Vapaaehtoisesti lapseton June ei voisi enää kuvitella elämää ilman koiraa: ”King on minulle saman arvoinen kuin ihminen”

Rakkaudessaan vilpittömiä ja uskollisuudessaan vankkumattomia. Lemmikit vaativat paljon mutta antavat enemmän, ajattelevat Kingin, Oceanin, Brianin ja Opalen omistajat.

Meri ihmetytti Kingiä. Alkuun koira kosketti rantaan lyöviä aaltoja varoen, aivan tassunsa kärjellä. Sitten se vilkaisi omistajaansa Weijun ”June” Liuta kuin kysyen, että mennäänkö uimaan.

Sitä June ei sallinut – hän ei luottanut kaupunkilaiskoiransa uimataitoon – mutta kaksikko teki pitkän kävelyn rannalla.

Shanghaissa asuvat June ja King olivat matkustaneet tunteja päästäkseen tuntemaan hiekan varpaissaan merenrantakaupunki Weihanissa.

– Teen parhaani antaakseni Kingille onnellisen elämän. Ajattelen, että siihen kuuluu erilaisten kokemusten tarjoaminen, June sanoo.

King viihtyy myös yli 26 miljoonan asukkaan kotikaupunkinsa urbaanissa sykkeessä. Junen pienessä asunnossa he eivät juuri vietä aikaa, vaan käyvät yhdessä kävelyillä ja istuskelevat Junen ystävien kanssa Shanghain lukuisissa koiraystävällisissä kahviloissa. Autoja citykoira suorastaan rakastaa.

– Auki jätetty auton ovi on Kingistä vastustamaton. Se hyppää vieraallekin takapenkille aina tilaisuuden tullen.

”Sairaalassa välillemme syntyi maaginen yhteys”

Kingin pentuaika on hämärän peitossa. Sen verran tiedetään, että se eli noin vuoden vanhaksi kodittomana kaduilla, kunnes joutui toisen koiran puremaksi ja päätyi pahoin loukkaantuneena pieneläinklinikalle.

Siellä koiralle alettiin etsiä uutta kotia. June, joka oli harkinnut koiran hankintaa mutta ei halunnut pikkupentua, kiinnostui kuultuaan kovia kokeneesta koirasta.

– Heti sairaalassa välillemme syntyi maaginen yhteys, ihastuimme toisiimme. Tiesin, että tämän vien kotiini.

Adoptoituaan Kingin June luki paljon kirjallisuutta oppiakseen ymmärtämään hylätyksi joutuneen koiran sielunmaisemaa. Ongelmia ei kuitenkaan tullut, vaan King osoittautui luottavaiseksi ja iloiseksi luonteeksi.

– Parasta Kingissä on viattomuus ja vilpittömyys. Se ei jää kantamaan kaunaa, vaikka joskus joudunkin sitä komentamaan.

Yhdentoista yhdessä vietetyn vuoden jälkeen Junen on vaikea kuvitella elämää ilman Kingiä. Kun koira pari vuotta sitten sairastui vakavasti ja joutui kymmeneksi päiväksi sairaalahoitoon, ajatus luopumisesta konkretisoitui ensimmäistä kertaa. King toipui, mutta pelko jäi alitajuntaan.

– Tajusin, että jonain päivänä King todella jättää minut, ja se voi tapahtua ihan yllättäenkin. Alan itkeä, jos ajattelenkin koko asiaa.

Vapaaehtoisesti lapsettomana June kokee, että Kingistä huolehtiminen tuo hänen elämäänsä aivan erityistä merkityksellisyyttä. Sellaista murhetta ei olekaan, joka ei haihtuisi, kun hän töistä palatessaan näkee koiransa ilon.

– King on perheenjäsen, minulle saman arvoinen kuin ihminen. Se ei pärjäisi ilman minua, ja minä todella haluan pitää siitä huolta, se ei edes tunnu velvollisuudelta.

”En olisi järjissäni ilman Briania”

Kun Brian astelee pöydällä, yksikään paperilappu ei leijaile sen jäljiltä maahan. Ei tule kuuloonkaan, että kissa roikkuisi verhoissa, raapisi sohvaa tai pudottelisi tavaroita ohi kulkiessaan.

– Brian on kissaksi hyvin kohtelias. Se ei pentunakaan tehnyt koskaan tuhojaan, sanoo lontoolainen Anna Wojnarowska, joka on jakanut elämänsä Brianin kanssa kolmen vuoden ajan.

Rauhallisuuden salaisuus piillee siinä, että Brian saa kulkea vapaasti ulos ja sisään kissanluukustaan. Se viettää suurimman osan päivästään ulkona puissa kiipeillen ja ympäristöään tutkien. Kissa on tuttu näky myös naapureiden pihoilla ja jopa sisätiloissa.

– Olen kuullut, että se viettää paljon aikaa lähimmän naapurini makuuhuoneessa. Onneksi he sattuvat olemaan kissaihmisiä!

Vaikka kaksikko asuu suurkaupungissa, Anna pitää heidän puutarhamaista kaupunginosaansa turvallisena paikkana ulkoilla.

– Brian valikoitui minulle juuri siksi, että pystyin tarjoamaan sille pihan, jolla ulkoilla. Se oli pen­tueensa vilkkain tapaus, Anna kertoo.

Brian piti Annalle seuraa lockdownin aikana

Kun Puolassa syntynyt ja varttunut Anna oli lapsi, hänen isällään oli tapana haalia kodittomia kissoja kaduilta turvaan perheen kotiin.

– Siksi oli aina selvää, että jonakin päivänä myös minulle tulee kissa. Odotin vain, että se oikea osuu kohdalle.

Oli sattumaa, että myös Brianin emo oli koditon kissa, jonka Annan ystävä pelasti kadulta reilut kolme vuotta sitten. Kävi ilmi, että kissa oli tiine, ja juuri ennen koronapandemian puhkeamista kahdeksan pikimustaa kissanpentua muutti uusin koteihinsa.

Yksin asuva Anna epäilee, ettei olisi enää järjissään, ellei Brian olisi pitänyt hänelle seuraa lockdownin aikana.

– Myös Brian oli onnessaan, kun olin koko ajan kotona. Vietimme paljon aikaa puutarhassa, leikimme ja hellimme toisiamme.

Kun rajoitukset purettiin, Anna tahtoi palata normaaliin elämäntyyliinsä, johon on aina kuulunut paljon matkustelua. Nyt oli kuitenkin ajateltava myös Briania.

Anna ei voi kuvitellakaan vievänsä Briania kissahotelliin, jossa se ei pääsisi ulkoilemaan. Siksi hän palkkaa kotiinsa hoitajia kissaa varten. Se on kompromissi, jonka Brian sietää, vaikka ei haluaisikaan olla Annasta erossa.

– Kun viime kesänä palasin kotiin parin viikon reissulta, Brian oli silmin nähden loukkaantunut. Kahteen päivään se ei tullut viereeni sänkyyn, vaan odotti ruokaa närkästyneenä olohuoneessa.

Ikävä on molemminpuolista.

– Reissussa huomaan jatkuvasti pohtivani, mitä Brian mahtaa puuhata. Ja kinuan hoitajilta koko ajan kuvia kissasta, Anna sanoo.

Ystävät pelkäävät, että Annasta tulee hullu kissanainen

Hän uskoo, että lemmikin tarpeista huolehtiminen on kasvattanut häntä.

– Olen oppinut ajattelemaan, mitä toinen elävä olento tarvitsee voidakseen hyvin. Sellainen kehittää väistämättä empatiakykyä.

Anna arvelee, että Brian voisi nauttia lajitoverin seurasta. Hänen ystävänsä kuitenkin toppuuttelevat toisen kissan hankintaa.

– Ehkä he pelkäävät, että päädyn hulluksi kissanaiseksi kaikkine kissoineni. Mutta varmasti joskus myöhemmin Brian saa kaverin.

Loppuelämän kumppani

Australialaisen Jamila Opian ei ollut koskaan tarkoitus ottaa papukaijaa. Mutta kun hän muutama vuosi sitten vieraili tuttavansa luona ja näki hiljattain munasta kuoriutuneen, karvattoman linnunrääpäleen, sydämessä läikähti.

Luovutusikään vartuttuaan Oceaniksi nimetty sinikelta-ara muutti Jamilan luokse kasvamaan.

– En tiedä, kumpi meistä valitsi kumman, mutta sen päätöksen myötä koko elämäni mullistui.

Suurimpiin lemmikkipapukaijoihin kuuluvat sinikelta-arat tarvitsevat paljon tilaa. Sitä silmällä pitäen Jamila vuokrasi asunnon, jonka takapiha aukeaa suoraan sademetsään.

Papukaija herää auringon noustessa aamuviiden maissa ja käy yöpuulle sen laskiessa iltaseitsemän kieppeillä.

Jamila nauraa, että myös hän on alkanut rytmittää vuorokauttaan linnun kaavamaisen käytöksen mukaan.

Ocean pitää Jamilaa kumppaninaan

Papukaijat ovat sosiaalisia parvilintuja, joten tilaakin enemmän Ocean tarvitsee omistajaltaan aikaa. Koska Ocean elää ilman lajitoveria, Jamila on pyhittänyt vapaa-aikansa linnun viihdyttämiseen.

Hän pyrkii pitämään työpäivänsä korkeintaan viisituntisina, jotta ehtii huomioida Oceania riittävästi. Omat iltamenot ja spontaanit reissut ovat olosuhteiden pakosta vähentyneet.

– Välillä vain istumme tuntikausia ulkona, minä saatan puhua puhelimessa ja Ocean tarkkailee luontoa. Tärkeintä sille on päästä lentämään vapaana joka päivä.

Papukaija olallaan kulkeva Jamila on tuttu näky paikallisessa puistossa, jossa ohikulkijat pysähtyvät ihastelemaan vapaana liihottelevaa lintua. Linnun karkaamista Jamilan ei tarvitse pelätä, sillä Ocean ei koskaan lähde kauas hänen luotaan.

