Lifestyle

Obsessoija karanteenissa

Teksti: Jenni Ukkonen

Tällä viikolla on – taas vaihteeksi – tuntunut tosi vaikealta saada mitään kirjoitettua ja julkaistua. Mietin just tässä, että vaikka koen että handlaan tämän karanteeniajan suurimmaksi osaksi hyvin, niin selvästi mullakin on myös näitä puolia, jotka eivät sitten toimi tässä ajassa yhtä hyvin, esimerkiksi tehokkuus töiden suhteen. Se on ollut ihan nollassa, eikä kyse ole siitä etteikö olisi ideoita – toteutus vaan tuntuu mahdottoman työläältä.

No, nyt iski inspiraatio. Makasin sängyssä lähes koko aamupäivän, potien pientä päänsärkyä eilen juomastani viinistä, lähettelin miehelleni viestejä missä kerroin ikävöiväni häntä ja milloin hän oikein tuleekaan takaisin (saamatta vielä vastauksia ja tietäen varsin hyvin, että varmaan silloin toukokuun alussa, jos hyvin käy), nostellen sääriäni kohti kattoa, ja sitten – tiesin just mistä voisin kirjoittaa, koska se on asia mitä olen pyöritellyt mielessäni varmaan koko karanteeniajan, eli kohta lähes neljä viikkoa? Miksi siis en kirjoittaisi tästä.

Olen luonteeltani jotain asioita pakkomielteisesti mielessäni pyörittelevä tai käsittelevä ihminen. En tosin pidä tuosta pakkomielteinen-sanasta, joten siksi puhun itsestäni obsessoijana, vaikkei se varmasti ole oikea suomenkielinen sana. Se ilmenee minussa sillä tavoin, että jokin asia imaisee minut sisäänsä ja voisin kuluttaa siihen kaiken aikani, unohtaen muun ympärillä olevan. Sitä ei tapahdu aina eikä kaiken kanssa, vaan vähän sykleissä ja valikoiden. Esimerkiksi nyt kun mulle tuli mieleen että voisin kirjoittaa miltä on tuntunut olla yksin karanteenissa kun olen ihminen, joka helposti alkaa obsessoimaan asioista, tiesin heti, että tulisin läppärini ääreen, sormeni alkaisivat sauhuta ja tulen unohtamaan juomisen, syömisen, vessassa käymisen… kunnes teksti on valmis, WordPressissa, lisään postaukseen kuvan tai kaksi ja painan julkaise-nappia. Voi olla että istun tässä nyt tunnin tai iltaan saakka, mutta kaikki muu unohtuu sen ajaksi. Tämä on aika klassinen esimerkki siitä, miten mulle käy itseasiassa hyvin usein – ensin en saa tehtyä jotain (kuten töitä) moneen päivään, sitten teen useamman päivän työt yhden päivän aikana.

Muita asioita, mistä saatan helposti obsessoida tavalla tai toisella, ja mistä olen huomannut obsessoituvani nimenomaan tämän karanteenin aikana: saman musiikin soittaminen aamusta iltaan, päivästä toiseen (The Weekndin uusin albumi ei olisi voinut tulla parempaan aikaan, se on ollut ehdottomasti eniten soittamani näiden viikkojen aikana), samojen tv-sarjojen katsominen vaikka olisin nähnyt ne jo tuhat kertaa (Friends from College oli repeatilla ainakin ekat puolitoista viikkoa eikä edes vaan taustameluna, vaan oikeasti istuin monesti alas katsomaan sitä… sarjaahan on tehty vain kaksi kautta eli nyt oon todellakin nähnyt jaksot aika monta kertaa), veden juonti siinä määrin että aloin jo miettimään juonko sitä liikaa, niin paljon ettei se ole enää terveydeksi vaan päin vastoin, vartalokarvojen poisto (tämä on outo, mutta esimerkiksi nyt aamulla jalkojani kattoa kohden nostellessa laitoin samalla merkille joka ikisen pienimmänkin säärikarvan ja pakkomielteisesti päätin, että ne on nypittävä pois n y t – mistä ajatus tähän postaukseen sitten tuli)… ja sellaisena, mihin jouduin puuttumaan jo ensimmäisten päivien jälkeen: liikkuminen ja syöminen. Ihmiselle, jolla on taustalla syömishäiriötä ja täten liikkumisesta ja syömisestä obsessointia, tämä aika varsinkin yksin kotona ollessa voi tuntua aika rankalta ja ahdistavalta. Ennen taannoisen laihtumis-postauksen julkaisemista multa itseasiassa kysyttiin Instan puolella koenko, että tämä laihtuminen voisi johtaa syömishäiriöön, mihin vastasin silloin että mulla on siitä kokemusta ja en usko että enää johtaisi, koska tämä laihtuminen on tapahtunut nyt aivan eri tavalla kuin nuorempana. Mutta kun karanteeni alkoi ja kuntosali meni kiinni, on myönnettävä että otin sen alkuun aika rankasti. Aloin puolihuomaamatta lisäämään päiviini kaikenlaista muuta liikkumista (enemmän kuin mitä olisin varmaan edes siellä salilla tehnyt) ja rajaamaan syömistäni. En niin, että olisin täällä nälissäni tai muuta dramaattista, mutta yritin parhaani mukaan olla napostelematta tai herkuttelematta ja syödä mahdollisimman puhtaasti, ikään kuin kompensoidakseni sitä, etten päässyt salille treenaamaan. No, puhtaasti syöminenhän ei sinäänsä ole huono asia, mutta jos sitä vetää överiksi (mitä olen siis aikoinani tehnyt) niin eihän siitäkään pidemmän päälle hyvää seuraa. Tasapaino on oltava, olen ehdottomasti sitä mieltä. Onneksi tunnistin nopeaa, että tällainen käytös alkoi hiipiä osaksi päiviäni ja aloin saman tien aktiivisesti pyrkiä siitä ja siitä ajattelusta pois. Mutta myönnän, että tämä on tuottanut mulle aika paljon sisäisiä konflikteja; paljon enemmän kun olisin uskonut ja haluaisin myöntää… Joudun muistuttamaan itselleni lähes päivittäin, ettei kuukausi, kaksi tai kolmekaan saa kropassani aikaan mitään pysyviä muutoksia suuntaan tai toiseen, joten nyt näin tavattoman poikkeavassa tilanteessa mun on ehdottomasti osattava ottaa rennommin ja oltava itselleni armollisempi. Varsinkin kun täällä ei ole kukaan muu mua siitä muistuttamassa.

Tämä oli nyt tällaista vähän henkilökohtaisempaa avautumista, mutta juuri nyt tästä kirjoittaminen tuntui ihmeen luonnolliselta. Näitä asioita olen pyöritellyt mielessäni, ja kenties nyt kun ne on mustana valkoisella, näen vielä paremmin, että nyt on madallettava vähän rimaa ja otettava välillä pausseja asioista, mihin alan hurahdella karanteenin aikana, myös niistä positiivisista. Toivottavasti tekin teette niin!

FOLLOW ME

Bloglovin / Blogit.fi / Facebook / Instagram / Twitter / Youtube

Lue myös

X