Ihmiset ja suhteet

Itsemurha rikkoo myös läheiset

Teksti:
Anna.fi
Kuvat:
Istock

Läheisen itsemurhasta jäljelle jää joukko rikkinäisiä ihmisiä. Suruprosessi on pitkä, eikä oikeaa kaavaa ole. Sinä et jaksanut elää, miten jaksamme me?

Anna-Leena Härkönen on tarttunut kipeään aiheeseen, läheisten tuskaan, kirjassaan Loppuunkäsitelty. Härkönen käsittelee teoksessaan pikkusiskonsa Killin itsemurhaa. Hän painottaa kirjassaan, ettei itsemurha ole valinta: ”Se on sitä, ettei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa.”

Härkösen kirja on omakohtainen tunnetilitys pikkusiskon itsemurhan jälkeisestä surusta. Vaikka tunteet heiluvat epäuskon, itsesyytösten ja tuskan välillä, häneltä löytyy ymmärrystä ja loputonta rakkautta pikkusiskoaan kohtaan.

”Me sanomme, että tämä on helvetti. Mutta meillä on kaiken tämän keskellä helpompaa kuin sinulla oli, sillä meidän helvetissämme saa välillä hengähtää. Sinun helvetissäsi ei ollut enää taukoja”, kirjoittaa Härkönen.

Itsekäs teko vai ainoa mahdollisuus?

Moni näkee itsemurhan itsekkäänä tekona, toinen kutsuu pelkuruudeksi kohdata elämän ongelmat. Mutta kun rakas ihminen kärsii löytämättä ulospääsyä ahdingostaan, ovatko itsekkäitä läheiset, jotka vaativat häntä jaksamaan heidän takiaan?

Anna-Leena Härkönen suuttuu kirjassaan syytöksistä.  ”Emmehän me tuomitse niitäkään, jotka heittäytyivät keskitysleireissä sähköaitaa vasten”, hän sivaltaa.

Hän näkee siskonsa ratkaisussa luottamuksen perheen voimaan. ”Sun siskosi tavallaan siirsi taakkansa teille, hän sanoo kotiovellani. Olen pitkään hiljaa. Niin, sanon sitten. Se jätti sen meille, koska me jaksetaan se kantaa.”

Suomen Mielenterveysseuran SOS-keskuksen johtaja Outi Ruishalme näkee työssään läheisten surun ja hämmennyksen.

– Läheisestä itsemurha on usein itsekäs ratkaisu. Se ei kuitenkaan ole kohdistettu läheisille, vaan on usein ainoa keino päästä pois ahdistavasta tilasta. Se on toive, että olo helpottuisi, Ruishalme toteaa hiljaa.

Suruprosessi – matka anteeksiantoon

”Nyt on taas yksi päivä eletty loppuun (–). Siinä on koko tämän tuskan kuva. Hiljaista kitumista minuutista toiseen, tunnista toiseen. Yksi päivä on jo saavutus, jota pitäisi juhlia”, Härkönen kuvaa tekstissään.

Suruprosessi on Ruishalmeen mukaan kaikilla hyvin yksilöllinen. Traumaattisissa kriiseissä on kuitenkin aina yhteneväisyyksiä.

–  Ensireaktio on shokki, sillä ihminen ei usein ole osannut varautua läheisen itsemurhaan. Asiaa on vaikea hyväksyä. Jotkut tulevat hysteerisiksi, toiset taas ovat näennäisesti tunteettomia. Mielen valtaa epäusko ja asian kieltäminen, Ruishalme kuvaa.

– Reaktiovaiheessa hyväksytään tapahtunut, ja sitä seuraa usein pelon, vihan, syyllisyyden, häpeän ja surun tunteiden sekamelska. Ehkä ’maalina’ voisi olla anteeksianto, hän pohtii.

Shokin keskellä moni läheinen katsoo kriittisenä peiliin: olisinko voinut estää sen? Mitä sanoo asiantuntija?

– Me teemme itsemurhan ehkäisytyötä, joten lähdemme siitä, että sen voi estää, Ruishalme pamauttaa.

–  Tiedostamme tietenkin, että kaikkia itsemurhia ei voi pysäyttää, ja läheisen kohdalla tämä on aina pelkkää jossittelua. Täytyy muistaa, että vastuu on kuitenkin aina yksilöllä. Hän tekee itse ratkaisut.

Yksi olkapää, kiitos

– Suru lähtee vain suremalla, Ruishalme lainaa vanhaa viisautta.

Lause tuntuu raadolliselta. Eikö tilanteeseen ole mitään helpotusta? Ruishalmeen mukaan on tärkeää, ettei tunnemyrskyyn jää jumiin.

– Jotkut tarvitsevat tässä apua. Esimerkiksi kriisiterapia auttaa kohtaamaan tunteet, hän muistutta

Ruishalme ei tuomitse lääkepurkkiinkaan tarttumista.

– Joissain tilanteissa lääkkeet ovat ihan hyviä, mutta ne eivät saa estää asian käsittelyä ja suruprosessin aloittamista.

Ystävien ja perheen tuki sekä erilaiset vertaistukiryhmät antavat voimaa. ”Otan osaa” on Härkösen mukaan hyvä lause lohduttaa omaista. Silti monet pakenevat vaikeaa tilannetta. ”Sä et varmaan halua puhua siitä, moni sanoo toiveikkaana. Mutta minä haluan puhua juuri siitä. He eivät itse halua puhua siitä”, Härkönen kirjoittaa.

Miksi teit sen?

Suomessa tehdään vuosittain noin 1200 itsemurhaa ja yrityksiä kymmenkertaisesti enemmän. Maailmanlaajuisesti itsemurhia on miljoona. Monen kohtalo jää avoimeksi. ”Oliko sinun viimeinen viestisi, ettet ollut minkään arvoinen? Että sinä vihasit itseäsi niin paljon, ettet voinut enää olla itsessäsi?”, Härkönen kysyy kirjassaan. ”Mutta täytyihän sinun tietää, että sinua rakastettiin, paljon. Missä meni vikaan?”

Maailmanlaajuisesti masennus ja mielisairaudet ovat syylistan kärjessä. Mielenterveyden ongelmat tai päihderiippuvuudet eivät kuitenkaan ole ainoita syntipukkeja, myös elämänkolhut ja yksinäisyys voivat ajaa kuilun partaalle. Voidaanko mielenterveys- ja päihdeongelmiin panostamalla ehkäistä itsemurhia? Ruishalmeen mukaan kyllä. Ongelmana on kuitenkin paljon puhuttu resurssipula.

– Välillä itsemurha-alttiita ei oteta vakavasti. Joskus tuntuu, että SOS-autolla Auroraan tuotu ihminen laitetaan suurin piirtein takaovesta pihalle, Ruishalme tuohtuu.

– Hoitopaikat ovat minimissään, ja toisinaan avohoito on suoranaista heitteillejättöä. Vaikka välillä tuntuu, että systeemi on kuuro, apua kannattaa silti hakea, Ruishalme kuitenkin rohkaisee.

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty. Kustannusosakeyhtiö Otava 2005.

Lisätietoja:

Valtakunnallinen kriisipuhelin: 010 195 202

Suomen Mielenterveysseura

Tukinet

Teksti: Heidi Niva / A4 Media Oy (18.10.2005)

X