Katri Kuusikallio jätti esikoislestadiolaisuuden kolmekymppisenä. Nyt hän työskentelee evankelis-luterilaisen kirkon pappina Järvenpäässä.
Ihmiset

Lapsuuden hyväksikäytöstä selvinnyt pappi Katri Kuusikallio: ”Halusin vapautua siitä, mitä minulle oli tehty”

Katri Kuusikalliota, 50, käytettiin lapsena seksuaalisesti hyväksi. Terapiasta alkoi matka vapautumiseen ja uuteen Katriin, joka ei enää pelkää. Samalla Katri jätti taakseen ankaran herätysliikkeen. tiina suomalainen, kuva arto wiikari/Otavamedia
Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Arto Wiikari/Otavamedia

Katri Kuusikallio oli jo aikuinen, kun hän alkoi muistaa. Hän muisti, miten oli pikkutyttönä maannut sängyllä ja seurannut sormellaan lakanan vaaleansinisiä ruusuja. Piirtely oli hänen keinonsa sulkea itsensä tilanteen ulkopuolelle.

Muistikuvien myötä ahdistus, jota hän oli tuntenut vuosikaudet, sai selityksen.

Hyväksikäyttö alkoi, kun Katri oli neljävuotias, ja loppui, kun hän oli seitsemän. Hyväksikäyttäjä kuului lähipiiriin.

Tuskalliset muistot avasivat tietä myös valoisille muistoille.

– Muistin kotimme huonejärjestyksen, millaisia leluja minulla oli, mistä saduista tykkäsin ja missä laskin pulkkamäkeä.

Luotettavan terapeutin kanssa oli turvallista palata lapsuuteen. Puhuminen jäsensi tapahtumia ja tunteita. Katri kävi terapiassa yhteensä kuusi vuotta. Samalla hän irtautui herätysliikkeestä, joka oli ollut hänen hengellinen ja sosiaalinen kotinsa.

Hänen oli rakennettava itsensä kokonaan uudestaan.

Katri 2-vuotiaana. Perhe eli tiiviissä uskonyhteisössä yhteisöllistä ja selkeää, mutta ankaran rajoitettua elämää.

”Kun ahdisti, yritin keksiä, mitä syntiä olin tehnyt”

Miksi minulla on niin paha olla, vaikka kaikki on periaatteessa hyvin? mietti Katri yhä uudestaan elämänsä eri vaiheissa.

Katrin perhe kuului esikoislestadiolaisiin, joka on lestadiolaisuuden askeettisin suuntaus. Kun Katri aloitti koulun, perhe muutti Helsingistä Ouluun, jossa oli pieni tiivis uskonyhteisö.

Elämä oli hyvin perhekeskeistä, yhteisöllistä ja selkeää mutta myös hyvin ankaraa. Liki kaikki oli syntiä.

– Televisio, radio, tanssi, jopa huonekasvit ja taulut olivat syntiä. Tyttöjen ja naisten oli pidettävä hiukset kiinni, hameen piti ulottua polven alapuolelle, eikä meikata saanut. Naiset eivät saaneet puhua seuroissa, vaan he kuuntelivat, hoitivat lapsia ja tarjoilivat ruokaa.

Synnintunto piti ihmisen oikealla tiellä, poissa ”maailmasta”. Uskonoppiin kuului ajatus, että kaikki paha olo johtui synnistä.

– Kun paha olo kasaantui ja ahdistus puristi, yritin keksiä, mitä syntiä olin tehnyt. Ehkä olin ajatellut vääriä ajatuksia tai katsonut salaa telkkaria. Olo hellitti hetkeksi, kun tunnustin synnit vanhemmilleni tai seuroissa.

Katri oli herkkä, eloisa ja sosiaalinen tyttö, jolla oli myös ei-lestadiolaisia kavereita. Lukemista hän rakasti. Hän ahmi Harlekiineja, nuorten kirjoja, romaaneja ja tiedekirjoja.

”Aloin nähdä painajaisia lapsuudestani”

Hääkuvassa hymyilee kaksi kaunista, umpirakastunutta nuorta. Katri on 21- ja Visa 19-vuotias. Katri on pukeutunut pussihihaiseen häämekkoon, jonka hän on ommellut itse.

– Visakin oli esikoislestadiolainen mutta ei mistään tiukkisperheestä. Hän oli hurmaava, vitsikäs ja huoleton.

Yhdessä oli hyvä olla, ja molemmat kokivat löytäneensä sen oikean. Seksuaalisuus oli kuitenkin vaikeaa. Katri halusi miestään, mutta keho jännitti. Katri arveli vaikeuksien johtuvan lestadiolaisten seksuaalikielteisistä opetuksista ja päätteli, että oli opittava rentoutumaan.

Puolen vuoden naimisissaolon jälkeen Katri alkoi odottaa heidän esikoistaan. Poika syntyi, kun Katrin vaatetusteknikon opinnot olivat loppusuoralla.

– Lapsen syntymä herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Tunsin hellyyttä ja suojelunhalua mutta myös huonommuutta. Aloin nähdä painajaisia omasta lapsuudestani.

Esikoislestadiolaiset nuoret kävivät Katrin nuoruudessa tavallisen rippikoulun, vaikka siihen suhtauduttiin yhteisössä hieman epäillen.

 

Katri hakeutui psykologille, joka oli sitä mieltä, että paha olo johtui stressistä. Olihan Katrin elämässä paljon asioita, jotka saattoivat kuormittaa: tuore avioliitto, äitiys, valmistuminen ammattiin, vanhempien avioero ja läheisen serkun kuolema.

Kahden vuoden kuluttua Katri ja Visa saivat toisen lapsen, tyttären. Katrista tuli ylisuojeleva. Hän katseli sydän sykkyrällään kaikkia pikkutyttöjä ja pelkäsi heidän puolestaan.

Vähän myöhemmin Katri teki ratkaisun, jolla oli isoja vaikutuksia heidän elämäänsä. Hän lähti opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon, ja perhe muutti Lahdesta Helsinkiin.

– Teologian opiskelu ei ollut esikoislestadiolaisten mielestä hyväksyttävää, koska teologia oli ihmisviisautta ja sen opiskelu ylpeyttä. Visa ja minut suljettiin piirien ulkopuolelle, sillä olimme ”joutuneet maailmaan”.

”Minua oli käytetty välineenä”

Äitiys kuljetti Katria takaisin omaan lapsuuteen. Vastassa oli isoja tyhjiä aukkoja. Katri pohti, miksi hän on unohtanut niin paljon. Samalla muistaminen pelotti.

– Joskus olin niin ahdistunut, että luulin sekoavani. Mistä kumpusivat pelko, yksinjäämisen kauhu, mistä likaisuuden ja arvottomuuden tunteet? Mietin, että täytyy olla joku, joka ymmärtää, mikä minua vaivaa.

Vuonna 1995 Katri keräsi rohkeutensa ja hakeutui terapiaan. Terapiakin oli esikoislestadiolaisten mukaan syntiä, mutta helvettiin joutumisen uhallakin Katri halusi selvittää asiansa.

– Olin käynyt terapiassa ehkä kolmisen kuukautta, kun terapeutti kysyi, onko mahdollista, että sinua olisi hyväksikäytetty pienenä. Tiesin jo vastauksen, vaikka sitä oli vaikea uskoa.

Meni kuitenkin aikaa, ennen kuin Katri luotti terapeuttiin niin, että uskalsi palata lapsuuden kipeisiin tapahtumiin.

– Usein muistot tuntuivat kehossa puristuksena tai pahoinvointina. Häpeä ja syyllisyys kumpusivat siitä, että minua oli käytetty välineenä eikä minuun ollut suhtauduttu kuin tuntevaan, haavoittuvaiseen ihmiseen. Tuntui myös, kuin olisin itse ollut syyllinen tapahtuneeseen. Terapiassa ymmärsin, että vastuu, syyllisyys ja häpeä kuuluvat ainoastaan tekijälle.

