Jenni Ukkonen

Blogipohdintaa

Teksti: Jenni Ukkonen

iIMG_4992 iIMG_5003

Tapasin eilen Anna.fi:n bloggaajia sekä tiimiä Anna.fi:n takaa. Meillä oli todella innostava ja mielenkiintoinen aamupäivä blogeistamme keskustellen. Välillä on vaan yksinkertaisesti niin hyvä päästä puhumaan muiden bloggaajien kanssa siitä, mitä milloinkin on tähän työhömme littyyen mielenpäällä: hyvin usein sitä nimittäin huomaa, että muut painivat aivan samanlaisten mietteiden kanssa, ja yhdessä puhumalla asia hahmoittuu mielessä paljon järkevämmäksi ja samalla helpommaksi ”selvittää”. Kuten aiemmin tällä viikolla mainitsinkin, ulkomailla asuessa tuo kollegoiden kasvotusten tapaaminen jää usein hyvin vähäiseksi, joten nämä parituntisetkin tekevät terää ja tuovat uutta puhtia omaan touhuun.

Olen kokenut kasvaneeni viimeisen vuoden, ja ennen kaikkea viimeisen puolivuotisen aikana huimasti vielä entisestäkin, mutta jotenkin tuntuu, etten osaa tuoda sitä kyllin hyvin esille blogissani; etten anna tarpeeksi omaa persoonaani teille, sillä olen niin monen vuoden ajan pyrkinyt pitämään monet asiat niin yksityisinä, että se raja sen välillä, mitä voin jakaa, ja mitä en halua jakaa, on alkanut mennä ihan sekavaksi. Nykyinen tilanteeni on kuitenkin se, että voisin aivan mainiosti jakaa enemmän elämääni (tietysti liikoihin yksityiskohtiin menemättä – jokaisen meidän on osattava vetää oma rajamme missä tahansa sosiaalisessa mediassa, olipa seuraajia sata tai sata tuhatta) tai ainakin persoonaani, eikä minulla olisi siinä menetettävää. Sen sijaan se voisi antaa paljon; niin minulle kuin teille. Te ehkä huomaisitte, ettei täällä kirjoittelekaan tylsä ja mielipiteetön ihmisrobotti, vaan oikea ihminen, jolla on annettavaa, sanottavaa ja mielipiteitä, ja joka käsittelee päivittäisessä elämässään melko varmasti samanlaisia asioita, kuin tekin. Kenties blogiin palautuisi sen myötä sellainen vahva vuorovaikutus, mitä muistan täällä aikoinaan olleen; silloin kommenttiosiossa käytiin monesti todella mielenkiintoisia keskusteluja, ja niitä saatettiin jatkaa vielä seuraavissakin postauksissa.

Te tiedättekin, että elän monessa mielessä melkoista muutosten aikaa. Jätin itselleni tärkeän työn muotialalla ja muutin poikaystäväni perässä ulkomaille, ja vaikka olen ollut alusta saakka sataprosenttisen varma siitä, että valinta oli ainoa oikea, en voi kieltää, ettenko olisi pariin otteeseen suonut ajatusta myös muille vaihtoehdoille. Entäpä jos olisikin jäänyt; olinhan kuitenkin yrityksessä, missä etenemismahdollisuudet olivat loistavat ja mitä kautta olisin voinut luoda mitä parhaimpia suhteita eri muotimerkkeihin ja suunnitteloihin. Ties minne se olisi johtanut!

Mutta sitten on tietysti myös se seikka, että kyseisen työn ja henkilökohtaisen elämäni välillä pallottelu alkoi loppua kohden tuntua itselleni melkeinpä liian raskaalta, ja työt lopettaessani tiesin, että olin saamassa paljon tarvimaani hengähdystaukoa. Varsinkin, kun vielä siitäkin huolimatta olen kuitenkin edelleen työllistetty koulutustani vastaavaassa asemassa, nyt vaan etänä. Silti välillä mietin, vaikuttaako tilanteeni muiden silmiin siltä, että olen heittänyt koulutukseni hukkaan ja alkanut kotivaimoilemaan alle 30-vuotiaana. Eikä siis sillä, että kotivaimoilussa olisi mitään pahaa, mutta kun me emme tosiaan ole naimisissa tai edes kihloissa, eikä meille ole tulossa lastakaan, ja minulle se, että voin kutsua itseäni riippumattomaksi kenestäkään on aina ollut identiteettini tärkeimpiä osasia. Kaiken tämän lisäksi yritän jossain määrin edelleen ymmärtää, ettei lontoolaisuus ja Lontoo olekaan enää se kenties olennaisin osa blogiani, kuten se vuosien ajan oli, vaan olen ikään kuin väliaikaisessa tilassa Münchenissa.

