Janina Fry

Äiti, selvisin sittenkin!

Teksti:
Janina Fry

Kun kirjoitan tätä on kulunut kolme vuotta siitä kun tulin äidittömäksi tyttäreksi. Vaikka jäähyväiset olivat pitkät mikään ei valmista ihmistä niin läheisen ihmisen kuoleman lopullisuuteen. Vaikka järjellä ymmärtää, että on helpotus kun kärsimys vihdoinkin päättyy, silti tunteet ottavat vallan. Ensimmäinen vaihe surussa oli vaikeaa koska en vaan halunnut hyväksyä sitä, että äitiä ei enää ole. Vaikka olin saanut valmistautua pitkään väistämättömään olin takertunut toivoon ja haluun uskoa, että joku ihme voisi tapahtua. Niin kauan kun on elämää on toivoa.

Tämä kuva on viimeiseltä äidin ja minun yhteiseltä ulkomaanmatkalta. Minulle se oli työreissu mutta äitini ja tätini saivat nauttia Varsovan nähtävyyksistä.

Sienijauheuute

Muistan vielä sen sienijauheuutteen jonka ystävämme oli tilannut Yhdysvalloista, jolla oltiin saatu uskomattomia tuloksia levinneen rintasyövän hoidossa. Takerruin siihen. Itkin ja rukoilin äitiä kokeilemaan tätä tuotetta. Ajattelin naiivisti, että tämä voisi olla käänteentekevää. Jälkeenpäin katsottuna tuntuu siltä, että pistin aivan tolkuttoman paljon energiaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan sen sijaan, että olisimme voineet surra yhdessä ja puhua oikeista asioista oikeilla sanoilla ja valmistautua tulevaan. Se ei vaan ollut mahdollista.

Kuva samalta Varsovan reissulta.
Tätini Benita ja äitini Hotel Bristolin aulabaarissa Varsovassa.
Kielimuurin takia saimme huonepalvelusta yhdeksän kuppia teetä vaikka olimme tilanneet kolme. Nauroimme aivan hulluna tälle, koska asuimme yhdessä minisviitissä mutta se, että joku kuvitteli, että täällä bunkkaisi yhdeksän teenjuojaa oli hervotonta. Kuvassa hihittää tätini Benita.

Äiti ei ollut valmis lähtemään

Ja minä en ollut valmis luopumaan hänestä. Ei vaan minun takia vaan myös siksi, ett hän oli lasteni rakkaimpia ihmisiä maan päällä. Äiti osasi rakastaa teoilla ja kai se on yksi syy miksi tyhjyys silloin tuntuu vielä konkreettisemmalta. Kysyin aina äidiltäni neuvoja asiassa kuin asiassa. Hän oli minun tukeni, turvani ja googleni. Pian äitini kuoleman jälkeen kävin myös elämäni ensimmäistä kertaa meediolla. Ajattelin, että koska äitini oli nyt siirtynyt toiseen ulottuvuuteen hänen neuvokas sielunsa kyllä keksisi keinon miten antaa kuulua itsestään. Toiveikkaana siis käännyin meedion puoleen ja voitte varmasti kuvitella miten siinä kävi. En kokenut todellista yhteyttä, enkä tunnistanut meedion kuvailemaa ihmistä äidikseni. Ainoa hyvä asia siinä oli, että se auttoi hyväksymisprosessissa. Kävin paljon pitkillä kävelyillä niinä päivinä ja silloin sain kokea tilanteen joka on tuntunut jonkinlaiselta taivaan merkiltä.

Kohtaaminen tiiran kanssa

Linnut yleensä aina lentävät pois kun ihminen tulee lähelle, muttä tämä tiira istui 7 minuuttia aivan vierelläni sillan kaiteella ja katseli minua välillä. Tässä tilanteessa oli jotain hyvin lohdullista. Kun lopulta kaiken käytännön säätämisen jälkeen oli hautajaiset, olin aivan poikki. Äitini arkun näkeminen oli musertavaa. Itkin niin, että tuntui kuin kehoni olisi räjähtämässä koska sisälläni kasvanut paine ei löytänyt tarpeeksi ulospääsyä edes kyyneleiden muodossa. Helposti voin totea, että äitini menettäminen oli järkyttävintä mitä olin siihen mennessä kokenut.
Sunnuntait olivat pitkään vaikeimpia surussa, koska niitä vietettiin yleensä yhdessä äitini kanssa tiettyjä rutiineja noudattaen. Päivät menivät ja ikävä pysyi tasaisena mutta tunteet pulppusivat yön pimeinä tunteina jolloin saatoin itkeä tirauttaa tyynyyni. Olin usein myös kateellinen heille joilla oli omat vanhempansa elossa.

Seuraava vaihe olikin tarttua härkää sarvista

Jos tämä monsteri (rintasyöpä) oli syönyt äitini. Olisinko minäkin vaarassa, entä lapseni? Rutiinitarkastus tarkan radiologin silmien alla vahvisti epäilykseni. Olin onneksi kaikesta johtuen hyvissä ajoin liikenteessä ja alkoi tämän monsterin ulostelkeminen minun kehostani ja varmistus siitä, että ainakaan siinä muodossa kehossani ei olisi otollista maaperää tälle mörölle missä kasvaa. En voinut pelätä enkä laittaa päätä puskaan. Minun oli toimittava vaikka pelotti enemmän kuin koskaan. Luin sitaatin joka meni jotenkin näin ”mitä sinä uskallat, lapsesi myös uskaltaa”. Siinä oli ohjenuorani.

Tästä alkoi henkisen kasvun tie

Kun synnymme olemme yhtä suurta universaalista rakkautta, pikkuhiljaa vanhempamme lisäävät pelon agendaamme. Me jatkamme pelon ketjua siirtämällä aikuisina pelkojamme meitä ympäröiviin ihmisiin niin kuin vanhemmat meille ollessamme pieniä. Emme voi elää pelon kautta. Se on tuhon tie. Tämä oli itselleni suurimpia oivalluksia. Meidän pitää katkaista kierre jossa viemme pelon viestikapulaa eteenpäin sukupolvesta toiseen. Jos luulee pelon suojelevan meitä, se ei ole totta. Pelko saa meidät pistämään pään puskaan kuin jänis, tai hiekkaan kuin strutsi ja silloin vasta pelottavia asioita tapahtuukin. Päätin, että minun on katkaistava pelon kierre ja se on tapahtunut ja tapahtuu edelleen itsetutkiskelun, terapian ja anteeksiannon avulla. Se vaatii tahtotilaa muuttua paremmaksi versioksi itsestään. Eikä se ole helppoa, koska vanhat tavat istuvat tiukassa. Voit lähteä nuorena kotoa 17 vuotiaana ja ajatella, että nyt aion elää eri tavalla mutta niin kauan kun kannat vanhat uskomukset ja pelon siemenet mukanasi et pääse pelon kierteestä, etkä ole vapaa. Olet tavallaan menneisyyteni vanki.

Upeana juhlaan kirjani julkkareissa.

Tällä tiellä olen, ja vanhaan ei ole paluuta

En halua siirtää pelkojani lapsille vaan haluan näyttää tietä ja opettaa ennemmin miten vaikeita asioita mennään kohti. Kun olen tehnyt tätä työtä itseni kanssa olen huomannut miten se vapauttaa paljon iloa ja rakkautta ympärilläni. Ajattelen edelleen äitiäni rakkaudella ja kaipauksella pävittäin, mutta siinä on mukana iloa ja kiitollisuutta siitä kaikesta mitä olen oppinut ja oivaltanut. Äiti on mukana kaikessa mitä teen ja vien hänen perintöä eteenpäin, mutta 2.0 versiona. Uskon, että äiti iloitsee tästä yhtä paljon kuin minä siellä pilvenreunalla.
Rakkaudella, Janina

Äitini Porvoossa vappuna 2008.
X