”Joskus olin niin ahdistunut, että luulin sekoavani. Mistä kumpusivat pelko, yksinjäämisen kauhu, mistä likaisuuden ja arvottomuuden tunteet?”

Katri alkoi käydä myös Tukinaisten vertaistukiryhmässä, jossa hän tapasi muita hyväksikäytettyjä naisia ja työsti menneitä psykodraaman avulla.

Pian Katri ymmärsi, kuka oli tekijä. Se oli kauhistuttavaa. Katri soitti miehelle, mutta tämä kielsi tapahtuneen.

Ensimmäinen terapiavuosi oli intensiivisin. Katri näki villejä unia pienestä lapsesta, joka joutui vaaratilanteisiin ja seikkaili erilaisissa taloissa ja maisemissa.

– Terapia vei paljon energiaani, mikä heijastui tietysti kotiinkin. En halunnut kuitenkaan kaataa kaikkia olojani Visan niskaan, sillä jokainen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan. Mietimme paljon, miten voisimme säästää ja varjella suhdettamme.

”En voinut enää mennä rukoushuoneen lähellekään”

Katri syöksyi valtavalla vimmalla elämänmuutokseen, jonka tyrskyissä hän ja Visa jättivät myös esikoislestadiolaisen yhteisön.

– Emme alussa tehneet tietoista päätöstä lähtemisestä. Mutta hiljalleen se kasvoi tietoiseksi päätökseksi – halusimme uudenlaisen elämän. Sitä paitsi en voinut mennä enää rukoushuoneen lähellekään voimatta pahoin.

Terapian ja yhteisöstä irtautumisen myötä Katri joutui miettimään perustavanlaatuisia kysymyksiä: Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mikä on minulle hyväksi?

Katri kokeili erilaisia vaatteita ja hiustyylejä, osti ihonmyötäisiä bodyja ja punaisia pitsisiä alusvaatteita. Kun hän täytti 30 vuotta, hän meikkasi ystäviensä kanssa ja lähti ulos juhlimaan.

Hän antoi luovuutensa kukkia. Hän alkoi harrastaa afrotanssia ja liittyi teatteriryhmään. Ensimmäinen näytelmä, jonka ryhmä teki, oli railakas komedia. Katri näytteli minihameista, räikeästi meikattua vamppia.

– Se oli huikea ja vapauttava kokemus.

Terapian edetessä ahdistus ja pelko hellittivät. Alussa miksi-kysymys oli tuntunut Katrista hyvin tärkeältä, mutta hiljalleen se menetti merkityksensä.

– Halusin ennen kaikkea tulla omaksi itsekseni, selviytyä omaan elämään.

Samasta syystä Katri antoi hyväksikäyttäjälleen anteeksi mielessään. Katrille anteeksianto merkitsi vapautumista, kosto- ja vahingoittamisajatuksista luopumista.

Vihdoin Katri koki olevansa riittävän vahva pärjäämään omin avuin. Oli aika lopettaa terapia. Samoihin aikoihin vuoden 2000 lopussa Katri valmistui teologian maisteriksi. Hän oli ajatellut, että pappia hänestä ei ainakaan tule, mutta toisin kävi.

”On erittäin hyvä, että näistä asioista puhutaan”

Järvenpääläisessä kerrostaloasunnossa on rauhallista. Katri hörppii teetä ja katselee ikkunasta pumpulilumen pehmentämää maisemaa.

– Elämässäni on paljon valoa. Lapset, joita rakastan yli kaiken, ovat jo aikuisia ja pärjäävät omillaan. Parisuhde Visan kanssa voi hyvin. Toki pitkässä suhteessa on ollut vaiheensa, mutta olemme aina pitäneet parisuhdetta tärkeänä ja hoitaneet sitä.

