Verenmyrkytys vei Heli Lyytikäiseltä, 52, kaikki raajat – elämän se muutti koko perheeltä: ”Haluaisin silittää lasten hiuksia”
Hevosten kuvat ja lasten piirrokset pitivät Heli Lyytikäistä, 52, pinnalla, kun hän toipui raajojensa amputoinnista. – Haluan olla vähän hullu ja aggressiivinen, jotta selviydyn, Heli sanoo.
Heli Lyytikäinen menetti raajansa bakteerin takia.
Hevosten kuvat ja lasten piirrokset pitivät Heli Lyytikäistä, 52, pinnalla, kun hän toipui raajojensa amputoinnista. – Haluan olla vähän hullu ja aggressiivinen, jotta selviydyn, Heli sanoo.
Tuuli pöllyttää Pantsa-ruunan harjaa. Heli Lyytikäinen painaa poskensa hevosen päätä vasten. Hän haistaa sen tuoksun ja tuntee poskellaan pehmeän karvan.
Vaikka Heli ei pysty silittämään Pantsaa omin käsin, hän pystyy taluttamaan hevosta liinassa ympäri kenttää. Jo se on lähestulkoon ihme, sillä lääkärit olivat antaneet Helille kuuden prosentin mahdollisuuden selviytyä hengissä. Bakteerin aiheuttama verenmyrkytys tuhosi hänen kehonsa niin, että häneltä piti amputoida sekä kädet että jalat.
Kun Heli makasi sairaalassa, hän katseli huoneensa seinälle tuotuja kuvia ja teki mielikuvaharjoituksia. Seinällä oli lasten tekemiä piirroksia mutta myös kuvia hevosista. Heli elätteli mielessään ajatusta, että hän pystyisi vielä jatkamaan hevosharrastusta, joka oli ollut osa hänen elämäänsä aina.
Hänen halunsa kuntoutua ja päästä eteenpäin on ollut raivoisa.
On mysteeri, mistä perusterve Heli sai bakteerin
Elettiin vuoden 2017 viimeistä perjantaita, kun Heli alkoi tuntea olonsa huonoksi. Aivan kuin joku olisi pistellyt puukolla käteen ja kainaloon. Hän teki loppuun työpäivänsä automyyjänä savonlinnalaisessa autoliikkeessä ja lähti sen jälkeen päivystykseen.
Sairaalasta hänet passitettiin kotiin ja neuvottiin ottamaan särkylääkettä. Hänen vointinsa heikkeni, kuume nousi ja hän alkoi oksennella. Heli soitti illalla uudestaan päivystykseen, mutta koska hänellä ei ollut neurologisia oireita, hän sai ohjeen seurata vointiaan. Seuraavana aamuna puoliso vei hänet päivystykseen. Tuolloin Helin tulehdusarvo oli yli 200. Hänet otettiin osastolle ja hänelle alettiin antaa kipulääkettä ja nesteytystä.
Kului vielä yksi yö. Varhain uudenvuodenaaton aamuna todettiin, että Helin veri on täynnä bakteereja. Vihdoin hän alkoi saada antibiootteja. Kun hänen hengityksensä vaikeutui, hänet siirrettiin teholle.
– Ymmärsin tuolloin, että tilanteeni oli vakava. Ennen kuin minut nukutettiin, miehelle ja lapsille kerrottiin, että en ehkä enää herää.
Ambulanssimatkalla Kuopion yliopistolliseen sairaalaan Heli taisteli hengestään. Perhe – mies Marko sekä tuolloin 9-vuotiaat kaksostytöt ja 10-vuotias esikoinen – ajoivat perässä.
On edelleen mysteeri, mistä perusterve Heli oli saanut bakteerin elimistöönsä. A-ryhmän streptokokkibakteeri pyogenes teki pahaa tuhoa. Helille tuli septinen sokki, toksinen sokkioireyhtymä ja veren hyytymishäiriö. Häneltä pettivät maksa, munuaiset ja keuhkot.
Teho-osastolla Heliä pidettiin nukutettuna viisi päivää.
”Se on kuulkaa lapset sillä tavalla, että tuo äiti taitaa selvitä”
Lapset eivät halunneet palata Kuopiosta kotiin Savonlinnaan ennen kuin selviäisi, miten äidille käy. Kun Heli heräsi, perhe seisoi hänen sänkynsä vieressä.
Helille on jäänyt mieleen Markon toteamus.
– Make sanoi, että se on kuulkaa lapset sillä tavalla, että tuo äiti taitaa selvitä.
Heli ei pystynyt puhumaan, sillä hänellä oli suussa hengitysputki.
– Yritin kauheasti elehtiä hoitajille, että ottakaa tämä putki hiiteen, tämä on kamala. Mutta hoitajat antoivat ahdistuslääkettä. Lopulta Make selitti, että se haluaa tuon putken pois.
Helin pää ja keuhkot toimivat. Se oli positiivinen uutinen, sillä hänellä oli ollut paljon verihyytymiä, jotka olisivat voineet aiheuttaa veritulppia.
