Oikeuslääkäri Ursula Vala.
Oikeuslääkäri Ursula Vala haaveili lapsena biologin tai tähtitieteilijän urasta.
Ihmiset

Ursula Vala kohtaa kuoleman joka päivä: ”Ajattelen olevani vainajan kanssakulkija”

Kuolemasta pitäisi puhua enemmän, sanoo satoja ruumiinavauksia vuosittain tekevä oikeuslääkäri Ursula Vala. Hän itse tietää tarkoin, mitä haluaa kuolemansa jälkeen tapahtuvan.
Teksti: Anneli Juutilainen Kuvat: Aleksi Niemelä

Tänä aamuna oikeuslääkäri Ursula Vala, 60, aloitti päivänsä tavalliseen tapaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuslääkintäyksikössä Helsingin Ruskeasuolla. Aamupäivällä hän valvoi erikoistuvan lääkärin tekemiä ruumiinavauksia. Opettaminen on hänelle mieluisaa – se, että hän voi jakaa eteenpäin 25 vuotta kestäneen uran aikana kertynyttä tietoa ja kokemusta. Iltapäivä kului kokouksissa ja kuolemansyylausuntoja kirjoittaessa.

– Työni ei lopu silloin, kun kävelen ulos avaussalista vaan asiakirjatyö voi olla huomattavasti suurempi urakka kuin itse ruumiinavaus. Työni tärkein lopputuote on kuolemansyylausunto.

Ursula tekee vuosittain noin 500–600 poliisin määräämää oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta. Ne ovat tapauksia, joista on aloitettu poliisitutkinta. Käytännössä se tarkoittaa, että ihminen on kuollut yllättäen tai hänen uskotaan menehtyneen tapaturman, rikoksen, myrkytyksen, itsemurhan, ammattitaudin tai hoitotoimenpiteen seurauksena.

Lääketieteellinen kuolemansyyselvitys puolestaan tehdään silloin, kun ihmisellä on ollut kuoleman mahdollisesti aiheuttanut sairaus ja hän on ollut lääkärin hoidossa menehtyessään.

Päivittäin Ursula tekee ruumiinavauksen yleensä kolmelle tai neljälle vainajalle. Kiireisimpinä aikoina vainajia voi olla jopa kuusi per päivä.

– Sellaisina hetkinä käväisee mielessä, että voisihan sitä leipänsä ehkä helpommallakin saada. Mutta ne hetket menevät äkkiä ohitse.

Sattumalta kohti kuolemaa

Kuolema koskettaa meistä jokaista. Siksi siitä on Ursulan mielestä tärkeää puhua. Toukokuussa julkaistiin hänen kirjoittamansa tietokirja Kuoleman monet kasvot – Totuus oikeuslääkärin työstä. Ehdotus teoksen tekemiseen tuli kustantajalta. Aluksi Ursula nikotteli – miten aika riittäisi kokonaisen kirjan kirjoittamiseen oman työn ohella?

Hetken aikaa ideaa pureskeltuaan hän muistutti itseään valtion virkamiehen tiedotusvelvoitteesta. Nyt hänellä oli mahdollisuus saada koottua oikeuslääkärin työstä kaikki tarvittava, yksityiskohtainenkin informaatio yksien kansien väliin.

– Kun aloitin urani vuonna 1995, oikeuslääkärit suhtautuivat julkisuuteen halveksivasti, jopa vihamielisesti. Onneksi ajat ovat muuttuneet paremmiksi. On tärkeää voida jakaa oppia, jonka itse on saanut.

Ursula Vala istuu työsalissaan.

Ursulan mukaan työläimpiä tutkittavia ovat henkirikoksen uhrit. – Menee älyttömästi aikaa, kun edetään hitaasti ja kaikki vammat kuvataan.

