Jenni Ukkonen

Kymmenen vuotta ulkomailla

Teksti: Jenni Ukkonen

Hyvää lokakuuta! Otsikon mukaisesti havahduin viime viikolla siihen, että oon tosiaan saavuttanut kymmenen vuoden rajapyykin ulkomailla asumiseen; muutin Lontooseen syyskuussa 2010, ja sen jälkeen olen käynyt Suomessa keskimäärin pari kertaa vuodessa – jonain vuosina useammin ja toisina harvemmin. Tänä vuonna en esimerkiksi ole sattuneesta syystä päässyt vielä laisinkaan, enkä yhtään tiedä milloin pääsenkään…

Kymmenen vuotta on näin jälkikäteen katsottuna mennyt ihan super nopeaa, vaikka yksittäiset viikot ja kuukaudet on varmasti välillä pitkiltä tuntuneetkin, ja vuosiin on mahtunut niin paljon kaikkea, mitä en olisi osannut aikoinaan edes kuvitella tai toivoa. En oikeasti olisi silloin muuttaessani osannut sitäkään sanoa, että kymmenen vuotta myöhemmin löydän itseni tosiaan edelleen ulkomailta, tosin Lontoon sijaan Dubaista, eikä pysyvä paluu Suomeen näytä enää yhtään todennäköiseltä – vaikka never say never tietenkään. Toki aikoinaan Rovaniemeltä lähtiessäni toivoin, että löytäisin oman paikkani maailmalta, mutten osannut sitä varmasti sanoa. Näihin vuosiin on mahtunut ehkä pari kertaa, kun olen hetkellisesti manannut missä olen ollutkaan ja miettinyt, että pitäisikö muuttaa takaisin Suomeen, mutta kertaakaan se ei ole sen hetken jälkeen tuntunut luontevalta vaihtoehdolta. Kenties en vieläkään ole just siellä, minne lopullisesti kuulun, mutta juuri nyt Dubaissa asuessani koen olevani oikeassa paikassa just tälle hetkelle: tämä on nyt kotini ja täällä on elämäni.

Kirjoitin ulkomailla asumisesta tai ainakin omasta reitistäni Rovaniemeltä monen mutkan kautta Dubaihin tässä postauksessa, ja vaikka aiheesta voisi jatkaa vielä paljon pidemmälle, niin jätän jatkon vielä hautumaan. Multa kysytään kuitenkin monesti sitä, miten ulkomailla asuminen on muokannut minua, ja se palasi taas tätä aihetta ajatellessani mieleeni. Kymmenen vuotta on pitkä aika; olen asunut ulkomailla käytännössä koko aikuiselämäni, 20-vuotiaasta 31-vuotiaaksi. Tavallaan siis aika vaikea sanoa, onko ulkomailla asuminen muokannut minua, vaiko sittenkin vaan normaali elämä kymmenen vuoden ajalta. Ilman muuta olen nyt eri ihminen, kuin silloin 20-vuotiaana Rovaniemeltä itkuisena Lontooseen lähtiessäni (en itkenyt lähtöä, se oli itseasiassa parasta siinä hetkessä – pitkäaikainen ensimmäinen poikaystäväni oli nimittäin juuri edellisenä iltana todennut, ettei hän ehkä sittenkään haluaisi edes kokeilla etänä seurustelua! Mielestäni temppu on edelleen aika kamala just ennen lähtöä tehtäväksi, vaikka muuten en häntä enää ajattelekaan). Olen vuosien saatossa, sekä asuinympäristöistäni että tapaamistani ihmisistä imenyt itseeni vaikutteita ja asioita, mutta suurimmat muutokset minussa ovat varmasti kuitenkin enemmän ihan vaan sitä aikuiseksi kasvamista, mikä toivottavasti tapahtuu jokaisessa, lokaatiosta huolimatta. Ensimmäisenä tulee mieleen itseäni nyt 20-vuotiaaseen Jenniin verratessani, että olen huomattavasti harkitsevampi (tämä on sekä hyvä että huono asia), rauhallisempi, empaattisempi ja kestävämpi; tiedän, että ongelmien tullessa eteeni voin selvitä niistä omatoimisesti, ilman että koen heti tarvetta soittaa apua. Toisaalta osaan myös nykyään olla paljon avoimempi, olen parempi jakamaan omastani ja antamaan odottamatta vastapalvelusta – ja mielestäni olen nykyään myös monella tapaa hauskempi ja hauskempaa seuraa. Näitä miettiessäni mieleeni tuli kyllä monta kertaa, että monet näistä ominaisuuksista ovat muokkautuneet juurikin niiden tapaamieni ihmisen myötä, sekä hyvässä että pahassa. Joidenkin ihmisten kohdalla olen oppinut kantapään kautta ja sen myötä muuttunut vaikka sitten harkitsevammaksi, kun taas joidenkin kautta olen saanut sitä hyväksyntää, minkä kautta olen uskaltanut avata kovaa kuorta ja olla enemmän sinut itseni kanssa. Ja läheisimmät ystäväni – no, heitä voin ehdottomasti kiittää hauskuudestani, se on varmasti täysin heiltä opittua!

Halusin käyttää tässä vielä viime viikonlopulta muutaman kuvan Bab Al Shamsista, missä kävimme ystävien kanssa aamiaisella. Pelkkä aamu tuolla aavikon keskellä olevassa hotellissa tuntui kuin minilomalta, joten voin vaan kuvitella miten ihanaa siellä olisi viettää muutama kokonainen päivä, altaalla lilluen ja aavikkoa katsellen – pelkästään jo näitä kuvia katsellessa mieli lepää! Totesinkin tätä postausta kirjoittaessani miehelleni välihuomautuksena, että kyllä me itseasiassa voitaisin jollain tapaa juhlistaa tätä 10-vuotispäivääni; esimerkiksi vaikka staycationilla… viime lomasta onkin vierähtänyt tovi!

FOLLOW ME

Bloglovin / Blogit.fi / Facebook / Instagram / Twitter

Lue myös

X