Kun Heli nostettiin sähkösängyllä istuma-asentoon, hän näki jalkansa. Säärille oli tehty faskiotomia eli turvonnutta lihasta ympäröivät lihaskalvot oli avattu paineen hellittämiseksi. Iho oli vedetty sivuun.
Kädet olivat kääreissä. Kun ne avattiin, Heli näki kuivat, kippuraiset sormet ja sinisenmustat kämmenet.
– Se oli painajaista, mutta en jaksanut reagoida oikein mitenkään. Olin kuin märkä rätti, kaikki voimani olivat poissa ja olin lääkkeiden turruttama. Analysoin tilannetta kuitenkin aika rationaalisesti. Ajattelin, että jaloista ei taida enää tulla mitään. Kuolioon menneet kädet olivat sen näköiset, että ymmärsin heti, että niistä on päästävä eroon tai ne tappavat minut.
Amputaatiosta keskusteltiin lääkäreiden kanssa useaan otteeseen. Helin kädet amputoitiin kyynärvarresta ja jalat hieman polvien alapuolelta.
”Ihmiset kommentoivat, etteivät jaksaisi elää vastaavassa tilanteessa. Onkohan noin?”
Heli pitää itseään onnekkaana siinä mielessä, että hän pääsi itse toteamaan tilanteen. Monet heräävät vasta amputaation jälkeen.
Leikkauksia jouduttiin tekemään useita. Helin tullessa sairaalaan eräs anestesialääkäri oli todennut, että potilas ei eläisi tuntiakaan.
– Aina uuteen leikkaukseen mennessä vilkuttelin sille lääkärille, että hei hei, tässä mennään.
”Olen mennyt kauhealla raivolla eteenpäin”
Käännä kylkeä, nosta kättä, nosta jalkaa, nouse istumaan, istu. Kuntoutus aloitettiin heti, sillä vakava sairastuminen ja usean viikon tehohoito olivat romahduttaneet Helin kunnon nollapisteeseen.
Heli oli sairaalassa yhteensä kahdeksan ja puoli kuukautta, syyskuuhun 2018 asti. Kesällä, kun mittari näytti 30 lämpöastetta, hän opetteli kävelemään proteesien kanssa.
– Olen mennyt kauhealla raivolla eteenpäin. Vaikea sanoa, mistä sellainen sisu tulee. Usein ihmiset kommentoivat, että he eivät jaksaisi elää vastaavassa tilanteessa. Onkohan noin? Eihän muuta vaihtoehtoa ole.
Terapia on auttanut selviytymään. Heli vertaa, että terapiassa käyminen on vähän kuin siivoaminen: kun siivoaa, kukaan ei huomaa, mutta jos jättää siivoamatta, kaikki huomaavat. Psyykelääkkeitä hän ei ole halunnut.
– Ne vievät minusta terän. Haluan olla vähän hullu ja aggressiivinen, jotta selviydyn. Ihmisessä pitää olla kulmia.
Helillä on roisi huumorintaju, ja se on auttanut näkemään monet traagiset tilanteet hupaisina. Hän kertoo, miten ”karkasi” kerran sairaalasta Kuopion Carlsonille ostamaan lenkkareita proteeseihin. Hän oli liikkeellä pyörätuolilla, jalassa olivat ruosteenruskeat sairaalahousut, jotka oli tynkien kohdalta solmittu.
– Kysyin myyjältä, että onko teillä numeron 39 lenkkareita. Myyjä katseli minua hetken ja kävi sitten hakemassa kengät.
Sairaala-aikaan liittyy myös eräs kaunis muisto. Kesäkuussa 2018 Heli ja Marko vihittiin KYSin kappelissa. Pariskunta oli ollut yhdessä 14 vuotta, mutta aina oli ollut jotain tähdellisempää tekemistä kuin naimisiinmeno. Nyt se tuntui kuitenkin tärkeältä.
Heli istui pyörätuolissa harmaassa trikoomekossa. Hänellä oli kukkia hiuksissaan. Paikalla olivat vain lapset sekä todistajina Helin sisko ja tämän ystävä. Lääkärikuoro lauloi Suvivirren.
Ensimmäinen käsiproteesi oli ”katastrofikäsi”
Äidin vammautuminen mullisti koko perheen elämän. Heli joutui jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle eikä hän pärjää ilman henkilökohtaista avustajaa.
Lapsille äidin tyngät olivat aluksi niin kauhea asia, että he eivät halunneet edes nähdä niitä. Sitten lapset antoivat tyngille nimet: Milli ja Molli sekä Pilli ja Pulla. Nimeäminen auttoi sopeutumaan asiaan.
”Haluaisin silittää lasten hiuksia ja tuntea hevosen pehmeän talvikarvamahan.”
Heli muistelee ensimmäistä vasemman käden proteesiaan, jonka hän nimesi katastrofikädeksi. Kädessä oli kaksi asentoa, auki ja kiinni. Kun se meni kiinni, se puristi sellaisella voimalla, että kaikki pelkäsivät sitä.
– Kerran käsi tarttui ylähuuleeni, veri vain tirskui, ja kerran poikani sai mustelman, kun käsi nappasi hänen kyljestään kiinni. Ainut hyvä puoli siinä oli se, että sillä sai tiukkaan juuttuneen bensatankin korkin auki.
Nyt käsissä on akuilla toimivat myoelektroniset proteesit, joiden anturit reagoivat kyynärvarren lihasten aktivoitumiseen. Heli pystyy muun muassa käyttämään kännykkää ja padia näppäinkynällä, kirjoittamaan, piirtämään, syömään sekä siivoilemaan ja järjestelemään paikkoja.
Hän pystyy myös meikkaamaan.
– Ihan vaan sen takia opettelin, kun minulle sanottiin, ettei onnistu.
Helin jalkaproteeseissa ei ole elektroniikkaa.
– Niiden kanssa on ihan ok kävellä. Se on vain neljä kertaa rankempaa kuin tavallisilla jaloilla.
Heli kertoo kerran seisoneensa proteeseineen päivineen Alkon jonossa viinipullot kainalossa, kun takaa tuli vanha mies kepin kanssa ja kysyi, että saako hän vähän etuilla, kun hän on tällainen invalidi. Heli väisti kiltisti.
Hevosen selkään – kaikesta huolimatta
Jos olisi ollut valinnanvaraa, Heli olisi luopunut mieluummin jaloistaan ja pitänyt kädet.
– Käsillä voi tehdä niin monia asioita ja niissä on valtavasti tuntoa. Haluaisin silittää lasten hiuksia ja tuntea hevosen pehmeän talvikarvamahan. Se on niin paksu, että sinne uppoaa koko käsi.
Heli on ollut intohimoinen heppa- ja ravityttö pienestä pitäen. Ensimmäisen oman hevosensa hän hankki 26-vuotiaana. Tällä hetkellä hevosia on vain yksi – 15-vuotias Pantsa. Sen Heli on kasvattanut itse varsasta asti.
Kesäkuussa 2019 Heli istui ensimmäistä kertaa vammautumisensa jälkeen hevosen selässä. Käsien tynkiin oli pujotettu lenkkiohjaimet, jalkaproteesit olivat lenkeillä kiinni jalustimissa.
– Ratsastin ympäri maneesia. Se tuntui luontevalta ja mukavalta, mutta samalla realisoitui se, että paluuta entiseen ei ole. En enää ikinä hyppäisi esteitä, ja hankalat hevoset pitäisi jättää toisille.
Kotiliesi.fi: Ratsastus häivytti Pirkon, 58, Menieren taudin oireet: ”Hevonen opetti luottamaan”
Koska reidet ja polvet ovat tallella, Heli saa hevosen väistämään, peruuttamaan ja tekemään etu- ja takaosakäännökset. Hän saa hevosen raville, laukkaankin.
Ratsastaminen vaatii kuitenkin isot järjestelyt, joten se on jäänyt vähemmälle. Onneksi hevosten kanssa voi olla muutenkin: Heli pystyy ajamaan hevosta sekä taluttamaan ja juoksuttamaan liinassa.
Viime syksynä Kela myönsi Helille tiukan väännön jälkeen ratsastusterapiaa. Fysioterapeutti kehuu Helin taitoja, asennetta ja motivaatiota. Tasapainon kehittyminen tekee proteeseilla kävelyn koko ajan paremmaksi. Heliä voi myös haastaa, eikä hän lannistu, jos jokin asia ei heti onnistu.
– Onneksi tieto ja ymmärrys hevosista ei katoa, vaikka raajat menivätkin. Se pitää päänkin kasassa. Hevosten kanssa touhuaminen vaatii totaalista läsnäoloa ja kaikki maailman murheet unohtuvat, Heli miettii.
Hevosen käsittelyä varten, ja muihinkin tarpeisiin, Helille on teetetty ”kärsät” eli silikoniproteesit, joiden päässä on neljä reikää. Niihin voi kiinnittää koukulla vaikkapa ohjaimet tai liinan.
Pantsan katse on lempeä, kun se seuraa proteeseilla kävelevää emäntäänsä. Heli sanoo hevosen ymmärtävän, että hän ei ole niin kuin ennen. Heli ei enää ratsasta Pantsalla, sillä hevoselle voisi tulla turvaton olo, kun tuttu ratsastaja tuntuukin selässä erilaiselta.
Niinpä hän taluttaa Pantsaa ympäri kenttää ja ohjeistaa sitä pysähtymään ja kääntymään. Kiitokseksi Pantsa saa silityksen ”kärsällä”. Hevosen läheisyys tuntuu Helistä rauhoittavalta. Samalla se on sellaista elämää, mitä heppatytön elämän kuuluukin olla, kaikesta huolimatta.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous