Äiti, selvisin sittenkin!
Kun kirjoitan tätä on kulunut kolme vuotta siitä kun tulin äidittömäksi tyttäreksi. Vaikka jäähyväiset olivat pitkät mikään ei valmista ihmistä niin läheisen ihmisen kuoleman lopullisuuteen. Vaikka järjellä ymmärtää, että on helpotus kun kärsimys vihdoinkin päättyy, silti tunteet ottavat vallan. Ensimmäinen vaihe surussa oli vaikeaa koska en vaan halunnut hyväksyä sitä, että äitiä ei enää ole. Vaikka olin saanut valmistautua pitkään väistämättömään olin takertunut toivoon ja haluun uskoa, että joku ihme voisi tapahtua. Niin kauan kun on elämää on toivoa.
Sienijauheuute
Muistan vielä sen sienijauheuutteen jonka ystävämme oli tilannut Yhdysvalloista, jolla oltiin saatu uskomattomia tuloksia levinneen rintasyövän hoidossa. Takerruin siihen. Itkin ja rukoilin äitiä kokeilemaan tätä tuotetta. Ajattelin naiivisti, että tämä voisi olla käänteentekevää. Jälkeenpäin katsottuna tuntuu siltä, että pistin aivan tolkuttoman paljon energiaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan sen sijaan, että olisimme voineet surra yhdessä ja puhua oikeista asioista oikeilla sanoilla ja valmistautua tulevaan. Se ei vaan ollut mahdollista.
Äiti ei ollut valmis lähtemään
Ja minä en ollut valmis luopumaan hänestä. Ei vaan minun takia vaan myös siksi, ett hän oli lasteni rakkaimpia ihmisiä maan päällä. Äiti osasi rakastaa teoilla ja kai se on yksi syy miksi tyhjyys silloin tuntuu vielä konkreettisemmalta. Kysyin aina äidiltäni neuvoja asiassa kuin asiassa. Hän oli minun tukeni, turvani ja googleni. Pian äitini kuoleman jälkeen kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa meediolla. Ajattelin, että koska äitini oli nyt siirtynyt toiseen ulottuvuuteen hänen neuvokas sielunsa kyllä keksisi keinon miten antaa kuulua itsestään. Toiveikkaana siis käännyin meedion puoleen ja voitte varmasti kuvitella miten siinä kävi. En kokenut todellista yhteyttä, enkä tunnistanut meedion kuvailemaa ihmistä äidikseni. Ainoa hyvä asia siinä oli, että se auttoi hyväksymisprosessissa. Kävin paljon pitkillä kävelyillä niinä päivinä ja silloin sain kokea tilanteen joka on tuntunut jonkinlaiselta taivaan merkiltä.
Kohtaaminen tiiran kanssa
Linnut yleensä aina lentävät pois kun ihminen tulee lähelle, muttä tämä tiira istui 7 minuuttia aivan vierelläni sillan kaiteella ja katseli minua välillä. Tässä tilanteessa oli jotain hyvin lohdullista. Kun lopulta kaiken käytännön säätämisen jälkeen oli hautajaiset, olin aivan poikki. Äitini arkun näkeminen oli musertavaa. Itkin niin, että tuntui kuin kehoni olisi räjähtämässä koska sisälläni kasvanut paine ei löytänyt tarpeeksi ulospääsyä edes kyyneleiden muodossa. Helposti voin totea, että äitini menettäminen oli järkyttävintä mitä olin siihen mennessä kokenut.
Sunnuntait olivat pitkään vaikeimpia surussa, koska niitä vietettiin yleensä yhdessä äitini kanssa tiettyjä rutiineja noudattaen. Päivät menivät ja ikävä pysyi tasaisena mutta tunteet pulppusivat yön pimeinä tunteina jolloin saatoin itkeä tirauttaa tyynyyni. Olin usein myös kateellinen heille joilla oli omat vanhempansa elossa.
Seuraava vaihe olikin tarttua härkää sarvista
Jos tämä monsteri (rintasyöpä) oli syönyt äitini. Olisinko minäkin vaarassa, entä lapseni? Rutiinitarkastus tarkan radiologin silmien alla vahvisti epäilykseni. Olin onneksi kaikesta johtuen hyvissä ajoin liikenteessä ja alkoi tämän monsterin ulostelkeminen minun kehostani ja varmistus siitä, että ainakaan siinä muodossa kehossani ei olisi otollista maaperää tälle mörölle missä kasvaa. En voinut pelätä enkä laittaa päätä puskaan. Minun oli toimittava vaikka pelotti enemmän kuin koskaan. Luin sitaatin joka meni jotenkin näin ”mitä sinä uskallat, lapsesi myös uskaltaa”. Siinä oli ohjenuorani.
