Lifestyle

Koenko yksinäisyyttä?

13.12.2018 Teksti: Jenni Ukkonen


”Musta olisi kiva kuulla sun sosiaalisesta elämästäsi enemmän. Älä ymmärrä väärin, mutta välillä on tullut mieleen, koetko yksinäisyyttä työskennellessäsi yksin kotona. Some tietty auttaa, mutta ei se sama ole kuin livetapaamiset.”

Tällainen viesti tuli eilen, ja aihe tuntui niin sopivalta, että innostuin pohtimaan sitä saman tien. Tämä on nimittäin asia, mitä aika ajoin pohdin omalta kohdaltani, ja mihin on nyt viime aikoina törmännyt myös uutisoinneissa; miten sekä vanhat että nuoret kokevat yksinäisyyttä ja miten pahalta se pahimmillaan tuntuu. Siispä aloin miettimään omalta kannaltani, kuinka koen sen, että vietän suurimman osan ajasta pitkät päivät yksin kotona, eikä mulla täällä Ras Al Khaimahssa ole suoraan sanottuna mitään suurta kaveripiiriäkään. Olenko yksinäinen?

Aina kun mietin tällaista sosiaalisuuteen liittyvää aihetta, mun on pohjustettava asiaa sanomalla, että olen introvertti ihminen (persoonaani pohdin enemmän kesällä, postauksessa Persoonallisuustyyppini ja kuinka hyvin se minua kuvastaa) ja nautin yksinolosta enemmän kuin suuressa porukassa olemisesta. Viihdyn omassa seurassani tai ihan pienessä porukassa, esimeriksi kahden kesken, vallan mainiosti, eikä mulla tule sellainen olo, että onpa tylsää, lähtisiköhän joku tekemään kanssani asiaa X. Suuressa porukassa useamman tunnin vietettyäni olen kyllä yleensä varsin iloinen, että olin kyseisessä sosiaalisessa tilanteessa, mutta mulla kestää myöskin ns. ”toipua” siitä – kerätä taas energiaa sen jäljiltä, että olen juuri käyttänyt paljon energiaa ollakseni sosiaalinen ja valpas. En ole (muistaakseni) koskaan elämässäni surrut sitä, ettei mulla ole suurta kaveripiiriä, vaan koen, että olen itse sen valinnut ja paremmaksi kokenut. Ne ihmiset, jotka päästän itseni lähelle ja joihin investoin aikaani ja energiaani, ovatkin minulle sitten todella tärkeitä ja heidät haluaisin mielelläni pitää elämässäni loppuun saakka.

Mieheni on täysin päinvastainen; tai no ei täysin, mutta hänellä on edelleen ystäväpiiri, joiden kanssa hän on ollut ystävä joko lukiosta tai jo sitä ennen (ja hassua kyllä, heistä suurin osa asuu nykyään Dubaissa, vaikka he kaikki ovat siis Lontoosta lähtöisin). Täällä hetkellä suurin osa meidän yhteisestä kaveripiiristä onkin siis mieheni kautta, mutta onnekseni hänen ystäviensä puolisot ovat kaikki uskomattoman ihania ja lämpimiä ihmisiä ja he ovat ottaneet myös minut osaksi porukkaansa. Mutta heitä tapaan (jo välimatkankin vuoksi) lähinnä silloin, kun me kaikki tai muutama pariskunta päättää tehdä jotain yhdessä. Täällä RAK:ssa mulla on juuri nyt yksi sellainen kaveri, jonka kanssa voin tehdä ns. tyttömäisiä juttua, kuten käydä pedikyyrissä tai naisten illoissa (siis asioita, mitä en mieheni kanssa niinikään tekisi), mutta itseasiassa myös häneen olen mieheni kautta aikoinaan tutustunut. Nyt alan varmaan kuulostaa jo ihan toivottomalta tapaukselta; ainoat sosiaaliset suhteeni tulevat mieheni kautta. No, näin ei tietenkään todellisuudessa ole, mutta tässä nykyisessä tilanteessa ne ”omat” ystäväni ovat eri maissa ja heitä harvemmin tulee siksi oikeasti nähtyä; skypen ja viestien kautta toki tulee pidettyä yhteyttä enemmän, mutta tosiaan, eihän se nyt aina ole aivan sama juttu, kun että menisi vaikkapa tekemään jotain yhdessä. Itse saan tosin voimaa ja energiaa myös puhelinkeskusteluista; ihan vaan se, että voin jutella läheisen ystävän tai perheenjäsenen kanssa, auttaa asioiden käsittelyssä ja antaa usein monet hyvät naurut, joiden myötä jaksaa taas seuraavaan kertaan. Mieheni tapaan myös läheisimmät ystäväni ovat muuten sellaisia, joilla on sitten omilla tahoillaan suuremmat kaveripiirit, tai he ovat pitäneet yhtä ystäviensä kanssa nuoresta saakka. En sitten tiedä, onko niin, että tällainen introvertimpi ihminen vetää puoleensa ekstrovertimpia ja toisin päin, mutta jotenkin tässä on näin käynyt!

Rehellisesti sanottuna, välillä tulee hetkiä, kun koen hetkellisesti yksinäisyyttä, mutta ne menee (onneksi) nopeaa ohi. Ne hetket tulee esimerkiksi, jos olen lähdössä keskellä päivää vaikka ostoskeskukseen ja mietin, miten kivaa olisi istahtaa jonkun kanssa alas kahville vaihtamaan kuulumisia. Tai jos mietin jotain työhön liittyvää asiaa, mutten oikein pysty kysymään kenenkään mielipidettä siihen. Itseasiassa tuohon alkuperäiseen kommenttiin liittyen, bloggaamista ajatellen mietin useinkin, miten mahtavaa olisi, jos itsellänikin olisi mahdollisuus olla enemmän tekemisissä muiden suomalaisten bloggaajien kanssa – yhteistyö kun on nykyään niin suuri osa tätä alaa, ja ilman kontakteja on vaikea esimeriksi luoda tietynlaista sisältöä. Mutta yleisesti ottaen se seuran kaipuu ei kuitenkaan edes ole sitä, että voisi puhua niitä näitä jonkun kanssa, vaan sitä, että tietää, että toinen on siinä läsnä ja siinä. Että halutessaan voi kysyä vaikka sitä mielipidettä johonkin asiaan, mutta voi olla myös omissa oloissaan, yhdessä. Mieheni on yleensä pois kotoa jopa kymmenen tuntia päivässä, joten vietän välillä todella pitkiä aikoja yksin ja omassa päässäni, mutta siitä huolimattakin koen harvoin, että olisin yksin tai yksinäinen. Ja niin hullulta kun se voi jonkun korvaan kuulostaakin, on meidän kissasta ollut mulle tämän kuluneen vuoden ajan NIIN paljon seuraa. Ja juuri sellaista täydellistä seuraa mulle; välillä leikitään ihan kamalasti, sitten kadotaan omiin oloihimme useammaksi tunniksi.

Tulevan uuden vuoden tullen olen kuitenkin ottanut itselleni tavoitteeksi tutustua ainakin muutamaan uuteen ihmiseen täällä Ras Al Khaimahssa. Instagram on onneksi nykyään siihen aivan vertaansa vailla; sitä kautta löytää paljon helpommin omasta kaupungistaan ihmisiä ja heidän kanssaan on vaivattomampaa aloittaa ”keskustelu” tykkäämällä kuvista ja jättämällä kommentteja ja sitten, jos siltä tuntuu, laittamalla pidemmän viestin. Yksi mieheni ystävien puolisoista muutti tänne Arabiemiraatteihin vasta nyt syksyllä, ja hän kertoi tutustuneensa ihmisiin myös erään toisen sovelluksen kautta, ja suositteli sitä kovasti. Jos nyt ei muuta, niin kenties sieltäkin löytyisi sitä kahviseuraa, tai joku, jonka kanssa mennä vaikka joogaamaan silloin tällöin. Olen nimittäin täysin varma, että varsinkin täällä RAK:issa on kaltaisiani naisia, jotka ovat päätyneet tänne puolisonsa kautta, ja viettävät kenties päivänsä samalla tapaa kuin minä. Mutta tosiaan se, etten ole vielä tämän kuluneen vuoden aikana laittanut ns. tuumasta toimeen, kertonee, etten ole tainnut kokea missään välissä raastavaa yksinäisyyttä, sillä vuosi on mielestäni mennyt mukavasti näinkin…

Välillä lukiessani juttuja ihmisistä, jotka kokevat olevansa aidosti yksin, koen surua. Kuten jo todettua, itselleni tällainen semi-yksinolo toimii ja olen sen tavallaan itse valinnut, päästämällä lähelleni vain harvat ja valitut. Ja tiedän myös, että jos mulle tulisi jonain päivänä totaalisen yksinäinen olo ja kaipaisin oikeaa seuraa, mulla ei olisi minkäänlaista kynnystä sitä pyytää, ja todennäköisesti sitä myös heti saisin. Enkä siis kaikesta aiemmin mainitsemastani huolimatta ole todellakaan sellainen ihminen, joka vartavasten karttaisi muiden seuraa – sosiaalisissa tilanteissa pystyn kyllä olemaan todella sosiaalinen eikä joku minut huonommin tunteva ehkä edes tajuaisi, että viihdyn mielelläni omissa oloissani. Itseasiassa minusta tuntuu, että kenties kaikki tämä yksin viettämäni aika on myös tehnyt minusta paremman sosiaalisissa tilanteissa; olen todella läsnä jopa kaupan kassalle ja kysyn (sekä kuulen) mielelläni tuntemattomienkin kuulumiset. Ilahdun luonnollisesti myös, jos joku toimii niin minua kohtaan, vaikka se olisi sitten vaan kohteliaisuudesta.

Kaikki eivät kuitenkaan ole valinneet viettää päiviään ja viikkojaan yksin; jotkut haluaisivat enemmän ja useammin seuraa, mutteivat sitä edes yrityksistä huolimattaan saa. Tai pelkäävät jopa yrittää, jos se ei ehkä joskus aiemmin ole onnistunut. Ja se tuntuu harmilliselta – sellaisessa tilanteessa toivoisin voivani olla jollain tapaa avuksi… ihminen on kuitenkin luonnostaan ja pohjimmiltaan sosiaalinen ja jokaisen pitäisi mielestäni voida kokea se, että tarvittaessa on joku toinen, joka on läsnä. Ja jotkut hetket on vaan ihanimpia silloin, kun ne voi jakaa jonkun toisen kanssa!

Olisi kiva saada tähän myös teidän näkökulmaa. Oletteko te kaltaisiani omillaan ihan hyvin viihtyviä tyyppejä, joka harvemmin kokee yksinäisyyttä, vaiko vastakohtia? Entä miten te käsittele hetkittäisiä yksinäisyyden tunteita? Ja loppuun vielä: onkohan teidän elämässä joku, joka ei kenties ole aina se kaikista sosiaalisin tyyppi, mutta joka voisi ilahtua siitä, että kysyisitte vaikka viestillä heidän kuulumisia juuri nyt?

FOLLOW ME

Bloglovin / Blogit.fi / Facebook / Instagram / Twitter / Youtube