempää.

– Olen pitänyt itseäni aina aika laiskana. Eikä minua enää kiinnosta, jos joku muu ajattelee minusta samoin. Tuottavuusvaatimusten jatkuva kiristäminen ei johda hyvään. Työssä tarvitaan aikaa ajattelullekin. Ennen ajattelin, että kirjoitustyön aloittamisen välttely ja kaikenlaisten sijaistoimintojen tekeminen on laiskuutta, mutta nykyään ymmärrän, että se on olennainen osa työskentelyprosessia. Aivot työstävät aihetta, vaikka en istuisikaan koneen äärellä ruutua tuijottamassa.

X