Yksi harha-askel viidakossa muutti Freian elämän: ”Olen ajatellut, että se oli enkeli, joka tuuppasi minut polulta”
Freia Luminka, 42, oli näkymätön tyttö, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi. Sittemmin hän on kiertänyt puoli maailmaa aavikosta viidakkoon. Oma paikka löytyi saarelta Karibialla.
”Minulla on vahva kutsumus jakaa kaikkea oppimaani.”
Freia Luminka, 42, oli näkymätön tyttö, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi. Sittemmin hän on kiertänyt puoli maailmaa aavikosta viidakkoon. Oma paikka löytyi saarelta Karibialla.
”Vain yksi harha-askel viidakkopolulta ja jalkani lipesi. Kirkaisin ja putosin pysähtyäkseni lopulta puskaan neljä metriä alempana. Hetken kuluttua hämärän keskeltä ilmestyi taskulampun valokiila ja käsi, joka auttoi minut takaisin ylös. Tuntemattomaan auttajaan tukeutuen kinkkasin takaisin majapaikkaani leirintäalueelle.
Myöhemmin olen ajatellut, että se oli enkeli, joka tuuppasi minut polulta. Oli helmikuu 2013, ja olin vapaaehtoistyössä Ecuadorissa. Tarkoitukseni oli ollut jatkaa matkaa varhain aamulla kohteeseen. Revennyt polven nivelside pakotti minut kuitenkin jäämään paikoilleni.
Lähdön lykkäämiseen oli toinenkin syy: auttajani, ranskalainen komistus Axel. Olimme salamarakastuneet, joten hänkin muutti matkasuunnitelmiaan ja jäi seurakseni.
”Olen ajatellut, että se oli enkeli, joka tuuppasi minut polulta.”
Toivuttuani matkasimme yhdessä Peruun, jossa vietimme kaksi viikkoa. Sitten minun oli aika palata Suomeen. Lentokoneessa tunsin, että sydämeni lentää aivan toiseen suuntaan kuin kone.
Taitelijaperheen tarkkavaistoinen lapsi
Kasvoin taiteilijaperheessä. Isäni oli kuvataideopettaja Oriveden opistossa, äiti veti kuvataidekoulua. 1980-luvun nousukiidossa kavereiden perheisiin hankittiin kilvan mööpeleitä mikroaaltouunista videonauhureihin. Oman kotini rikkaus olivat ihan muut asiat.
Olin jo lapsena tarkkavaistoinen, aistin helposti ihmisten välisiä ristiriitoja. 12-vuotiaana näin unen, jossa vanhempani erosivat. Kuusi vuotta myöhemmin avioero tapahtui juuri niin kuin unessani.
Teini-iässä tunsin itseni kummajaiseksi. Ikätoverit alkoivat kiinnostua seurustelusta ja alkoholista, mutta en itse ollut valmis vielä kasvamaan tytöstä naiseksi.
Halusin pitää kiinni omasta taikamaailmastani, kiipeillä puissa ja leikkiä legoilla. Erilaisuuden kokemusta lisäsivät paksut silmälasit. Päästyäni niistä eroon 17-vuotiaana aloin avautua maailmalle ja maailma minulle.
25-vuotiaasta ei ollut vielä psykologin työhön
Kiinnostuin psykologiasta ja henkisyydestä. Alan kirjoja tutkiessani tajusin, ettei minulla olekaan leimaa otsassa. Kohtaloani ei ole ennalta saneltu, vaan voin vaikuttaa siihen itse.
Päiväkirjaani kirjoitin, että minusta tulee psykologi, tanssija ja kirjailija. Pääsinkin yliopistoon opiskelemaan psykologiaa. Kolmen vuoden opintojen jälkeen tuli teoriaähky. Havahduin siihen, etten kaksivitosena olisi vielä kypsä käytännön työhön. Tarvitsin lisää elämänkokemusta.
Kesän 2001 vietin Galwayssa Irlannissa. Siellä kohtasin sirkustaiteilija Jimin, joka houkutteli minut kokeilemaan pariakrobatiaa. Kavuttuani hänen olkapäilleen koin samanlaista riemua kuin lapsena puihin kiipeillessä. Siitä alkoi kehollinen vallankumoukseni, ja hakeuduin kolmevuotiseen tanssijakoulutukseen. Se tuki psykologin opintojani: kaikki ei tapahdu vain korvien välissä, vaan ihmistä pitää tarkastella kokonaisuutena.