Arjessa on monia palasia: Katri työskentelee seurakuntapastorina Järvenpään seurakunnassa. Lisäksi hän toimii kaupunginvaltuutettuna. Vapaa-ajallaan hän näyttelee tarinateatteriryhmässä, kirjoittaa ja kuntoilee.

Esikoislestadiolaisten kanssa Katri ei ole ollut juurikaan tekemisissä.

– Ei se olisi mahdollistakaan, koska esikoislestadiolaiset eivät edelleenkään hyväksy naispappeutta.

Katrin hyväksikäyttäjä kuoli vuosia sitten. Se oli Katrista helpottavaa – enää ei tarvinnut varautua hänen näkemiseensä.

Hyväksikäyttöteema ei ole kuitenkaan jättänyt Katria. Vuonna 2012 Katri ja sosiaalialalla työskentelevä Visa toimittivat yhdessä lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä käsittelevän kirjan. Hyväksikäytetyt – selviytyjät kertovat -teokseen he kokosivat yhdentoista ihmisen tarinat.

– Kirjan ilmestyttyä moni ihminen on ollut minuun yhteydessä. Koska olen pappi ja sielunhoitaja, kuuntelen, mutta ohjaan sitten eteenpäin avun piiriin.

”Meillä on vain yksi elämä. En halunnut olla lopun elämääni rikkinäinen.”

Vuosina 2013–2016 Katri ja Visa olivat lähetystyössä Tansaniassa. Tansanian naisista tuli Katrille sydämen asia, ja syntyi uusi kirja, joka myös sivusi hyväksikäyttöteemaa.

Hyväksikäyttö on esillä myös kirkon työntekijöiden perustamassa #totuusvapauttaa-kampanjassa, joka on suunnattu kirkon piirissä tapahtuvaa seksuaalista häirintää vastaan. Katri on ollut mukana kampanjan järjestelyissä.

– Minusta on erittäin hyvä asia, että näistä asioista puhutaan. En usko, että kirkossa on sen enempää seksuaalista häirintää tai hyväksikäyttöä kuin muuallakaan yhteiskunnassa. Puheeksiotto voi kuitenkin olla vaikeampaa, koska totuus saattaa romuttaa korkeat ihanteet.

”En halunnut olla lopun elämääni rikkinäinen”

Isot korvakorut heilahtelevat, kun Katri kääntää päätään. Katri naurahtaa, että hän rakastaa korvakoruja ja ostaa niitä aina, kun mahdollista.

Kun Katri katsoo peiliin, hän näkee aikuisen naisen, joka on sinut itsensä kanssa ja joka luottaa itseensä ja toisiin.

– Tiedostamattomina ja unohdettuina hyväksikäyttökokemukset hallitsivat minua, mutta eivät enää. Minulla on aika ehjä tunne siitä, kuka olen. Osaan pitää huolta itsestäni ja tunnen rajani. Ihmeellistä, että jostain niin karmeasta voi syntyä jotain näin hyvää.

Vaikka eheytyminen oli Katrille rankka prosessi, ei muuta mahdollisuutta ollut kuin asioiden läpikäyminen.

– Meillä on vain yksi elämä. En halunnut olla lopun elämääni rikkinäinen. Halusin vapautua siitä, mitä minulle oli tehty.

Aina ennen jumalanpalvelusta Katri pukeutuu vahtimestarin avustuksella. Vahtimestari pukee hänen päälleen alban ja stolan ja nostaa varovasti Katrin hiukset vaatteiden alta. Sitten hän kiinnittää paikoilleen pienen langattoman mikrofonin.

Aikaisemmin muiden miesten kuin Visan läheisyys ahdisti Katria. Enää häntä ei pelota. Pukemishetkessä on arvokkuutta ja hienovaraisuutta. Tuntuu turvalliselta olla toisen autettavana.

Yksi meistä -haastattelu julkaistu Anna 9/2018 -numerossa.

X