Tästä alkoi henkisen kasvun tie
Kun synnymme olemme yhtä suurta universaalista rakkautta, pikkuhiljaa vanhempamme lisäävät pelon agendaamme. Me jatkamme pelon ketjua siirtämällä aikuisina pelkojamme meitä ympäröiviin ihmisiin niin kuin vanhemmat meille ollessamme pieniä. Emme voi elää pelon kautta. Se on tuhon tie. Tämä oli itselleni suurimpia oivalluksia. Meidän pitää katkaista kierre jossa viemme pelon viestikapulaa eteenpäin sukupolvesta toiseen. Jos luulee pelon suojelevan meitä, se ei ole totta. Pelko saa meidät pistämään pään puskaan kuin jänis, tai hiekkaan kuin strutsi ja silloin vasta pelottavia asioita tapahtuukin. Päätin, että minun on katkaistava pelon kierre ja se on tapahtunut ja tapahtuu edelleen itsetutkiskelun, terapian ja anteeksiannon avulla. Se vaatii tahtotilaa muuttua paremmaksi versioksi itsestään. Eikä se ole helppoa, koska vanhat tavat istuvat tiukassa. Voit lähteä nuorena kotoa 17 vuotiaana ja ajatella, että nyt aion elää eri tavalla mutta niin kauan kun kannat vanhat uskomukset ja pelon siemenet mukanasi et pääse pelon kierteestä, etkä ole vapaa. Olet tavallaan menneisyyteni vanki.
Tällä tiellä olen, ja vanhaan ei ole paluuta
En halua siirtää pelkojani lapsille vaan haluan näyttää tietä ja opettaa ennemmin miten vaikeita asioita mennään kohti. Kun olen tehnyt tätä työtä itseni kanssa olen huomannut miten se vapauttaa paljon iloa ja rakkautta ympärilläni. Ajattelen edelleen äitiäni rakkaudella ja kaipauksella pävittäin, mutta siinä on mukana iloa ja kiitollisuutta siitä kaikesta mitä olen oppinut ja oivaltanut. Äiti on mukana kaikessa mitä teen ja vien hänen perintöä eteenpäin, mutta 2.0 versiona. Uskon, että äiti iloitsee tästä yhtä paljon kuin minä siellä pilvenreunalla.
Rakkaudella, Janina
Kommentit
Osanottoni❤️ On varmasti ollut niin kamalan järkyttävää! Ei me koskaan oltaisi valmiita luopumaan äideistämme.
Toivotan sinulle paljon voimia ja jaksamista surutyön keskellä. Hyvää kevättä ja kesää sinne myös🦋
Kommentit
Ihana kirjoitus ja kyyneleet valuivat kun luin. Mielessä se tuleva jonka joudun väistämättä myös kokemaan. Isäni kuoli jo kun olin 17-vuotias. Se oli siihen astisen elämän rankoin aika. Voimia ja rakkautta meille💖
Niin minullakin valui kyyneleet kun tätä kirjoitin. Voimia myös sinne elämään täysillä päivä kerrallaan. Hurjaa kuulla, että olet menettänyt isäsi niin hauraassa iässä, oma isäni kuoli vain kaksi vuotta ennen äitiä ja sekin oli kamalaa. Muistetaan kertoa läheisillemme niin kauan kun voimme joka päivä miten rakkaita he ovat. ❤️
Lukiessani kirjoitustasi luonnosta mietin, että nyt kyllä kuulostaa niin omilta ajatuksilta, että on pakko kommentoida jotakin. Sitten iski pupu pöksyyn ja jätin kirjoittamatta, mutta nyt iski kyllä niin lujaa, että on pakko! Oma äitinikin kuoli syöpään ja muistan miten syötin hänelle hainmaksaöljyä ja karoteenia, koska olimme jostakin lukeneet, että ne saattoivat hidastaa syövän leviämistä. Kieltäydyin puhumasta äitini kanssa kuolemasta, vaikka hän olisi kaivannut sitä. Halusin niin kovasti pitää toivoa yllä ja jotenkin kuvittelin, että puhuminen kuolemasta veisi tämän toivon ja jouduttaisi äitini kuolemaa. Kun hän viimeisen kerran lähti sairaalaan, niin hän sanoi meille perheelleen, ettei hän enää tule takaisin ja vielä silloinkin kieltäydyin uskomasta sitä. Vietin äitini kanssa viimeisen jouluaaton sairaalassa ja vasta viimeisen yön tunteina tajusin mitä tulee tapahtumaan. Se oli rankkaa. Yritin sinnitellä, etten kaada omaa tuskaani enää siinä vaiheessa hänen hennoille harteilleen, mutta äiti on aina äiti ja hän viimeisillä voimillaankin vielä kantoi huolta siitä, että varmasti jaksan eteenpäin (olin parikymppinen). Isäni oli ja on alkoholisti, joten äitini kuoleman jälkeen todellakin jäin käytännössä katsoen yksin.