Helsingissä varttunut Ursula haaveili lapsena biologin tai tähtitieteilijän urasta. Hän vietti mieluusti aikaa metsissä ja oli kiinnostunut luonnosta ja eläimistä. Lukioon mennessään hän oli oivaltanut haluavansa lääkäriksi ja rakensi opintonsa sen mukaan: hän valitsi biologiaa, fysiikkaa, kemiaa ja matematiikkaa mahdollisimman paljon.

Vielä opiskeluaikana Helsingin yliopistossa Ursula ei tiennyt, mille alalle haluaisi erikoistua.

– Kokeilin yhtä ja toista, kuten anestesiologiaa ja psykiatriaa. Aina jouduin toteamaan, ettei tämä ole minun juttuni.

Ensimmäistä kertaa hän kohtasi kuolleen ihmisen opintojensa alkutaipaleella anatomian leikkelysalissa.

– Muistan, että se jännitti, koska en ollut ikinä aiemmin nähnyt vainajaa. Mutta jännitys kaikkosi, kun pääsin tutkimaan, mitä ihon alla on. Sen jälkeen vainajien kohtaaminen ei ole tuntunut vaikealta.

Oikeuslääkäri on vähän kuin vainajien yleislääkäri

Valmistumisensa jälkeen Ursula pääsi sattumalta mukaan oikeuslääketieteen laitoksen tutkimukseen, jossa kehiteltiin ikämääritystä hampaiden kemiallisen koostumuksen perusteella. Kun Ursulalle tarjottiin erikoistuvan lääkärin paikkaa, hän vastasi myöntävästi.

– Olin sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja jäin sille tielle. Oikeuslääketieteessä kiehtoi laaja-alaisuus; se, ettei siinä syvennytä vain yhteen rajattuun asiaan. Oikeuslääkäri on vähän kuin yleislääkäri vainajille.

Oikeuslääkärin työ on muuttunut hänen uransa aikana paljon. Siihen on tullut enemmän täsmällisyyttä ja systemaattisuutta.

– Asioita kehitellään ja suunnitellaan enemmän yhdessä. Ennen kaikki puursivat yksikseen, mutta ny­kyään jaamme auliisti tietoa ja teemme yhteistyötä sekä meidän oikeuslääkäreiden että muiden ammattiryhmien kesken.

Ursulan omassa työnteossa suurin muutos liittyy ammatillisen itsevarmuuden lisääntymiseen.

– Mitä enemmän kokemusta tulee, sitä helpommaksi työnteko käy. Ehkä osaan ottaa rennommin, koska minulla on enemmän tietoa ja taitoa kuin nuorempana.

Työtä vainajien hyväksi

Ehdottoman tasainen mieli, terve pää ja kohtalaisen näppärät kädet. Ne ovat Ursulan mielestä tärkeimpiä ominaisuuksia, joita vainajien kanssa työskenteleviltä ihmisiltä vaaditaan. Kaikista ei alalle ole.

– Herkästi ahdistuva ja murehtimisherkkä ihminen ei voi tehdä tätä työtä.

Kovaa fyysistä kuntoa ei vaadita, mutta avaussalissa pitää pystyä seisomaan pitkiäkin aikoja. Avustajilla eli obduktioteknikoilla pitää olla sen verran voimaa, että vainajan siirtely onnistuu omin käsin. Avustajan tehtävänä on avata vainaja ja valmistella oikeuslääkärin tarvitsemat työvälineet esille.

– Obduktioteknikon tehtävä sopii naisille erittäin hyvin, vaikka valtaosa heistä on miehiä. Ehkä se johtuu siitä, että ammatin oletetaan olevan fyysisesti miehistä voimaa vaativa, vaikka elävän nostaminen on hankalampaa kuin vainajan.

”Kuoleman kohtaaminen on äärettömän mielenkiintoista.”

Mutta millaista on kohdata kuolema joka päivä? Sitä Ursulalta kysytään usein. Vastaus on aina sama: äärettömän mielenkiintoista.