Jamila arvelee, että lajitoverin puutteessa lintu pitää häntä parinaan.

– Ocean haluaa olla aina lähelläni ja sukii hiuksiani nokallaan. Se rakastaa rapsutuksia ja hellimistä.

Jamila ei ole opettanut Oceania puhumaan, mutta osaa tulkita sitä kehonkielen ja äänen avulla.

– Väsyneenä se pysyttelee paikoillaan ja pitää aivan pientä, suloista ääntä. Kun se on tylsistynyt, se tulee viereeni ja vaatii seuraa kovaäänisesti.

Myös Jamilasta kaksikon side on niin vahva, että hän kutsuu Oceania kumppanikseen.

– Ocean saa minut nauramaan joka päivä ja välillä itkemäänkin. Kun sillä on huono päivä, kuulen jo ääntelyn sävystä, että nyt ärsyttää. Mutta on ihanaa, ettei se jää hautomaan kiukkuaan kuten me ihmiset.

Sinikelta-arat voivat elää jopa 80-vuotiaiksi, joten Jamilalle Ocean on todennäköisesti loppuelämän lemmikki.

Viime vuonna työstressin painaessa ja hoitokulujen juostessa Jamila mietti, pystyykö hän tarjoamaan linnulle riittävän hyvän elämän. Hän tuli siihen tulokseen, että haluaa yrittää.

– Ocean on tuonut elämääni niin paljon iloa, hellyyttä ja rakkautta. Olen onnellinen saadessani jakaa arkeni sen kanssa.

Varjon lailla vierellä

Pelkkää rakkautta. Ranskalainen Vanessa Czerwinski ei pysty keksimään yhtäkään huonoa puolta lemmikistään, nelivuotiaasta berninpaimenkoira Opalesta.

Perheen Länsi-Ranskan maaseudulla sijaitsevalla tilalla elää myös kissa, vuohia ja kanoja, mutta Vanessan mukaan suhde koiraan on erilainen sen vastavuoroisuuden vuoksi.

– Opale on ensimmäinen koirani, joten en tiennyt, miten kovasti se voi omistajaansa kiintyä. En ollut osannut valmistautua siihen, miten syvä yhteys välillemme syntyisi.

Ennen koiran hankkimista Vanessa teki paljon taustatyötä tutkimalla eri rotuja. Hän halusi lempeän koiran, jonka luonne sopisi lapsiperheeseen. Ja sellaisen hän sai.

– Opale on mitä rakastettavin ja rakastavin perhekoira. Se on aina valmis haleihin ja leikkimään lasten kanssa.

Kun Opale saapui Czerwinskeille, lapsia oli vain yksi, tuolloin 6-vuotias esikoinen. Nyt perheessä on myös 2- ja 3-vuotiaat taaperot, jotka Opale on ottanut suojiinsa.

Pihalla koira vahtii laumaansa herkeämättä, ja jos lapset itkevät, se hakeutuu huolestuneen näköisenä viereen.

– Olen ollut hämmästynyt siitä, miten vahvasti Opale aistii tunnetiloja ja kokee itsekin asioita, Vanessa sanoo.

Koiraa vaivasi eroahdistus

Pentuna Opale leimautui voimakkaasti Vanessaan ja kärsi joutuessaan tästä eroon työpäivien ajaksi. Perhe haki eroahdistukseen apua eläinlääkäriltä, joka kehotti totuttamaan koiraa määrätietoisesti myös yksinoloon.

Koiran vartuttua tilanne helpottui, mutta edelleen Vanessa on Opalen ykkösihminen.

– Se johtuu varmaan siitä, että olen alusta asti ollut päävastuussa koiran hoitamisesta. Ja ennen kaikkea ruokkimisesta, Vanessa naurahtaa.

Kun Vanessa lähtee ulos, Opale kulkee varjon lailla hänen kannoillaan. Vanessa ei koe kiihkeää kiintymystä rasitteena, sillä hän nauttii koiransa seurasta vähintään yhtä paljon.

Päivittäin kaksikko käy pitkillä kävelyillä kotipaikkansa Salles-Lavaletten kuvankauniissa maisemissa.

– Asumme niin rauhallisella seudulla, ettei Opalen koskaan tarvitse käyttää pantaa tai hihnaa. Mutta ei se kyllä jättäisi minua ilmankaan niitä.

Lue lisää:

• Hyvinvointi

  Erossa Miki-koira jäi Essille, 26 – ”En ole koskaan kokenut niin vahvaa eläimen osoittamaa empatiaa”

• Julkkikset

  Pete Parkkosen kotona majailee koiria, joita kukaan ei halunnut: ”Minun tehtäväni on selvittää, minne se sopisi”

• Ihmiset ja suhteet

  Ystävä antoi yksinäiselle Yonalle oman koiransa, ja siitä alkoi elämänkumppanuus: ”Nukun koiran kanssa lusikassa”