Olimme äitini kanssa sopineet, että jos vain on mahdollista, niin äitini tulee jollakin tavalla kuolemansa jälkeen hyvästelemään. Hän sanoi tulevansa haukkana, siis lintuna, joka karttaa ihmistä aivan kuten Tiirakin. Seuraavana kesänä istuin illalla puutarhassa ja havahduin kun jokin iso laskeutui pihakoivuun. Kuului kimeä rääkäisy ja jo ennen kuin nostin katseeni muutaman metrin päässä olevaan koivuun tiesin, että siinä äiti nyt on. Puussa istui valtava haukka. Se katsoi hetken minua ja laskeutui pihagrillin savupiipun päälle. Kyyneleet virraten tajusin, että äiti tuli varmistamaan, että kaikki on ok ja kertomaan, että hänelläkin on kaikki hyvin.
Nykyään vietän äitienpäivää omien lasteni kanssa ja vaikka he eivät koskaan mummuaan tavanneetkaan, niin hän on läsnä kanssamme. Viemme hänen tarinaansa eteenpäin muistelemalla hänen elämäänsä ja sitä, miten ihana ihminen hän oli. Ja taas valuvat kyyneleet…
Ihanaa äitienpäivää ja kiitos, että jaoit tämän!
Koskettava kirjoitus, kiitos. Äidin menetys on vielä edessäpäin, hän on iäkäs mutta vielä hyväkuntoinen ja elämänhaluinen. Tuleva menetys pelottaa mutta kirjoituksesi oli rohkaiseva.
Olen suunnilleen ikäisesi nainen ja menetin 1,5 vuotta sitten äitini syövälle. Kyseessä oli rintasyöpä myös. Hyvin samanlaisia asioita, tuntemuksia ja valtavaa kaipausta olen kokenut. Ja lisäksi paljon kaikkea muuta. Sain kirjoituksestasi paljon voimaa. ❤️Itkin, kun tätä luin. Ihanaa äitienpäivää! Minulla on myös kaksi lasta, tyttö ja poika. Aika samanikäisiä kuin omasi.
Osanottoni❤️ Äidin menettäminen ja sen nostama tunnemyrskyjen sekamelska on niin raastavaa. Paljon on joutunut oppimaan itsestään uudenlaisena ihmisenä. Näin minusta tuntuu kun ei ole äitiä jolle puhua huolista ja ajatuksista. Äiti oli kuitenkin meidän ja myös lastenlasten ykkösfani. Kaipaamme häntä joka päivä. Paljon voimia sinulle ja perheellesi myös.
Hei Janina! Minä saattelin tänään äitini haudan lepoon. Korona vei hänet meiltä pois. Kaikki tapahtui niin nopeasti että olen vieläkin kuin sumussa. En voi ymmärtää tätä todeksi vieläkään. Vaikka olen viisikymppinen äidin menetys tuntuu epätodelliselta. Hautajaiset olivat hyvin pienimuotoiset vallitsevan tilanteen vuoksi. Paljon sukulaisia ja ystäviä ei päässyt saattamaan äitiämme viimeiselle matkalle. Muistotilaisuus pidetään myöhemmin. Mutta tämä on elämän kiertokulkua. Hyvää kevättä ja kesää sinulle ja perheellesi.
Osanottoni❤️ On varmasti ollut niin kamalan järkyttävää! Ei me koskaan oltaisi valmiita luopumaan äideistämme.
Toivotan sinulle paljon voimia ja jaksamista surutyön keskellä. Hyvää kevättä ja kesää sinne myös🦋