– Voin vielä siinä tilanteessa tehdä jotain vainajan hyväksi – selvittää vastauksia kysymyksiin ja saada tietoa, josta on hyötyä yhteiskunnalle vastaavien tapaus­ten estämiseksi. Tieto voi myös tuoda mielenrauhaa vainajan omaisille.

Vaikka oikeuslääkärin työ on vaativaa, Ursula ei tarvitse työpäivän jälkeen ajatusten nollausta.

– En ole koskaan tunnistanut itsessäni tarvetta tehdä työpäivän jälkeen mitään muuta kuin elää tavallista arkea.

Joskus avaukset jäävät pyörimään mieleen, mutta vain ongelmanratkaisun kannalta.

– Tapaukset, joihin en keksi ratkaisua, harmittavat suunnattomasti. Tuntuu turhauttavalta kirjoittaa raporttiin kuolemansyyn olevan tuntematon, vaikka kaikki kivet on käännetty ja jokainen tutkimusmetodi hyödynnetty.

Harva tapaus jää selvittämättä, mutta jokainen niistä tuntuu erityisen ikävältä omaisten kannalta.

– Silloin mietin aina itsekin, että jäikö minulta jotain tajuamatta.

Obduktiosali.

Ursula arvelee, että huumekuolemien määrät ovat lisääntyneet vuosien mittaan. Vainajista saatetaan löytää aineita, joista oikeuslääkäri ei ole aiemmin kuullutkaan.

Se, onko vainaja lapsi tai henkirikoksen uhri, ei vaikuta Ursulan työn henkiseen kuormittavuuteen. Vainajan kohtaloa ei voi jäädä suremaan. Silloin työnteos­ta ei tulisi mitään.

– Ajattelen olevani vainajan kanssakulkija. Olen hänen rinnallaan tietyn aikaa ja lähdemme omille teillemme, kun työ on saatu päätökseen. On tärkeää, että kuolemaan liittyvä tragedia ei tartu minuun.

Oman käden kautta lähteneet saavat hänet joskus mietteliääksi.

Itsemurhan tehneen vainajan ruumiinavausta tehdessäni huomaan usein toivovani, että olisi tapahtunut jotain, joka olisi estänyt teon. Mieleni tekisi kysyä tältä ihmiseltä, oliko hän aivan varma, että tämä oli ainoa vaihtoehto. Tiedän kuitenkin sen verran, että syvimmässä masennuksen alhossa kaikki toivo tuntuu hävinneen, vaikka ulkopuolisen ihmisen silmin näin ei todellakaan olisi, Ursula kirjoittaa teoksessaan.

Ammatti herättää uteliaisuuden

Tunteeton ja kylmä luonne. Se on yleinen ennakkoluulo, jonka Ursula on uransa aikana kohdannut – olettamus siitä, että ihmisen täytyy olla jollakin tavoin kovasydäminen, koska kykenee käsittelemään vainajia päivittäin.

– Se ei pidä paikkaansa. Me olemme ihan tavallisia ihmisiä, joilla on normaali sosiaalinen elämä työpaikan ulkopuolella. Tv-sarjoissa annetaan herkästi sellainen kuva, että olemme erakkoja, jotka viettävät yönsä arkussa työpaikan kellarissa.

Obduktiosali.

Ursula Vala toivoo, että ihmiset tietäisivät hänen ammattikuntansa suhtautuvan vainajiin äärimmäisen kunnioittavasti. – Teemme aina parhaamme, että saisimme mahdollisimman hyvän lopputuloksen.

Usein illalliskutsuilla tai tapahtumissa Ursula jättää tarkoituksella kertomatta, mitä tekee työkseen. Muutoin hän joutuu kertomaan koko illan ammatistaan, vaikka keskustelisi paljon mieluummin jostakin muusta.

– Ihmiset ovat hirveän uteliaita ja kyselevät paljon: Eikö tuo ole kauhean ällöttävää? Miten voit tehdä tuollaista työtä? Miltä se tuntuu?

Ursula on tottunut vastaamaan rauhallisesti, että kyse on vain työstä ja että kaikkeen tottuu. Sitten hän vaihtaa sujuvasti keskustelun aihetta.

Jokaisen tulisi varautua kuolemaan

En elä ikuisesti. Ursula muistaa hyvin vuosien takaisen hetken, jolloin ymmärsi itse olevansa kuolevainen.

– Seisoin pihallani ja yhtäkkiä oivalsin, että minäkin kuolen jonakin päivänä – ja se voi tapahtua ihan milloin tahansa. Kaikki tietävät kuolevansa, mutta useimmat ajattelevat asiaa pinnallisesti ja että se tapahtuu ”sitten joskus”.

Hänen mielestään jokaisen olisi hyvä varautua kuolemaansa.

Siihen nähden, että edelleenkin kaikki kuolevat, suhtautuvat nykyihmiset hämmästyttävän huolettomasti tähän tosiasiaan. Moni meistä valmistautuu paremmin häihinsä tai mihin tahansa muuhun perhejuhlaan, jota ei ehkä koskaan tule, kuin hautajaisiinsa, hän ihmettelee teoksessaan.

– Kyllä kuoleminen menee ihan sujuvasti, vaikka siihen ei olisi valmistautunutkaan, mutta ajattelen varautumisen helpottavan jäljellejääneiden elämää. Mielestäni on tärkeää, ettei aiheuta kuollessaan omaisilleen tolkutonta taloudellista sotkua, Ursula sanoo.

Siksi hän kannustaa parisuhteessa olevia menemään naimisiin tai tekemään keskinäisen testamentin, jotta eloonjäävä saa taloudellisen turvan.

Ursula itse tietää hyvin tarkasti, mitä hän haluaa kuolemansa jälkeen.

– Olen laatinut omaisilleni apulistan, jotta heidän ei tarvitse miettiä, mitä olisin halunnut. He valitsevat sieltä mitä tekevät, se ei ole enää minun päänsärkyni.

Toiveisiinsa hän on kirjannut edullisen ja ekologisen arkun, jossa hänen ruumiinsa tuhkataan. Hän haluaa tulla puetuksi pellavaiseen, luonnonvalkoiseen kaapuun. Hän toivoo ehtivänsä ompelemaan vaatteen itse ja jos aikaa suinkin jää, myös kirjailemaan asun rintamukseen kukkakuvioita.

– Teen sen ensi töikseni heti kun jään eläkkeelle.

Siihen olisi mahdollisuus reilun neljän vuoden päästä. Tosin hän ei ole vielä päättänyt, jatkaako uraansa pidempään, jos terveys sallii.

– Mieluummin jään eläkkeelle sen verran ajoissa, ettei työkavereiden tarvitse korkata samppanjaa, kun vihdoin suostun lopettamaan. On hyvä lähteä silloin, kun ihmiset ovat vielä oikeasti pahoillaan siitä.

Tajuissaan ja pystypäin

Ursulalta on kysytty monesti, mikä olisi hänen mielestään paras tapa kuolla. Usein hän vastaa, että ihannetilanteessa lähdön hetki koittaisi iäkkäänä omassa vuoteessa läheisten ollessa vierellä.

”Seisoin pihallani ja yhtäkkiä oivalsin, että minäkin kuolen.”

Oikeuslääkärin työvälineitä pöydällä.

– Toiset elävät pidempään kuin toiset. Oikeuslääkäri ei voi ajatella vainajia heidän kohtalonsa kautta, Ursula sanoo.

Oikeuslääkäreiden keskuudessa tuntuu olevan hänen mukaansa kaksi koulukuntaa: toiset haluavat kuolla nukkuessaan ja toiset hereillä ollessaan.

– Olen utelias. Minusta olisi kiva olla tajuissaan ja pystypäin – ja nähdä, että mitä ihmettä kuollessa oikein tapahtuu.

Vain yksi asia häntä kismittää jo valmiiksi.

– Harmi vaan, ettei siitä voi palata kertomaan muille. Kuoleman hetki menee ihan hukkaan.

X