Valmistuttuani työskentelin muun muassa Syömishäiriökeskuksessa. Se oli alkupotku uralleni, jonka olen tehnyt tyttöjen ja naisten voimaantumisen teemojen äärellä. Mutta pitkän kouluputken jälkeen mieli paloi seikkailemaan.
Kolme vuotta kului OssiBussin kyydissä
Ei mitään järkeä! Niin kaikki varoittelivat, kun päätin silloisen kumppanini Gabrielin ja neljän muun taiteilijan kanssa reissata Euroopan halki Intiaan. Missionamme oli tarjota taidetyöpajoja lapsille. Kulkuvälineemme oli vaatimattomaksi matkailuautoksi muutettu 1970-luvun OssiBussi.
Kävimme vessassa puskissa ja peseydyimme luonnonvesissä.
Kieltämättä itsekin salaa toivoin, että voisinpa saada matkan tarjoamat kokemukset ilman siihen väistämättä liittyviä haasteita. Mutta kun sehän juuri oli se pointti! Reissu kesti kolme vuotta, ja päädyimme lopulta Intian sijaan Kirgisiaan. Tärkeimmät oppini olivat:
1. Onni löytyy yksinkertaisista asioista.
2. Kaikki järjestyy. Kerran kytkin hajosi keskellä Kazakstanin aavikkoa 40 asteen helteessä ja juutuimme lentohiekkaan. Työntämällä ja kitkuttelemalla saimme bussin liikkeelle.
3. Ihmeitä tapahtuu. Koko matka oli ihme. Jos olisimme uskoneet lannistajia ja jääneet kotiin, monta ihmeellistä asiaa olisi jäänyt kokematta.
Vuosi Suomeen palaamisen jälkeen tiemme Gabrielin kanssa erkanivat. Olimme olleet kasvukumppaneita ja ymmärsimme, että kasvu pysähtyisi, jos emme eroa.
Minulla on vahva kutsumus jakaa kaikkea oppimaani. Toimin kuusi vuotta Maria Akatemiassa ehkäisevän väkivaltatyön asiantuntijana. Alkupuolella koin myötätuntouupumuksen, jolloin kyseenalaistin ammatinvalintani. Itsetutkiskelun jälkeen opin vetämään tarkat rajat auttajantyössäni.
Asumme viidakon ja vuorten ympäröiminä
Lähdettyäni Etelä-Amerikasta emme olleet Axelin kanssa määritelleet suhteemme jatkoa. Pian hän kuitenkin palasi perässäni Eurooppaan, ja muutaman vuoden elimme etäsuhteessa. 2017 mies muutti Suomeen sillä ehdolla, että kolmen vuoden kuluttua lähtisimme sinne, missä pippuri kasvaa.
”Viisi vuotta olemme eläneet toivomisen ja pettymisen kierteessä.”
Päädyimme Guadeloupelle Karibialle. Nyt tuntuu, että tänne myös jäämme. Asumme viidakon ja vuorten ympäröiminä, ja teen etänä valmennustyötä naisille Suomeen.
Jo suhteemme alkuvaiheessa sain näyn, että Axelin ja minun välissä oli tummatukkainen pikkutyttö, meidän lapsemme. Vähän myöhemmin Axel paljasti nähneensä monena yönä unta samasta tytöstä. Minulle jäi vahva tunne, että jonakin päivänä hän ilmestyy elämäämme. Viitisen vuotta sitten lapsen kaipuu voimistui.
Sen jälkeen olemme eläneet toivomisen ja pettymyksen kierteessä. Nyt olen alkanut hyväksyä sen vaihtoehdon, ettei vauvaa tulekaan. Meillä on hauskaa yhdessä, ja uutta voi synnyttää muillakin keinoilla. Olen kirjoittanut tarinani kirjaksi, jonka toivon vielä löytävän tiensä lukijoille. ”
Juttu on julkaistu Annan numerossa 36/2022.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous