Ihmissuhteet

Neon 2 -laulaja Jussi Rainio kärsii kroonisesta masennuksesta: ”Lapset ovat väyläni onneen”

Laulaja Jussi Rainion, 53, lapsuuden eväät eivät olleet kaksiset. Tyttärelleen Jenni Rainiolle, 34, hän halusi paremman elämän kuin itselleen. Koko aikuisikänsä masennuksesta kärsinyt Jussi kokee, että lasten kautta myös hänen tarinassaan on onnellinen loppu.

Teksti:
Iina Alanko
Kuvat:
Kristiina Kurronen, Om-Arkisto

Jussi Rainiolla ja Jenni-tyttärellä on samanikäiset pojat. – Inhimillisin ja paras osa minua on isyys, Jussi sanoo.

Laulaja Jussi Rainion, 53, lapsuuden eväät eivät olleet kaksiset. Tyttärelleen Jenni Rainiolle, 34, hän halusi paremman elämän kuin itselleen. Koko aikuisikänsä masennuksesta kärsinyt Jussi kokee, että lasten kautta myös hänen tarinassaan on onnellinen loppu.

Tuo oli meidän ikkunamme! Tuolta parvekkeelta rohkeimmat hyppivät lumihankeen! Takapihalla olivat puuvarastot! Ja tuolla asui paras kaverini, talkkarin poika Olli!

Mukavat muistot nousevat ensimmäiseksi laulaja Jussi Rainion mieleen, kun hän palaa lapsuutensa maisemiin Tehtaankatu 19:n takapihalle. Mukana on tytär Jenni Rainio, joka ei ole aiemmin pihalla käynyt.

Nykyisin alue kuuluu Helsingin kalleimpiin ja arvostetuimpiin, mutta 1960-luvulla meininki oli toinen.

– Olimme sosiaaliperhe. Turpiini sain ekan kerran jo äidin vatsassa. Hänen stressihormoninsa ovat olleet ihan tapissa, kun hän odotti minua. Isä oli taksikuski, mutta kotona lähinnä sohvalla makaava, viinalta haiseva mytty, Jussi juttelee samalla kun kokeilee vanhan kotirappunsa ovea.

Se aukeaa – taloa remontoidaan, ja ovet ovat unohtuneet auki. Jussi astuu sisään Jenni kannoillaan ja kapuaa muutaman portaan ensimmäiseen kerrokseen.

– Minulla oli lapsena jatkuvasti virtsatietulehduksia. Istuin tuossa kylmillä portailla ihan järkyttävän pitkiä aikoja, kun isä ajoi minut milloin mistäkin syystä kotoa ulos.

Äiti katosi hyvästejä jättämättä

Jenni kuuntelee isäänsä vakavana. Hän tietää, että Jussin ja hänen kahden sisaruksensa lapsuus oli karu, mutta paikan päällä kuultuina tarinat heräävät uudella tavalla eloon.

– Eiran Sepänpuistossa jaettiin kesäisin lapsille keittoa. Minulla oli keltainen muovilautanen, joka kourassani juoksin aina hakemaan annostani, Jussi jatkaa.

Kotona asui myös äidin pikkusisko, jonka kanssa isä aloitti suhteen. Se sai äidin tolaltaan, ja hän katosi hyvästejä jättämättä.

Lapsille kerrottiin, että äiti on kuollut.

– Se oli minulle niin suuri järkytys, etten pystynyt käsittelemään sitä. En muista siitä vieläkään mitään, Jussi kertoo.

Kerran, kun Jussi oli taas isosiskonsa ja -veljensä kanssa keitolla läheisessä puistossa, äiti ilmestyi sinne yllättäen sosiaaliviranomaisen kanssa heitä tapaamaan.

– Tarrasin äidin jalkaan kuin takiainen, itkin ja huusin kuin syötävä enkä päästänyt irti, äiti huusi samoin. Sitten minut revittiin äidistä irti ja sosiaaliviranomainen vei hänet puistosta pois.

Jussi ei itse tapahtumaa muista, mutta näin on isoveli Timo hänelle kertonut. Jussi muistaa kuitenkin äidin katoamisen jälkeen alkaneet, toistuvat painajaiset.

– Niissä kodin eteisen yläkaapissa sykki valtava, punainen sydän uhkaavasti. Tu-tum. Tu-tum.

Kului monia ankeita vuosia. Lapset saivat äitinsä takaisin vuonna 1975, kun tämä oli saanut elämänsä raiteilleen ja työpaikan Saabin autotehtaasta Uudessakaupungissa.

– Parin vuoden ajan elettiin onnellisena niin kuin oikea perhe.

Sitten äidin elämänhallinta petti uudelleen. Lapset jäivät taas pitkälti oman onnensa nojaan.

Jenni Rainio ja Jussi Rainio
– Isä on ihan sairaan hauska, Jenni kehuu Jussia. Jussin lapsuudenkoti oli Helsingin Tehtaankadulla.

”En ollut 19-vuotiaana kauhean valmis isäksi”

Tammikuisena pakkaspäivänä vuonna 1985 tuiskutti lujaa. 19-vuotias Jussi ajoi oranssilla Taunuksella tuhatta ja sataa kohti Uudenkaupungin sairaalaa. Kyydissä oli tyttöystävä Sari, jonka synnytyspoltot olivat aamulla käynnistyneet. Illalla syntyi Jenni.

– En ollut kauhean valmis isäksi. Mutta kun Jenni tupsahti maailmaan, otin roolin tosissani. Halusin antaa hänelle toisenlaisen lapsuuden kuin itse olin kokenut, Jussi kertoo ravintola Sea Horsen pöydässä poronkäristystä odotellessaan.

Mallia isänä olemiseen Jussi otti Sarin vanhemmilta, joiden luokse hän oli päässyt kutsuttuna asumaan vähän aiemmin.

– Olen heille yhä kiitollinen, heidän kotinsa oli paratiisi maan päällä. Siellä opin, miten vanhemmat oikeasti lapsiaan kohtelevat.

Neon 2 nousi tähtiin kertaheitolla

Wrrrrumm. Moottoripyörä kehräsi Jussin alla, kun hän ajoi Uudestakaupungista kohti Laitilan vanhassa meijerissä olevaa treenikämppää. Viisivuotias Jenni istui takaistuimella selässään reppu, jonka olkainten alta kulkeva nahkavyö oli kiristetty Jussin vyötäisille. Lujempaa, lujempaa, pikkuinen käsi hakkasi Jussin selkää.

– Olemme molemmat vähän rämäpäitä, Jenni nauraa lapsuudenmuistolleen.

Ammattikoulun ja armeijan jälkeen Jussi oli päässyt töihin Kemiran tehtaalle. Suuret unelmat liittyivät kuitenkin musiikkiin. Jenni oli bänditreeneissä usein mukana.

– Siinä sinä istuit sohvalla kuulosuojaimet päässä tai juoksentelit käytävillä ja piirtelit seiniin, Jussi sanoo, ja Jenniä hymyilyttää.

Vuonna 1992 Jussin ja Rami Alangon duo Neon 2 sai kiinnityksen levy-yhtiöön ja heidän kappaleensa Tässä talossa valittiin Syksyn sävelen loppukilpailuun. Vaikka Neon 2 eli ”Nepparit” jäi kisassa kakkoseksi, televisioesiintyminen teki herkistä pitkätukista tähtiä kertaheitolla.

Ensimmäisen luokan juuri aloittanut ujo Jenni oli haljeta ylpeydestä. Vaivihkaa hän kysyi opettajaltaan, katsoiko tämä Syksyn sävelen ja näkikö Neon 2:n.

– Sitten sanoin, että tunnen sen laulajan. En ilennyt sanoa, että hän on isäni, Jenni nauraa.

Pian ilmestyi Neon 2:n ensialbumi Polku, minkä jälkeen koko Suomi hoilasi ”Ei siitä muuten mitään tuliskaan / ilman oikeenlaista kemiaa”. Yhtäkkiä pikkukaupungin kasvatteja vedettiin joka suunnasta kaikkialle yhtä aikaa. Jussi lopetti päivätyöt ja aloitti täysipäiväisen uran muusikkona.

Jenni nautti Neon 2:n suosiosta omalla tavallaan. Hän opetteli jäljentämään Jussin nimikirjoituksen ja kirjoitti nimmarit salaa itse.

Jussi erosi Jennin ollessa 10-vuotias

Suosion vuosina selkääntaputtelijoita ja ihailijoita riitti. Ujo ja introvertti alle kolmikymppinen Jussi ei tiennyt, kuinka positiiviseen huomioon olisi suhtautunut.

– En pystynyt ottamaan vastaan kiitosta ja kehuja, koska lapsuudessani olin oppinut ja tottunut siihen, etten ole minkään arvoinen. Mutta kun otin brenkkua, hanat aukesivat. Minusta tuli ylisosiaalinen ja avoin – pystyin antamaan ja ottamaan vastaan liiankin kanssa.

Parisuhde oli ollut katkolla jo aiemmin, mutta tiet erosivat lopullisesti Jennin ollessa 10-vuotias.

– Aavistin eron ennakkoon. Kotona ei varsinaisesti riidelty, vaan räjähdettiin ja sen jälkeen oltiin mykkäkoulussa, Jenni kertoo.

Jussi ei muuttanut kauas. Jennin oli helppo kipittää muutaman sadan metrin matka kodista toiseen. Sunnuntaisin tai maanantaisin isän luokse ei kuitenkaan kannattanut mennä.

– Kutsuin niitä mörköpäiviksi. Silloin isä kasvatti partaa ja halusi olla yksin, Jenni kertoo.

Jussi Rainio ja Rami Alanko
Neon2 eli Jussi Rainio ja Rami Alanko. Pitkät tukat olivat miesten tavaramerkki.

Suosion lopahdus oli nöyryytys Jussille

Neon 2 -hypetystä kesti nelisen vuotta, mutta sitten suosio lopahti yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

– Se oli nöyryytys, isku kehittymättömään egooni, Jussi sanoo.

– Minulla ei ole oikein koskaan ollut mitään asemaa missään yhteisössä. Neon 2 nosti minut vähäksi aikaa muka joksikin. Hyppäsin tarjottuihin saappaisin ja elin valheessa tajuamatta, mistä oikein oli kysymys. Kun se sitten loppui, loppui kaikki.

Vastoinkäymisten edessä lapsuuden möröt alkoivat nostaa yhä pahemmin päätään. Paluu vanhaan työpaikkaan tehtaaseen tuntui mahdottomalta. Jennikään ei tuntunut enää tarvitsevan isäänsä – hän oli tullut murrosikään ja huiteli jo omilla teillään.

Ahdistus kasvoi kasvamistaan. Lopulta Jussi yritti hypätä ystävänsä liikkuvasta autosta ulos.

– Kaverini sanoi että jumalauta, nyt vien sut pöpilään.

Päivystävä lääkäri ei suostunut kirjoittamaan lähetettä hoitoon. Kotona Jussi yritti itsemurhaa. Avovaimo löysi hänet tajuttomana ja hälytti apua.

Jennin äiti halusi suojella 13-vuotiasta tytärtään eikä kertonut heti totuutta Jussin sairaalareissusta. Pikkukaupungissa huhut kuitenkin kulkeutuivat Jennin korviin. Jussi oli kuvitellut Jennin itsenäistyneen, mutta tämä olikin keskellä pahimpia murrosiän kipuiluja. Hällä väliä -asenteeseen kuului, ettei uutinen isän itsemurhayrityksestä muka tuntunut missään. Sitä muistellessaan Jenniä alkaa itkettää.

– Aikuistuin liian aikaisin… Rajoja olisi voinut olla vähän enemmän, hän sopertaa ja saa Jussin vakavoitumaan.

Isä kaipasi tytärtään ja tytär isäänsä, mutta kumpikaan ei osannut tehdä asialle mitään.

Jussi ajatteli itsemurhansa olevan Jennille helpotus.

– Olin niin syvällä omassa masennuksessani, että ajattelin sinun pärjäävän paremmin ilman minua. Koin, että minulla ei ole sinulle enää mitään annettavaa, Jussi sanoo Jennille hiljaa.

Haimatulehdus vei Jussin teho-osastolle

Kriisin jälkeen elämä tasaantui vähitellen. Jussin veti syvimmistä syövereistä Timo-veli, joka ehdotti yhteisen bändin perustamista. Syntyi Rainio Bros, josta sukeutui pidetty bilebändi. Jenni muutti peruskoulun jälkeen pois kotoa opiskellakseen Rauman Merikoulussa laivakokiksi.

Jussi ansaitsi taas elantonsa musiikilla, mutta bilebändin kanssa kiertäminen oli kuluttavaa ja kliseistäkin musiikkityöläisen elämää. Itsetunto-ongelmat eivät kadonneet minnekään, ja niitä Jussi lääkitsi yhä reippaammin alkoholilla.

Vuonna 2003 Jussin juominen sai tylyn lopun. Äkillinen haimatulehdus vei hänet teho-osastolle.

Jenni oli Merikoulun parkkipaikalla, kun hän sai puhelun: Isä on nyt niin pahasti sairas, että kannattaisi tulla katsomaan. Ei tiedä, miten käy.

– Olihan se pysäytys. Omassa elämässäni oli silloin niin levotonta, etten oikein tajunnut tilanteen vakavuutta. Ajattelin hyperoptimistisesti, että asiat järjestyvät.

Jussi taisteli hengestään kaksi viikkoa mutta tokeni kuin ihmeen kaupalla. Sairaalasta kotiin palasi mies, jolla oli tuomisinaan diabetes ja päätös, ettei joisi alkoholia enää koskaan. Ja jotain muutakin:

– Itsemurha-ajatukset loppuivat siihen, kun meinasin oikeasti kuolla, Jussi sanoo vailla ironian häivääkään.

Alkoi henkinen eheytyminen.

– Kun olin viikkoja, kuukausia ottamatta, psyyken vahvistuminen oli kouriintuntuvaa. Tuntui, että olematon identiteetti alkoi hiljalleen kehittyä.

Voimien palautuessa kypsyi myös päätös toisesta lapsesta.

Ensin ehti kuitenkin Jenni.

Jussi Rainio ja Jenni-tytär
Jussilla diagnosoitiin vatsasyöpä vuonna 2017. – Silloin ajattelin, että eikö tämä jo riitä! tytär Jenni muistelee.

Isä ja tytär saivat samana vuonna vauvat

– Kun 19-vuotiaana soitin isälle ja kerroin odottavani lasta, vähään aikaan ei sitten soiteltukaan, Jenni kertoo.

– Just näin, Jussi vahvistaa.

– Minua närästi se, että Jennin nuoruus päättyy ennen aikojaan. Olin toivonut hänen opiskelevan pidemmälle, mutta hän tekeekin juuri samat virheet kuin minä!

Joskus se, mitä pelkää eniten, osoittautuukin onnenpotkuksi. Sen Jussikin sai nyt huomata.

– Raskaus muutti sinua todella positiivisesti, hän sanoo Jennille.

– Se pelasti minut. Tiedä mihin olisin muuten niissä porukoissa ajautunut, Jenni sanoo.

Loppusyksystä 2004 Jussi ajoi Jennin – jo toisen 19-vuotiaansa – synnyttämään Turkuun.

– Ja kun vauva syntyi, iskä tuli meille joka aamu nuuskuttelemaan sitä, Jenni sanoo.

Sen jälkeen Jussi ja Jenni menivät salille treenaamaan. Vauva nukkui kantokopassa, kun äiti ja isoisä nostivat rautaa.

– Kotona iskä teki palautusjuomat ja hoiti vauvaa, jos minä nukahdin nojatuoliin, Jenni kertoo.

Vauva-ajan treenit kantoivat pitkälle. Jenni sai niistä kipinän, joka vei hänet opiskelemaan nykyiseen ammattiinsa personal traineriksi.

Puoli vuotta Jennin pojan syntymän jälkeen maailmaan saapui myös Jussin ja hänen avopuolisonsa poikavauva — Jennin pojan eno.

Jenni erosi mutta löysi uuden, ihanan miehen, rakensi tämän kanssa talon, sai tyttären. Jussi alkoi keikkailla yhdessä Ressu Redfordin kanssa. Lapset kasvoivat. Elämä sujui vuosia seesteisesti.

”Iskä kertoi sairastuneensa vatsasyöpään”

Joulukuussa 2017 Jenni soitti isälleen sopiakseen, missä joulupuuro tänä vuonna syötäisiin.

– Sainkin jäätävän joululahjan, kun iskä kertoi sairastuneensa vatsasyöpään. Silloin ajattelin, että eikö tämä jo riitä!

Jussi rauhoitteli Jenniä. Hän oli saanut tietää asiasta jo marraskuussa mutta kertoi asiasta vasta nyt, kun oli saanut tiedon, että paraneminen olisi todennäköistä.

– En halunnut sääliä keneltäkään enkä herättää turhaa huolta. Ajattelin, että ei muuta kuin hoidot läpi ja homma jatkuu.

Lääkärit olivat oikeassa: Jussi parantui. Pari viikkoa sitten, maaliskuun 20. päivänä, hän sai syöpähoitojen päättymisen yksivuotiskontrollista puhtaat paperit.

– Kävin myös kehonkoostumusmittauksessa. Arvoni ovat paremmat kuin kaksi vuotta sitten. Se on varmaan sen ansiota, etten ankarien hoitojen aikanakaan lopettanut salilla käymistä. Vaikka veri tuli välillä nenästä ja silmissä pimeni, jatkoin ja väänsin.

Kroppaansa Jussi on siis venyttänyt äärimmilleen, mutta onko hänen mielensä vielä sitäkin sitkeämpi? Ainakin se on kestänyt alakuloa jo yli 50 vuotta.

– Eteisen kaapin punainen jättisydän sykkii yhä. Olen syönyt 25 vuotta erilaisia mielialalääkkeitä, käynyt kolme vuotta terapiassa, transkraniaalisessa magneettistimulaatiossa sekä saanut ketamiinihoitoa, mutta mikään ei toimi – en pääse masennuksesta eroon. Se seuraa minua hautaan saakka.

Vaikka masennus vie elämästä välillä kaiken ilon ja näköalat, sen kanssa oppii Jussin mukaan jotenkuten elämään.

– Harmittaa vain, että masentuneen rinnalla eläminen on lähimmäisille todella rankkaa.

Ilon aiheita ovat lapset ja heidän elämänsä seuraaminen.

– Kun näen, miten hyvin asiat nyt Jennillä ja pojallani ovat, voin vain nauttia tilanteesta ja olla siitä onnellinen. Tällaisesta mädästä kannosta on kasvanut kaksi tervettä oksaa, se on se tämän tarinan onnellinen loppu. Vaikka minä en sitä saavuttaisi, lasten kautta se toteutuu. He ovat minun väyläni onneen ja iloon.

Sen Jussi kuitenkin tunnustaa, että nyt 15-vuotiaan pojan tuleva pesästä lähtö on alkanut jo kaihertaa mieltä.

– Inhimillisin, paras osa minua on isyys. Se on niin suuri osa identiteettiäni, että kun menetän sen pestini, mitä minusta jää jäljelle?

Sitten hän hymyilee Jennille.

– Onneksi vanhemmuus ei häviä koskaan kokonaan. Lapset ovat lapsia aikuisinakin.

Lue myös: Neon 2 -laulaja Jussi Rainio sai syöpäkontrollista puhtaat paperit – hoidot veivät kuitenkin tukan: ”Päätin, että annan poikani ajaa hiukseni pois”

X