Jenni Ukkonen

Rehelliset kuulumiset – motivaatiosta ja mahdollisesta muutosta

Teksti: Jenni Ukkonen

Olen tästä aiemmin jo vähän maininnutkin, mutta tämä loppuvuosi on mennyt omalla kohtaani jotenkin tavallista paljon matalammalla motivaatiotasolla – tällä tarkoitan nyt erityisesti töihin, ja vielä tarkemmin blogiin liittyen, mutta toki se on vaikuttanut myös muihin tekemiini juttuihin. Tämä on varmasti tapahtunut monen eri sattuman summana, ja olen siitä pyrkinyt välillä enemmän, välillä sitten vähemmän aktiivisesti pois ja parempaan suuntaan, mutta varsinkin tällaisella suht luovalla alalla on vaikea pakottamalla pakottaa vaikka nyt sitten tekstiä, jos ei kertakaikkisesti löydä intoa tai sanoja, vaikka ideoita saattaisi jo ollakin. Se on paikoittain tuntunut todella ahdistavalta, ja olen miettinyt tosissani jatkoa ja kuinka kauan pystyn jatkamaan, jos motivaatiota ei yksinkertaisesti ala löytyä. Vielä en toki ole lyömässä hanskoja tiskiin, sillä onneksi tällä hetkellä tilanne on se, että vaikka en ihan täydellä höyryllä töitä teekkään, tulemme mainiosti toimeen näinkin.

Mulla tulee muutama seikka mieleen, kun mietin mikä mun motivaatioon, tai sen puutteeseen juuri nyt vaikuttaa. Ensimmäisenä ehkä se, että koen, että mun pitäisi näin yli 10 vuoden bloggaamisen myötä olla jo aika pro-tasoa, mutta samanaikaisesti tunnen junnaavani vähän paikoillani; blogista löytyy puhelimella ja tripodilla otettuja kuvia (puhelinkuvista tosin tykkään itse, mutta en yhtä paljon jos puhutaan esim. asukuvista), kuvanlaatu ei todellakaan ole pikselintarkkaa tai ammattimaisesti editoitua ja sävyttyä. Henkilökohtaisesti se ahdistaa ja syö ammattiylpeyttä, mutta tiedän myös että se kotikutoisuus ja arkinen, rento ote on just sitä, mistä suurin osa teistä lukijoista tykkää. Multa toivotaan oikeasti eniten sellaisia juttuja blogiin, mitä itse laittaisin ehkä Instagram Storyyn – random kuvia päivän varrelta, maisemista jne. Tämä on siis yksi sellainen ristiriita, minkä kanssa pääni sisällä usein kamppailen ja koen riittämättömyyttä suuntaan ja toiseen.

Mikä tähän auttaisi? Tiietysti ihan älyttömästi se, jos olisi kollegoita tukena; joiden kanssa ideoida, tehdä ehkä yhteistyötä ja ottaa yhdessä kuvia (tai vaihtoehtoisesti ammattikuvaaja, joka osaisi ottaa myös sellaisia kuvia, mitkä tuntuvat samanaikaisesti ammattimaisilta että rennon arkisilta). Koska en ole Suomessa, ovat suomalaiset kollegat heti poissuljettu ajatus. Kuvaajia toki löytyy sekä ammatti- että harrastelijatasolta myös lähempää, ja monesti olenkin harkinnut, että otan vaan reippaasti yhteyttä ja kysyn jos voitaisiin kokeilla jotain yhdessä. Toistaiseksi en tosin ole saanut tätä aikaiseksi; ehkä vihdoin ja viimein pitäisi ryhtyä tuumasta toimeen, niin näkisin onko tämä juurikin se juttu, mikä tekisi samalla kaikesta muusta helpompaa ja mielekkäämpää? Esimerkiksi tätä postausta kirjoittaessani mietin jo nyt, mitähän ihmeen kuvia tähän nyt sitten liittäisi, ne ovat kuitenkin suht tärkeä osa postauksia – omasta mielestäni ainakin. Kavereiden kanssa kuvaamista on jo kokeiltu, mutta kuvissa mättää hyvin usein omaan silmään aina jokin, enkä halua sen kautta turhautua niihin vähiin kavereihin, mitä mulla täällä lähellä on, heh.

Tähän sijaintiini liittyen palatakseni, Suomen ulkopuolella asuminen tarkoittaa yksintyöskentelyn lisäksi myös hyvin usein sitä, että erilaiset yhteistyöt eri yritysten kanssa menevät sivu suun. Kun on blogannut työkseen lukuisia vuosia, olisi mahtavaa pystyä esittelemään eri yhteistöitä ja sitä, miten ne ovat menneet, ei vain muille mahdollisille yhteistyökumppaneille vaan myös muunlaisille potentiaalisille työnantajille, sillä nykyään yhteistyöt ovat niin suuri osa tätä ammattia, melkeinpä voisi sanoa että oleellinen osa. Jotain yhteistöitä on toki täysin mahdollista tehdä myös näin ulkomailta käsin ja suureksi ilokseni olen päässyt silläkin tapaa itseäni ammatillisesti haastamaan, mutta niissä puhutaan silti aivan eri määristä verrattuna siihen, että asuisi Suomessa. Ihan ymmärrettävistä syistä, mutta silti.


Kolmantena on myönnettävä, että mun työmotivaatio vajosi aika matalalle, kun kuulin mieheltäni jokunen kuukausi sitten, että meillä saattaa olla muutto edessä ensi vuoden puolella. Tuntui, että ne vähätkin kontaktit mitä on onnistunut luomaan, pitää taas jättää, ja aloittaa tyhjästä. Muutto on eri maahan, ja koska juuri nyt nautin Arabiemiraateissa asumisesta suunnattomasti JA tiedän miten raastavaa maasta toiseen muutto on, ajatus lähtemisestä on kuluttanut mieltä ja vienyt tilaa muilta ajatuksilta – ja luovuudelta. Se on aina hiipinyt mieleen, vaikka yrittäisi keskittyä töihiin tai kirjoittamiseen, ja sekoittanut mielen niin, ettei yhtäkkiä keksikään enää sanottavaa. Samanaikaisesti olen miettinyt, kirjoittaako tästä mahdollisesti muutosta vai ei, koska edelleenkään se ei ole 100% varmaa – sellaiseksi lasken sen itse vasta kun olemme pakkaamassa muuttolaatikoita, ja siihen emme onneksi ole vielä ryhtymässä. Tavallaan en tykkää puhua asioista, mistä en itsekään vielä kunnolla tiedä, mutta toisaalta se voi monesti myös auttaa selkeyttämään ajatuksia. Sen huomasin nyt kuluneena viikonloppuna, kun hieman avoimemmin puhuimme asiasta useiden ystäviemme kanssa. Eli tästä tulette kyllä kuulemaan lisää, viimeistään sitten kun asiat vielä vähän selkenevät siitä mitä nyt tällä hetkellä tiedämme…

Mutta tosiaan, tällaisia rehellisiä kuulumisia. Toivottavasti teksti ei kuulostanut ihan älyttömän negatiiviselta, tai sellaiselta etten edes yritä etsiä ratkaisuja. Rehellisyyden nimissä kirjoitin tämän eilen, ja nyt yön yli asiaa sulateltuani mulla on heti toiveikkaampi ja innokkaampi olo. Eli kyllä tämä varmasti tästä. Kenties saan vielä jonkun rohkeuspuuskan kysyä joltakulta paikalliselta kuvaajalta, sovitaanko treffit. Onko teistä kellään neuvoja hukkuneen motivaation löytymiseen – miten te lähtisitte tätä asiaa purkamaan ja ylittämään?

FOLLOW ME

Bloglovin / Blogit.fi / Facebook / Instagram / Twitter / Youtube

Lue myös

X