No mutta, nyt aloin ehkä kadottaa punaista lankaani. Ajatuksenani oli siis todeta, että eilisten keskustelujen myötä olen ehkä vihdoin valmis – ja ennekaikkea osaavampi – aloittamaan teidän kanssanne henkilökohtaisemmalta tasolta. Muutos ei tapahdu tässäkään tapauksessa yön aikana, mutta aloittamattahan ei koskaan voi päästä määränpäähänsä. Toivottavasti kuitenkin koette, että jatkossa jotain muutosta on havaittavissa, ja alatte tuntea minut ihmisenä hieman pintaa syvemmin. Mielestäni se voisi olla todella hyvä juttu.

 

BLOG PONDERING. Yesterday I met up with some bloggers and the team behind Anna.fi. We had a really inspiring and interesting morning discussing our blogs. Sometimes it’s just so good to get to talk about whatever is on the mind with the fellow bloggers; more often than not you realise that we are all pondering about the same things and by talking about it we can find solutions to make it better again. Like I mentioned earlier this week, when you live abroad you don’t get to meet your collegues so often face to face, so even just a few hours together can make a big difference.

I feel like I’ve grown so much during the past year, but most of all, during the last six months or so, yet I feel like I’m not showing it here on the blog as well as it comes across when you meet me; it’s as though I’m not giving enough of my real persona to you, because having kept so many things extremely private for so many years, the line between the things I can share and don’t want to share has gone difficult to understand. However, my situation at the moments allows me to share more with you (whilst of course keeping some boundaries in mind, just like everyone should when it comes to social media) without making sacrifices. On the contrary, I think it would give a lot; both to me and to you. Perhaps you would notice that there is a real human over here, with a lot to give and to say and who deals with same kinds of things as you do on a day-to-day life, rather than some boring nothing-to-say human robot. Perhaps this would also bring back the interesting discussion that there used to be on my comment sections, with conversations often continuing in the next post.

You already know that my life has seen quite a change lately. I left a job very dear to me in fashion and moved abroad to follow my boyfriend, and although I’ve never doubted it being the only right decision to make, there have been a couple of times I’ve thought about the other option. What if I had stayed; I was working in a company where I could have gone far and through which I had the opportunity to make great contacts with different brands and designers. Who knows where it would have taken me!

But then there’s the fact that it got really difficult to juggle between the job and my personal life and towards the end I knew that leaving would give me a much needed breather. Especially since I’m still able to be working in my own field; it’s just long-distance at the moment. But sometimes I wonder if other people see my situations as though I’m throwing my degree in the bin and have become a ”house wifey” at under 30. Not that there’s anything wrong with that, but it’s just that we’re not married or even engaged, nor are we having a kid anytime soon, and it’s always been so important for me to be independent. On top of all this, I’m still getting used to the idea that being a Londoner and living in London is no longer a significant part of my blog like it was for years, but instead I’m in this sort of a temporary state in Munich.

So even in that sense the change in my life has been a great one, although of course I’m enjoying it tremendously – otherwise I would have never left in the first place! I mean, it would have been so much easier to stay in London, where I had been building my life and career for the past five years and it was working, albeit slightly tiredly every now and then…

Anyways, I’m getting a bit sidetracked. My idea was to explain that thanks to the discussion we had yesterday, I think I’m ready – and able to – start getting more personal with you. It may not happen overnight, but if you never start, you will never get there. I hope you’ll feel like a change is taking place and in the future you get to know me a bit more on a personal level. I think I would like that. 

Seuraa minua: Bloglovin / Blogit.fi /Facebook / Instagram / Twitter

Lue myös

X